Harryn elämää

Runoja ja novelleja kirjoittaneen Harry Salmenniemen esikoisromaani Varjotajunta parodioi autofiktiota ja kaavamaista kulttuurijournalismia.

T:Teksti:

|

K:K Sabrina Bqain

Kuten aina, puen haastatteluun parhaat bikinit päälle, kirjailija on kirjoittanut sähköpostiviestiinsä.  

Tehtyään kuten on luvannut kirjailija avaa oven sinisissä uimahousuissaan. 

No nyt on turvallinen tila tulla, hän sanoo. 

Kirjailija kävelee edeltä syvemmälle valkoiseen huoneeseen ja kiipeää avaruusalusta muistuttavaan, kiiltäväpintaiseen tankkiin. Tankin kyljessä lukee dreampod. Sinne on kaadettu 500 kiloa kylpemiseen sopivaa, kelluttavaa Epsom-suolaa.  

Tankissa on tarkoitus rentoutua, irtaantua informaatiotulvasta ja jatkuvasta kiireestä, sillä ”jokainen tarvitsee joskus häiriöttömän levon ja rauhan”, kelluntatankkiyritys Float Kallio kertoo verkkosivuillaan. 

Valokuvaaja pyytää kirjailijaa asettumaan eri kuvakulmiin. Hän räpsii kuvia läheltä ja kaukaa. Kirjailija yrittää olla ottamatta pornahtavia asentoja, mutta kehonhallinta kelluttavassa vedessä on vaikeaa. Valot tankissa vaihtuvat sinisestä pinkkiin ja vihreästä punaiseen. 

Kun kuvat on otettu, valokuvaaja lähtee, ja toimittaja istuu vaaleaksi lakatulle penkille tankkia vastapäätä. Kirjailija sulkee luukun ja katoaa tankin sisään. 

”Harrastan meditaatiota. Olen kuin järven tyyni pinta kolmessa minuutissa. 

Meditaatio on toisteista. Vedessä oleminen ei eroa siitä, että makaa sängyssä, tunnustelee kehoaan ja meditoi. Kokemus on aina sama. Keinotekoisuus, tämä hökötin, kuvien ottaminen ja tänne säntääminen, kaikki hävisi. Miellyttävää. 

Kirjoissa tajuntani perusasetukset käyvät selviksi. Ihmisenhän pitäisi olla helvetin kiinnostunut urastaan, itsestään ja tulevaisuudestaan ja yrittää koko ajan parhaansa. Salaisuuteni on, että en tolkuttomasti yritä. Teen lyhyttä työpäivää. Nukun päiväunia. Mitä rennompi ja hyväntuulisempi olen, sitä paremmin pystyn keskittymään kirjoittamiseen. Minun ei tarvitse olla onnellisempi, voida paremmin tai parantaa elinolosuhteitani. Usein ihmisten uudenvuodenprojektit ovat ulkokohtaisia: alan juosta pidempiä lenkkejä, ostan parempia tuotteita. Ihan saatanan uuvuttavaa. Ei tarvitse paahtaa niin intohimoisesti koko ajan. 

Keski-iässä ihmisellä kai pitäisi olla kaikkia kroonisia kipuja, kuten lihasjumeja, mutta ei minulla ei ole. En kirjoita feel good -kirjoja, mutta minua aidosti kiinnostaa olla kannustava perheenisä. Siihen rooliin ei sovi, että olisi kauhean leija ja usein pois kotoa. Elän pientä elämää, jossa kolme metriä on jo pitkä matka. 

Työmatkat kuitenkin ovat kiireisiä. Harvoin voi mennä lillumaan johonkin. 

Suhtaudun haastatteluihin myönteisesti, kunhan ne ovat kivoja: masu on täynnä eikä ole liian kiire. Ajattelen niitä itsekkäästi elämän piristeinä. On vain hyväksi jutella välillä muidenkin kuin niiden kymmenen ihmisen kanssa, joita pääasiassa tapaa. Siitä saa enemmän irti kuin keskustelemalla jälleen yhden kirjailijan kanssa kirjallisuuskliseet läpi. 

Journalismin ja kirjallisuuden ongelmat ovat osin yhteisiä. Kuinka kirjoittaa mielekkäästi ja mieleenpainuvasti ajassa, jossa on järkyttävä määrä informaatiota, ja jossa tekoäly osaa kirjoittaa jutun tai tarinan suhteellisen hyvin? 

