Seisoin pari vuotta sitten MAA-tila-gallerian täyteen pakatussa eteisessä katsomassa Anne Naukkarisen performanssia Carried by Invisible Bodies. Esityksessä oli minusta hauska kohta, jossa tanssija liikkui ympäri tilaa, mutta en rohjennut nauraa. Muu yleisö seurasi hartaana ja totisena. Pelkään aina taidetilaisuuksien etikettiä rikkovani esimerkiksi naurun hörähdyksellä.
Saako millekään enää nauraa? Norjalaisen läskiaktivistin Heidi Rosanderin mukaan ei. Yle Areenan Pohjoismaiset kulttuuriskandaalit -sarjassa hän huokailee taiteilija Iiu Susirajan näyttelyssä ja paheksuu taiteilijaa siitä, kuinka tämä esittää valokuvissaan lihavan kehonsa absurdeissa tilanteissa ja asennoissa – siis sellaisissa, jotka voisivat naurattaa katsojaa.
Halventavat sketsit sorretuista ihmisryhmistä on laskettu ansaitusti haudan lepoon. Saatamme silti nauraa mitä omituisimmille tilanteille ja asioille, myös taideteoksille.
Onko tahattomasti hupaisalle teokselle nauraminen aina pilkkaa? Nähdäkseni ei. Nauru voi syntyä yllätyksestä tai hämmennyksestä. Aina ei ehdi tajuta, mikä huvituksen aiheutti.
Miksi taiteelle nauramista arkaillaan? Nauruhan elähdyttää ja on lähtökohtaisesti myönteinen reaktio.
Ehkä pelkäämme kasvojen menettämistä. Useimmilla meistä on tarve antaa itsestämme ainakin kohtalaisen sivistynyt vaikutelma. Jos nauraa ”väärässä kohtaa”, voi paljastua idiootiksi ja tahtomattaan loukata taiteilijaa. Töpeksinnän seurauksena naurajapolo potkitaan taidelaumasta ja joutuu kuolemaan yksin. Elämä lyhyt, taide pitkä ja haudanvakava.
Susiraja kertoo Ylen haastattelussa, ettei ajattele teostensa kommentoivan kauneusihanteita tai sukupuolirooleja. Katsoja tulkitsee kuvia aina omasta kokemusmaailmastaan käsin. Taiteilija ei ole vastuussa yleisön reaktioista.
On lannistavaa, jos vähemmistöön kuuluvan taiteilijan oletetaan aina kommentoivan töissään vähemmistöasemaansa. Voiko lihavan taiteilijan teosten antaa olla taidetta ilman läski-etuliitettä? Onko lihavan ihmisen kuville nauraminen aina lihavuudelle nauramista?
Kävin WAMissa katsomassa Susirajan näyttelyn Ei mikään helppo nakki. Valokuvien ja videoiden huumori syntyy absurdin toiminnan ja taiteilijan tyhjän ilmeen yhdistämisestä: nakkimakkarat pyörivät poranterissä ja Susiraja nuolee valkoista maljakkoa viilipyttymäisellä antaumuksella. Hauskimmat jutut kerrotaan pokerinaamalla.
Hauska taide mielletään usein vähemmän arvokkaaksi kuin vakava, vaikka onnistunut komiikka vaatii älyä ja tarkkaa nyanssien tajua.
Minua ei aidosti naurata kovin moni asia. Silti en tiedä mitään parempaa kuin ankara naurukohtaus, jonka päätteeksi takoo reisiä kyynelten tirsuessa poskille. Sellainen nauru puhdistaa aivastuksen lailla – niin kuin joku tarttuisi rivakasti sisuskaluihin ja tomuttaisi niitä kuin vuodevaatteita.
TOP 3 naurattavaa asiaa:
- Koomikko Natalie Friedmanin imitaatio Dena Rizzon 1980-lukulaisesta hiphop-tutoriaalista. Löytyy Youtubesta.
- Anto Leikolan essee Naurun biologiaa saman nimisessä teoksessa (WSOY, 1982).
- Koomikko Sheng Wangin stand up -esitys Sweet and Juicy (2022) Netflixissä.
