Iida Rauman esikoiskirja käsittelee valtaa ja väkivaltaa. Hänellä on molemmista omakohtaisia kokemuksia.
Esikoiskirjailija Iida Rauma, 26, kiemurtelee. Haastattelu hermostuttaa, oman kirjan markkinoiminen kauhistuttaa ja ajatus siitä, että kohta sukulaiset lukevat kipeitä ihmissuhteita, väkivaltaa, katoamisia ja sadomasokistista lesboseksiä käsittelevän kirjan, tuntuu oudolta.
”Olisi luontevampaa vilautella itseään jossain puiston laidalla kuin antaa kirja sukulaisille luettavaksi.”
Istumme Rauman keittiössä Lauttasaaressa. Seinät ovat täynnä Rauman piirroksia ja ikkunasta näkyy tuhannen neliömetrin piha, jonka Rauma talvisin kolaa puhtaaksi lumesta joka aamu. On hassua ajatella, että pieni ja hyvin hoikka kirjailija työskentelee talonmiehenä.
”Talonmiehen duuni mahdollistaa sen, ettei tarvitse tehdä muuta. Aamulla viideltä menee kolaamaan, seitsemältä homma on valmis, ja sitten voi kirjoittaa. Elän aika vähällä, kuluttaminen ei oikein kiinnosta.”
Pääasiassa Rauma kuitenkin kirjoittaa. Hän työskenteli esikoiskirjansa parissa kolme vuotta.
”Lopulta olin niin väsynyt koko tekstiin, että en halunnut koskea koko kirjaan. Valehtelin kustannustoimittajalleni kirjoittavani, oikeasti en tehnyt romaanille mitään puoleen vuoteen.”
Sen sijaan hän teki toimittajan töitä ja kolasi.
Nyt Katoamisten kirja on kuitenkin valmis. Romaanin tärkeimmät teemat ovat katoaminen, ihmissuhteet, valta ja väkivalta.
”Valta on perustavanlainen rakenne ihmisten välisissä suhteissa. Valta-asetelma on aina läsnä, mutta valta on muuttuvaa ja moniulotteista, hyvää, pahaa tai neutraalia.”
Kirjassa väkivaltaa koetaan eritoten laitoksissa: koulussa ja vanhainkodissa.
”Ihmiset sanovat helposti, etteivät hyväksy minkäänlaista väkivaltaa. Totuus on usein toinen. Useimmat väkivaltatilanteet, joita ihmiset kohtaavat, sivuutetaan poikkeuksina. Esimerkiksi koulussa lapset ovat lapsia, ja lasten välistä väkivaltaa ei lasketa oikeaksi väkivallaksi.”
Rauma on itse kouluväkivallan uhri.
”Lapset saavat koulussa tehdä toisilleen asioita, joita ei hyväksyttäisi missään muualla maailmassa. Yläasteella sain tappouhkauksia ja minut pahoinpideltiin. Jokaikinen opettaja ja oppilas koulussa tiesi, mutta kukaan ei puuttunut.” Pahoinpitelijät olivat, kuten romaanissakin, toisia tyttöjä.
”Tyttöjen välinen fyysinen väkivalta on sallitumpaa, poikien on yläasteella jo vaikeampaa lyödä tyttöä.”
Toisenlaiseen laitosväkivaltaan Rauma tutustui työskennellessään viisi vuotta vanhainkodissa.
”Monet hoitajat ovat upeita ihmisiä. Mutta on myös niitä, jotka tekevät niin vähän kuin suinkin mahdollista. Se, miten Suomessa hoidetaan vanhuksia – miten vähän annetaan aikaa ja miten vähällä hoidolla vanhuksen oletetaan pärjäävän – mahdollistaa todella julman väkivallan. Ihmistä ei pestä kunnolla vessassa käynnin jälkeen tai vanhus pumpataan täyteen lääkkeitä.”
Rauma kuitenkin piti työstään.
”Se oli tärkeää työtä, pystyin helpottamaan oloa, kuuntelemaan ja auttamaan. Parempi se oli kuin että olisin vaikka koonnut kännyköitä. Se ei ole tärkeää työtä, se on idioottimaista. Jos hoitotyö olisi vähemmän alipalkattua ja aliarvostettua, voisin hyvin olla hoitaja.”
Vallan kauniita puolia käsitellään kirjassa sadomasokistisen seksin kautta. Päähenkilö unelmoi alistamisesta, mutta tyttöystävä haluaa vain hempeillä. Tämäkään aihe ei ole Raumalle vieras.
”Tyttöystävän sukulaiset näkivät makuuhuoneessamme kaulapannan ja talutushihnan. He kysyivät, olemmeko hankkimassa koiraa. Ei olla.”
katoamisten kirja sijoittuu Turkuun, jonne Rauma muutti lukion jälkeen. Lastentarhanopettaja-äiti ja sähköasentaja-isä olisivat toivoneet, että Rauma pyrkii opiskelemaan kuvataiteita, mutta hän valitsi Turun yliopiston poliittisen historian ”koska tyttöystäväkin haki sinne”. Rauma opiskeli myös elokuvaa Turun taideakatemiassa ”samaan aikaan tyttöystävän kanssa”, mutta päätyi lopulta Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opintoihin. Rauma muutti kaksi vuotta sitten Helsinkiin ”tyttöystävän perässä, puhtaasti seksuaalisista syistä” ja työskentelee talonmiehenä ”yhdessä tyttöystävän kanssa”.
Nyt kun sana tyttöystävä on toistettu riittävän monta kertaa, on syytä huomauttaa, ettei Rauma ole lesbo.
”En tykkää ajatella itseäni naisena, mutta en myöskään miehenä. Lesbo ei kuulosta luontevalta, paras määritelmä olisi kai ei-hetero. Tykkään ilmaista sekä feminiinisyyttä että maskuliinisuutta. Mutta jos joku pitää mua ulkonäön ja seurustelukumppanin sukupuolen takia lesbona, niin en mä siihen kuole.”
Maria Pettersson
Kuka
Iida Rauma, 26, on kotoisin Littoisista ja asuu nykyään Helsingissä talonmiehenä. Hän on opiskellut poliittista historiaa, elokuvausta ja luovaa kirjoittamista sekä työskennellyt viisi vuotta vanhainkodissa. Esikoisromaani Katoamisten kirja julkaistiin maaliskuussa.
Himottaa
”Tyttöystävä Saija ja oliivit.”
Kaduttaa
”Viina ja ilmastonmuutos.”
Kyrpii
”Katusora ja eduskuntavaalit.”
