02. maaliskuuta 2001
Teksti:

Suomen runous lyhyesti vuonna 2001: Beaujolais vastaan Budweiser. Jacques Derrida vastaan Charles Bukowski. Viileä älyllisyys vastaan rentturomantiikka. Helsinki vastaan Turku.
Mielikuvat ovat karrikoituja, mutta niissä on hiven totuutta. 1990-luvun alun laihojen vuosien jälkeen henkiin herännyttä suomalaista runoutta hallitsee tällä hetkellä kaksi koulukuntaa, helsinkiläinen ja turkulainen.
Pääkaupunkiseudun lyyrikot on kärjistyneimmillään nähty postmodernismia ja ranskalaista nykyfilosofiaa harrastavina elitisteinä. Turun runoilijat on puolestaan mielletty Charles Bukowskin, viskin ja oluen ja naturalistisen beat-runouden nimiin vannoviksi suunsoittajiksi.
Turkulaiset runoilijat eivät kainostele tunnustaa kapakassa oluen äärellä mielikuvaa periaatteessa oikeaksi: heidän ihanteisiinsa kuuluvat tietty rehellisyys ja ihmisläheisyys, vaikka tyylit ja teemat voivat erota suurestikin toisistaan.
Tiukasti yhtenäisestä koulukunnasta puhuminen on liioittelua, sillä porukassa on niin erilaisia runoilijoita, runoilija-kääntäjä Markus Jääskeläinen sanoo. ”Tärkeämpi tekijä on se, että ollaan kavereita ja tuetaan toisiamme.”

Intiasta ja australiasta vaikutteita hakenut Jääskeläinen on poikkeus vertaistensa joukossa: hänen kolme kokoelmaansa on julkaissut valtavirran kustantamo Otava. Useimmat julkaistut turkulaisrunoilijat ovat ryhmittyneet kahden pienkustantamon, helsinkiläisen Nihil Interitin ja turkulaisen Sammakon ympärille.
Sammakko on ”perheenisän ja liikemiehen” Seppo Lahtisen yhden miehen yritys. Kustantamo aloitti julkaisemalla amerikkalaisia alakulttuurin klassikoita Bukowskia, Allen Ginsbergia ja Henry Milleriä. Beat-klassikot hallitsevat Sammakon katalogia vieläkin, mutta Lahtinen on kustantanut myös eurooppalaisia ja kotimaisia tekijöitä.
Hänen suurin ilonaiheensa on tällä hetkellä runoilija Heli Laaksonen. Laaksosen esikoinen, murrerunokirja Pulu uis, myi huikeat 7000 kappaletta, ja Laaksosen yhdessä virolaisen runoilijan Jan Rahmanin kanssa kirjoittama Maapuupäiv myytiin välittömästi ilmestymisen jälkeen loppuun.
”Hommassa ei ole mitään muuta taikaa kuin kustantaa sellaista, mistä itse pidän. Omakohtainen teksti, jossa on oikeita tunteita, tuntuu mun jutulta. Mulla taitaa olla sopivan huono maku”, Lahtinen sanoo ja naurahtaa.
Beat-runoudella on Lahtisen lisäksi ollut suuri merkitys myös runoilija Esa Hirvoselle, joka kuvaa itseään runoilijana kaksijakoiseksi persoonaksi. Hirvosen varsinaiset runot noudattavat beat-kirjallisuuden suorasanaista linjaa, mutta niiden lisäksi hänellä on laaja, ravintoloissa monisteina myytävä palindromirunotuotanto.
Hirvonen toivoo voivansa julkaista oman palindromikokoelman viimeistään palindromivuonna 2002, jolloin hän juhlii 33. ikävuottaan eli palindromisyntymäpäiväänsä.
Nousevia turkulaisia runoilijoita ovat parikymppiset Henry Lehtonen ja Einari Aaltonen, joita yhdistää paitsi debyytti Reviiri 2000 -antologiassa myös samanlaiset silmälasit. ”Tosi huono kauko- ja lähinäkö, tosi hyvä ulkonäkö”, tulee kuin yhdestä suusta.

