Neljäntoista päivän ajan elän kaksoiselämää. Päivisin minä, suomalainen Hanna, kierrän Kuubaa vuokra-autolla ja teen niitä asioita, joita turistit tekevät. Juon mojitoja, vuokraan kanootin, napsin kuvia tienvarsien iskulauseista.
Iltaisin muutun norjalaiseksi Anitaksi ja vierailen salaa kuubalaisissa kodeissa. Minut on lähettänyt matkaan kansalaisjärjestö, joka pitää kirjaa viranomaisten hampaisiin joutuneiden toimittajien vaiheista eri puolilla maailmaa. Vien kontakteilleni USB-tikkuja, DVD-levyjä ja kameroita, jotka olen kantanut rinkassani tullin ohi, sydän kurkussa.
Kuuba on maa, jota joskus ihailin – jota kai jollain tavalla ihailen edelleen. Kuitenkin, kun iltahämärissä kyselen isänniltäni ja emänniltäni heidän pärjäämisestään, saan kuulla rajuja tarinoita, joita minulla ei ole syytä epäillä. Vastaukset päätyvät vuosiraporttiin, jossa toimittajajärjestöt tulevat näpäyttämään Kuubaa sananvapaustilanteen huonontumisesta. Kontaktini kiittelevät vierailusta ja tuomisista, mutta moni heistä vaikuttaa hermostuneelta saatellessaan minua ovelle. Ulkomaalaisen kanssa veljeily on pidätysperuste, ja seinillä on korvat.
Poliittiset pidätykset ovat jälleen yleistymässä. Käyntini aikana niitä kirjataan ihmisoikeusjärjestöjen lokikirjoihin yli kaksisataa. Joukossa on tuttuja.
”Anita. Kerro, mitä internetissä tapahtuu.”
Kun nyt kerran olen käymässä, olen luvannut vetää salaisen työpajan itäkuubalaiselle opiskelijaporukalle. Internet on maassa harvojen etuoikeus, ja useimmat kuulijoistani ovat käyneet verkossa vain kerran tai pari, opettajan valvonnassa.
Ehkä hyvinkin pian Kuuban järjestelmä muuttuu ja viestintärajoitukset puretaan. Opiskelijat tietävät olevansa tietotekniikassa viisitoista vuotta muuta maailmaa jäljessä. He haluavat kuivaharjoitella tulevaa avautumista.
Haluaisin kertoa heille painavista asioista: läpinäkyvyydestä, yksityisyydestä, kansalaisjournalismista. Mitä enemmän asiaa mietin, sen hankalammalta se tuntuu. Voiko kukaan ymmärtää kommunikaatioteknologian kehityksen yleviä vaikutuksia, jos ei ensin ole kuluttanut satoja tunteja ajelehtien internetin banaalimmissa vesissä?
Spämmi, fleimisodat, sohvasurffaus, rickrollaus, deittipalvelut, etäystävyydet, yöt jolloin pitäisi mennä nukkumaan mutta jotka kuluvatkin Damn You Autocorrectia selaillen: tyhmänarkisia ilmiöitä koulutetuille nuorille aikuisille jopa köyhimmissä kehitysmaissa. Kuubalainen yleisöni ei niitä tunne. Koulutusihmeiden maa on muuttunut noloksi takapajulaksi, jonka kansalaiset eivät – luoja varjele! – tiedä, mikä on hymiö.
Saan fläppitaulun ja 40 minuuttia aikaa selittää kuulijoilleni, millainen maailma heitä odottaa, kun verkko aikanaan avautuu. Oppituntini on surkea.
Sori, compañeros, tämä teidän täytyy vain nähdä itse.
Hanna Nikkanen