Näin toukokuussa Alex Garlandin ja Ray Mendozan elokuvan Warfare. Se perustuu Mendozan – entisen laivaston erikoissotilaan – muistoihin sotilastehtävästä Irakissa vuonna 2006.
Seuraavina viikkoina putosin Navy Seal -kaninkoloon. Katsoin Youtube-videoita ja lueskelin patrioottisia opuksia erikoisjoukkokoulutuksesta sekä muistelmateoksia siitä, ”millaista on mennä sotaan”. Ajattelin päivittäin Warfaren kohtausta, jossa riekaleiksi repeytynyt tarkka-ampuja havahtuu hereille tajuttomuudesta ja huutaa kuin eläin.
Suurimmalla osalla meistä ei ole aavistustakaan, mitä sota on, vaikka elämme sotatilanteiden ympäröimänä ja katsomme sodan kuvia jatkuvasti. Kun sota esitetään ylevänä, jopa ”esteettisenä” tapahtumana, alle peittyvät todelliset inhimilliset ja taloudelliset kustannukset.
Räikeimmillään tämä tarkoittaa propagandafilmejä ja sankaritarinoita, joissa sotilaat päätyvät ikoneiksi. Laarin hähmäisemmässä päässä ovat paraatit, muistomerkit, elokuvat, kirjat ja kuvataide. Suositut pilottitakit, trenssit, reisitaskuhousut ja jopa valkoinen t-paita juontavat kaikki armeijan pukineista. Sotavalokuvat kutsuvat yhtäältä lopettamaan kauheudet, toisaalta katsomaan spektaakkelia.
Syyskuun alussa ruutuun palasi tosi-tv-ohjelma Erikoisjoukot. Siinä julkkikset suorittavat lyhennetyn version erikoisjoukkosotilaiden äärimmäisen rankasta valintakokeesta. Kouluttajat, joiden psyykettä ja fysiikkaa ihannoidaan, simputtavat otsasuonet pulleina kilpailijoita, jotka oksentavat, pyörtyvät ja panikoivat. Skenaarioiden äärimmäisyys kiehtoo, ja kenties sohvalla istuva peruna miettii myös, miten itse pärjäisi kisassa.
Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä estetiikasta, sillä militarisaatio voimistuu parhaillaan Suomessakin.
Kun alamme pitää sotatilaan varautumista normaalina osana arkea, on päättäjien yhä helpompi lihottaa puolustusbudjettia, lisätä poliisin toimivaltuuksia ja irtautua Ottawan sopimuksesta. Käännytyslaki sai käytännössä kaikilta oikeusoppineilta täystyrmäyksen perustuslain ja kansainvälisten sopimusten vastaisena, mutta niin vain sekin survottiin läpi, koska itärajan jännitteet ja tilannekuva.
Tätä Ylioppilaslehden numeroa varten toimittaja Iikka Sorvali vieraili Kutturan kylässä, jonne Puolustusvoimat puuhaa tieyhteyttä. Tie halkoisi erämaaluontoa ja saamelaisten poronhoitoalueita, ja sitä perustellaan vain ”kansallisella turvallisuudella”.
Jos varustelukiima vielä sakenee ja kritisoijat leimataan epäisänmaallisiksi tai muuten houreisiksi, mitä seuraavaksi oikeutetaan vastaavilla argumenteilla? Kansalaisten viestinnän massavalvontaa? Ennaltaehkäisevää puhelintietojen paikannusta? Motivaatiomonttua peruskoulun opetussuunnitelmassa?
