Päivänvalo tulvii vanhaan rakennukseen ja osuu pinoon monisteita, joilla on sellaisia otsikoita kuin ”Mielenterveyden käsi” ja ”Lista mielihyvää tuottavista asioista”. Mielihyvän lista on peräisin Yhdysvalloista, ja siinä luetellaan ”avioliiton ajatteleminen” ja ”eläkkeelle pääsemisen ajatteleminen”. Samoin suklaa ja rakkaus.
Nojatuolissa istuu kaksi painavaa, ryyneillä täytettyä pehmoeläintä: mäyräkoira ja käärme. Yksi potilaista on nimennyt ne bentsodiatsepiinien mukaan, Tenox ja Opamox. Päiväsalissa vanha ankara nainen lausuu Eino Leinoa ulkomuistista, kädet ilmassa. Hän on viimein päässyt pois eristyshuoneesta.
Tieni suljetulle osastolle on kulkenut lapsuusajan turvattomuuden, lastensuojelun ja vanhempieni kuoleman kautta. Sen kaiken olen käynyt läpi kustannustehokkaasti alle 25-vuotiaana. Lisäksi Kela kannustaa minua perimällä takaisin yli 500 euroa opintotukia, sillä olen opiskelujeni ohella saanut omaishoidon tukea äitini hoitamiseen.
Elämäni potilasrannekkeella on päässyt kaikkiin laitteisiin – paitsi kenties potilastietojärjestelmä Apottiin, joka toisinaan ilmoittaa, ettei minua ole olemassa. Silti olen ”asiallinen ja kontaktissa”, kuten psykiatrini ilmaisisi. Potilaskertomuksistani löytää sellaisia kirjoittamisen taidonnäytteitä, kuten ”katsoo lattiaan, tapaamisen lopussa kertoo yhden vitsin” sekä ”potilas viihtyy taidehuoneessa, ilmeisesti askartelee”.
Päädyn psykiatriselle vuodeosastolle, kun ystäväni epäilevät, että harkitsen itsemurhaa. He ovat oikeassa. Pian kaksi virkapukuista poliisia istuu yksiöni lattialla rapsuttamassa vanhaa sokeaa koiraani samalla, kun täytän apurahahakemuksen tietokoneellani loppuun.
Elintoimintojani seurataan sairaalassa yön ajan, minkä jälkeen minut saatellaan psykiatrian päivystykseen. Siellä psykiatri on kanssani samaa mieltä siitä, etten ole niinkään masentunut kuin akuutissa elämänkriisissä kuolemien keskellä. Nuorenkin ihmisen halu elää voi hautautua hätään, mutta ei silti katoa. Enkä minä ole kadonnut.
Psykiatri sanoo, että saan lähetteen psykiatrian polille varmimmin, jos käyn ensin osastohoidossa. Suoraan päivystyksestä lähtevä lähete kuulemma usein hylätään. Saan masennusdiagnoosin, jotta ”asia hoituisi”. Masennukseen voidaan myös kirjoittaa pidempi sairausloma kuin akuuttiin stressireaktioon.
Kun kerron olevani toimittaja, psykiatri toivoo, että tekisin vielä joskus jutun sote-säästöistä ja potilasturvallisuuden heikentymisestä. Hoitaja esittelee minulle työvaatteita ja potilaslakanoita, joita ei säästösyistä saa vaihtaa, korjata eikä pestä yhtä usein kuin ennen.
Osastolla minulle ei riitä tyynyä. Nukun ilman, kunnes hoitaja löytää yhden ylimääräisen tyynyn toisesta rakennuksesta. Ruoka on hyvää mutta loppuu usein kesken. Eräs sekava potilas käy toisten potilaiden huoneissa penkomassa tavaroita, eikä häntä ehditä estämään. Television katselu päiväsalissa loppuu, kun yksi potilaista huudattaa ohjelmia liian kovalla. Kaukosäädin takavarikoidaan.
Olen vapaaehtoisesti hoidossa osastolla, jolla moni muu potilas on tahdostaan riippumatta. Kun menen käymään hoitajien kansliassa, minua ei aina tunnisteta potilaaksi. Sitten joku hoitajista muistaa sanan ”vapaaehtoinen”, ja kaikki huudahtelevat: ”Hän on se vapaaehtoinen, hän on täällä vapaaehtoisena!” Siinä he ovat oikeassa, että palkkaa minulle ei makseta.
Osaston askarteluhuoneessa on jäljellä lähinnä ö-kirjainhelmiä.
Eräänä iltana, kun käyn päivälomalla kotona ja palaan yöksi osastolle, minut on unohdettu merkata potilaslistoihin. Minulle ei ole määritetty omahoitajaa, eikä kukaan siksi osaa odottaa minua saapuvaksi. Olen yhä itsemurhavaarassa, mutta tavaroitani ei tarkisteta.
Kuljetan taskussani osastolle asioita, joilla voisin helposti riistää oman henkeni, mutta en tee sitä. Sen sijaan luen osaston hyllystä löytämääni kirjaa Suomen taiteen kultakausi. Sieltä opin, että Turun Akatemiassa on ollut 1800-luvun alussa kaunopuheisuuden professuuri. Toisten potilaiden kanssa puhun ainakin teologiasta ja konemusiikista.
Välillä joku potilaista nukahtaa kesken askeleen. Yksi on onnistunut satuttamaan itseään, ja ambulanssi kutsutaan paikalle. Myös hoitajat vaikuttavat väsyvän. Keikkatyöntekijöitä saapuilee paikkaamaan, mutta moni heistä ei tiedä edes, mitä eri potilaiden hoidosta on sovittu. He kutsuvat minua väärällä nimellä.
Osaston askarteluhuoneessa on jäljellä lähinnä ö-kirjainhelmiä, joten askartelen kaksi värikästä korua. Toisessa lukee ”ööööö”, toisessa ”pöhköys”.
Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä. Mieli ry:n kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa numerossa 09 2525 0111. Hätätilanteessa ota yhteys hätänumeroon 112.