Tiedotusvälineitä onkin lähinnä kiinnostanut turkulaisrunoilijoiden elämäntavat ja rentturunouden imago, vaikka todelliset ”Bukon pojat” ovatkin laskettavissa yhden käden sormilla.
Kriitikoiden ja kirjallisten instituutioiden suhtautuminen on ollut nuivempaa. Turkulaiset runoilijat epäilevät tämän johtuvan siitä, että tiettyjä teemoja ei kerta kaikkiaan hyväksytä runouden piiriin: rosoista arjen ja työn kuvausta, seksuaalisanastoa sekä rehtiä humalassa heilumista.
Turusta katsottuna runouden institutionaalinen valtavirta näyttää hillityltä ja rajatulta, luontometaforien ja postmodernien kielileikkien hallitsemalta lyriikalta. Muustakin voi kuitenkin kirjoittaa, turkulaiset sanovat.
”Ajatuksemme, että runous voi olla paljon laajempaa, näyttäisi alkavan mennä pikkuhiljaa läpi. Jo Saarikoski kirjoitti 1960-luvulla samoista asioista kuin Esa nyt”, Jääskeläinen arvioi.
”Jos nuorta miestä kiinnostavat juopottelu ja naiset, totta kai hän myös kirjoittaa niistä, ellei satu olemaan homo, eikä siinäkään ole mitään vikaa”, Hirvonen sanoo.
”Ensin pitää ajatella seksiä, sitten kirjoittamista, sitten levätä vähän ja sitten vaikka juoda. Toisaalta jos elämässä on rakkautta, se menee kaiken yli, mutta elämässä on helvetin vähän rakkautta.”
Hirvonen puhuu ironisesti ”västäräkkirunoudesta” oman, suoraan puheeseen perustuvan tyylinsä vastakohtana. ”Luotan ikuisiin teemoihin: rakkauteen, kuolemaan ja yksinäisyyteen. Niistä jokainen sukupolvi kirjoittaa omat tarinansa. Niistä ihmiset haluavat lukea ja kuulla.
”Aaltonen puolestaan sanoo runon ”syntyvän miesten kyvyttömyydestä saada lapsia”. Kuluu tovi ennen kuin hän pystyy määrittelemään, millaisia naisten runot sitten ovat. ”Ne ovat toisenlaisesta sfääristä syntyneitä purskahduksia.”
Miesten suosima bukowskimainen, itseironinen renttulyriikka on vain osa moniäänistä runoliikettä. Yhtä hyvin siihen mahtuvat Laaksosen ilmeikäs murrerunous, Pauliina Haasjoen naivistiset arkihavainnot ja naisnelikko Gruppo Kapustarinnan dramatisoidut runoesitykset.
Toinen runoperformanssiryhmä on legendaarinen miesten muodostama Hellät Elätit, joka on esittänyt muun muassa turkulaisista runoilijoista boheemeimman Kari Aartoman runoja.
Erilaiset performanssit, runoillat ja kiertueet yhdistävätkin ehkä kaikkein selkeimmin muuten löyhää runoliikettä. Turkulaiset ovat tehneet parhaansa romuttaakseen käsityksen sisäänpäinkääntyneestä, kammiossaan riutuvasta kaunosielu-lyyrikosta.
”Runokeikkojen järjestämisessä on se ongelma, että täällä on liikaa hyviä runoilijoita. Yleisön vuoksi mukaan ei voi ottaa 15:tä enempää kerralla. Muuten siitä tulisi Turun runomaraton”, Hirvonen kertoo. Kokonaisuudessaan liikkeessä tai sen liepeillä pyörii 40-50 runonkirjoittajaa.
Eri puolille Suomea suuntautuneilla runokiertueilla ääneen pääsevät vakioesiintyjien lisäksi kunkin paikkakunnan omat runoilijat. Viimekeväinen Liken, Sammakon ja Nihil Interitin Megasos-kiertue oli tien päällä kuukauden estradeinaan kirjastot, koulut ja kapakat. ”Keikat ovat hyvä mittari omalle runolle. Niillä huomaa heti, jos jengi haukottelee”, Lahtinen sanoo.
Palkitsevimpina Lahtinen muistaa eräät lukioesiintymiset. ”Aiemmin runoutta pölyttyneenä paskana pitäneet nuoret ovat tulleet ihmettelemään, että tehdäänkö tämmöistäkin.”
Paikallisissa tiedotusvälineissä hyvin noteerattujen esitysten lisäksi kiertue-elämään on kuulunut ryyppäämistä kirjailijayhdistysten ja kirjastotätien kanssa, torailua ja teknisiä ongelmia, vammojen paikkaamista sairaalassa ja virkavallan puheille joutumista.
”Tavallisen perheenisän kuvioiden ulkopuolella eläminen antaa mahdollisuuksia kuvata tätä maailmaa eri perspektiivistä”, Lahtinen sanoo. Kiireinen kustantaja elää boheemielämää nykyisin kuitenkin enää lähinnä omissa runoissaan, joita ilmestyy toinen kokoelmallinen tänä keväänä.