Lehtijutuissa sietämätöntä on ikuinen kontekstualisointi. Kaikki ovat jossain Ekbergillä, ja sama pulla ja kahvi kuvataan jutusta toiseen. Kirjassa sen voi vetää niin överiksi, että ajattelen sen olevan hauskaa. Just joku VR:n croissant, jota kukaan ei halua, mutta siinä sitä vain junassa syödään.” 

Kolme minuuttia kuluu nopeasti. Kirjailija yllättyy, kun tankin ovi vedetään auki. Hän on unohtanut, että huoneessa on joku toinen. 

Kirjailija ojentaa märät korvatulpat toimittajalle. Kirjailijan pitää muistaa ottaa samanlaiset lähtiessä mukaan. Viime yönä hän on herännyt monta kertaa outoon napsumiseen. Hän majoittuu Helsingissä ystävänsä luona, jonne taloyhtiö päätti säästösyistä asennuttaa älypatterit. Kirjailijan ystävällä ei kuitenkaan ole älypuhelinta, eikä hän voi kommunikoida älypatterin kanssa. Niinpä se on uikuttanut koko yön jostain, mistä kukaan ei ymmärrä mitään. 

Vesi liplattaa kirjailijan etsiessä sopivaa asentoa. Suola muodostaa valkoisia vanoja hänen kasvoilleen. Hän tiedostaa sen, sanoo ääneen. Kirjailija ei juo pöydällä odottavaa kurkkuvettä, hän ei tarvitse pyyhettä. 

Kirjailijalta on julkaistu haastatteluviikolla esikoisromaani nimeltä Varjotajunta. Se on autofiktiota ja parodiaa, jossa kertoja vaihtuu minämuotoisesta kaikkitietävään ilman ennakkovaroitusta. Kirjan päähenkilö, Salmenniemi, haluaisi vain maata kotinsa lattialla, sillä hän kokee kokemukset uuvuttavina: Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit – pohjimmiltaan masentavia.  

Kirjassa kuvataan lounasnuudeleita ja niiden herättämiä ajatuksia, junalla kuljettavaa työmatkaa Jyväskylän ja Helsingin välillä, croissantista varisseita nöyryytysmurusia rinnuksilla sekä haastatteluja, joissa Salmenniemi tuottaa kulttuurijournalismin contentin kertomalla kauneuden olevan rumuuden poissaoloa ja joihin osallistumisesta hän ei erityisemmin pidä. 

”Banaaleista hetkistä kirjoittaminen perustuu pitkälti rytmiin ja tyylitajuun. Lukijalle ei tarvitse pureskella auki, että hauskaa on, kun tyyppi käy tässä kohdassa kolmatta kertaa pissalla. Asioita saa mennä ohi. Vitsit ovat huumorin alleviivaamista, mikä on usein ongelma kirjallisuudessa.  

Autofiktio itsessään on genrenä parodialle altis, koska itsekriittiselle kirjailijalle tulee nopeasti mieleen, miksi joku kuuntelisi juuri minun höpötystäni omasta elämästäni. On hauska tutkia rajaa sen välillä, mitä kannattaa kertoa ja mikä ei ole enää kenenkään mielestä kiinnostavaa. 

Ei ole ketään yksittäistä kirjailijaa, jota olisin lähtenyt parodioimaan. Jotta voisi käyttää Knausgårdia muusana, pitäisi ensin jaksaa lukea hänen kirjasarjansa läpi.  Parodioin pikemminkin journalistista kieltä. Myös suomalaisen korkean modernismin kuten Veijo Meren tai Antti Hyryn äärimmäisen tarkkaa toimintakuvausta, mutta siten, että aitan rakentamisen sijaan toiminta on nyhveröä, tätä päivää ja kiusallisesti meidän kaikkien yhteistä elämää. 

Autofiktiossa usein kerrotaan jostain raskaasta tapahtumasta. Tässä kirjassa ei kuvata traumoja, vaan osa komiikkaa on tunnustaa, ettei ole mitään tunnustettavaa. Parasta huumoria on suhteellisen kuivakka kuvaus työmatkasta. 