Yhteiskunnallisuus on nuorille runoilijoille 60-lukulaisen ohjelmallisuuden sijasta syrjäytyneille esitettyä myötätuntoa ja järjestelmälle irvailua. ”Vaikka mulla on itseironisia ’panomies puutteessa’ -runoja, runoissani sanotaan myös aika suoraan, mitä ihmisille tehdään tällä hetkellä. Rahaa on enemmän kuin koskaan, ja ihmisiä jätetään kuolemaan slummeihin. Tämä voisi tapahtua Harlemissa Jenkeissä mutta tapahtuukin Suomen Turussa”, Hirvonen kärjistää.
Runoilijat tuntuvat viihtyvän nykyisellä paikallaan marginaalissa. Pienkustantaja Lahtinen kertoo, että jokainen kirja on kiinni onnellisista sattumista. Markkinointiin ei ole varaa ja valtalehtien kriitikoita ei aina kiinnosta.
Mutta Heli Laaksosen Pulu uis oli osoitus siitä, että pilkatulla Turun murteella voidaan kirjoittaa menestysesikoinen. ”Hänen kirjansa on täydellistä trendejä vastaan kulkemista. Runoissa on syvempää ymmärrystä, rakkautta muutakin kuin omaa itseään kohtaan”, Lahtinen luonnehtii suojattiaan.
Kaiken Suomessa tuotetun kulttuurin tärkein kohderyhmä on keski-ikäiset naiset. Hirvosen mukaan tämä myös näkyy kustantamoiden linjassa. ”On lukijoiden aliarvioimista, jos oletetaan, että he haluavat pelkästään kaunista tavaraa. Kulttuuritädit ovat avarakatseisia, järkeviä ja elämää nähneitä ihmisiä.”
Hirvonen muistelee runoiltaa Kajaanin kaupunginkirjastossa. ”Heitin runon, joka oli erittäin suoraa tekstiä, ´Bluesia paskalaitoksen kupeesta´. Eräs vanhempi rouva tuli keikan jälkeen sanomaan, että sanomasi kuuluisi kirkkoon.
” Jos kirjallinen establishmetti ja suuret kustantamot ottaisivat Turun runoliikkeen syleilyynsä, katoaisiko sen toiminnasta spontaanius ja luova hulluus?
Henry Lehtonen ei usko, että turkulaisessa tavassa kirjoittaa lyriikkaa tapahtuu radikaaleja muutoksia lähitulevaisuudessa. ”Jos ihmiset kirjoittavat omasta elämästään ja uskaltavat nauttia siitä, luulen, että kirjoista tulee heidän itsensä näköisiä. Tätä porukkaa yhdistää tietty rehellisyys. Kirjoitetaan sitä varten, että tulisi hyvä olo.

Jani Saxell
Kuva: Pasi Autio

Sturenkatu

Bussissa matkalla mummolaan
laskeuduimme Mäkelänkatua
Helsingin spartalaiskaupungin
osien saasteiden tahrimien

talojen väliin joita eivät ikuisuus
ihmisten hyvä tahto uhkaa:
olen asunut täälläkin.
Istun takarivissä, odotan ikkunaan
hetkeksi avautuvaa Sturenkatua,
suljen silmät: unohdan
nuoruuteni kuukausien
toivottoman ahdistuksen.
En ole yksin.

Markus Jääskeläinen,
kokoelmasta Testamentti

Elli kukille
(sis. sananmuunnoksia)

Elli kukille,
Elli kutoo, a vot, ukille!
Ai, saa alakautta (haa!)
Viivi lettua mukailla, pulu,
puutaakassa kuhiseva sälli
saa liikaa rahaa,
raakaa lihaa
hilaa kaaraa
haraa kiilaa
sillä savesi hukassa
kaatuu pulu,
pallia kumautteli,
viivaa, hattua,
kalaa
Asia:
Elli kutova,
oot ukille
Elli kukille!

Esa Hirvonen,
kokoelmasta Palindromeja 2

Helsinki ravintola vanhan terassilta

Hohtavat pyllyt, valkotärkätyt teräskyyhkyt
painuvat päin punaisia valoja – pojat pitävät posliinista:
avaan sulle reiteni ja paljastan muhkeat rintani,
jos sulla on rahaa, jos sä oot jotakin.
Hiillostettu grillimakkara kiiltää Stockmannin kulmalla,
tupakoiva intellektuellimacho odottaa kellon alla:
naisen selkä jännittää himon kaaren kovaksi, hyvin kovaksi,
sinappi- ja ketsuppipurkit näyttäytyvät rajun kirkkaina.
Onks kaikkea liikaa, kyseli sateessa dallaava rockrunoilija,
sittemmin Inkala kuuli raksutusta,
Kontio äkkäsi michelangeloa Kontulan betonissa,
Venho lähetti postia Saturnukseen.
Verven Hapanimelä Sinfonia soljuu kaiuttimista,
Typistetty nuorimies työntää käteeni lennäkkeen:
Maailmassa ei ole koskaan ennen ollut näin vähän rakkautta.
Valhetta, huudan ja puren pelästyneen nenää.

Seppo Lahtinen,
kokoelmasta Hammas (Nihil Interit)