Kivuliasta Varjotartunnassa on tunnistettavuus. Joka päivä ihmiset istuvat junassa. Kaikki tietävät sen tunteen, että mitäs mä nyt teen, nyt mä voin tehdä mitä vaan, mutta mitä mun pitikään tehdä, mulla ei ole mikään kiire, niin mitäs… mitäs internetissä olisi? Voin pahoin, jos luen junassa, eli sekin on pois mahdollisuuksien kirjosta. Jäljelle jää vain outoa, omien ajatusten sisään liian syvälle uppoutumista, kuin olisi toimintakyvytön. 

Jos kirjastani tehtäisiin elokuva, siitä puuttuisi kaikki draama: avaat vessan oven, menet sinne ja toteat, että no saippua on lopussa. Komiikka syntyy siitä, että kuvataan arvokkaasti ja neutraalisti jotain ihan jäätävän tylsää. 

Varjotajunnassa minäkertoja ja kaikkitietävä kertoja vaihtelevat. Peruslogiikka on, että silloin kun kuvataan ajatuksia, käytetään minäkertojaa. Silloin kun kuvataan toimintaa, päähenkilö kuvataan ulkoapäin. Kirjassa on muutoin niin pirun vähän jännitteitä, että sen kerrontatapa tarvitsee ristiriitaista dynamiikkaa. 

Joskus stressaavalla työmatkalla tai haastattelussa sitä alkaa nähdä itsensä ulkoapäin. Pahimmillaan säpsähtää, että tuohan on minun käteni, joka ottaa tuon kahvin. Oma sisäinen kokemus, jossa velloo, ja maailma, jossa pitää toimia minuuttiaikataululla ja puhua julkisesti, ovat ristiriidassa. 

Kirjoista puhuminen on jännää. Kirjat ovat sanoja, ja jos pystyy puhumaan törkeän hyvin, ei kannata ylipäätään kirjoittaa kirjoja. Monet kirjailijat ovat huonoja puhumaan, ja kirjoittaminen on heille tapa kompensoida heikkoa ulosantia ja esittää kokemuksensa maailmasta. Ihmisille pitää puhua selkeästi, mutta eiväthän ajatukset – varsinkin jos uppoaa syvempään tajuntaansa – ole kovinkaan selviä. Tästä ristiriidasta syntyvät Varjotajunnan kaksi kerrontatapaa ja yllättävät siirtymät niiden välillä. Ja luottamuksesta lukijaan, että hän oppii siihen matkan varrella.” 

Kirjailija empii vihreän ja punaisen painikkeen välillä: toinen on hätäkutsu, toisesta tankin väriä vaihtavat valot sulkeutuvat. Niskatyyny on ihan paska. Hän kysyy, missä asennossa kaulan saa kelluessa rennoksi. Toimittaja opastaa heittämään kädet pään yli. Kirjailija palaa meditoimaan muutamaksi minuutiksi suolavesitankkiin.  

Kelluntapaikan verkkosivuilla kerrotaan, että 50-luvulla rentoutumiskellunnan pioneeri, psykonautti ja psykoanalyytikko John C. Lilly huomasi ”palautumisen tehokkuuden olevan ylivoimainen sängyssä lepäämiseen verrattuna”. Lilly tutki ihmisen tietoisuutta aistideprivaatiotankeilla ja psykedeelisillä huumeilla sekä tarkkailemalla delfiinien kommunikaatiota. 

Aistideprivaatiotankissa makaava kirjailija ei meditoi psykedeelisten huumeiden avulla, mutta hän on kirjoittanut delfiinimeditaatiosta. 

Toimittaja koputtaa tankin ovea viisi kertaa. On taas aika keskustella. Kilkutteleva ambient-musiikki kuitenkin ilmoittaa, että rentoutumisaika on lopussa. Kirjailijan on siirryttävä suihkuun. 

Toimittaja tilaa loungessa yhden pannullisen vähäkofeiinista appelsiininkukkateetä ja toisen oolongia, jotka tuodaan pian lasikannuissa sohvapöydälle. Pienissä japanilaishenkisissä kupeissa ei ole korvia. Tila on pelkistetty nordic chic. Hyllyssä on lasipurkeissa pähkinöitä, joita saa syödä. 

Kirjailija saapuu tilaan kuivaten pyyhkeellä päätään. Virkailija suosittelee hänelle ehostautumishuonetta. 

Kuin olisi oman romaaninsa sisällä.  

”Olisi sairaan hyvä tehdä autofiktiodekkari, jossa pöllitään jotain täysin yhdentekevää, vaikka ihan vähän pesuainetta taloyhtiön pesutuvasta. Yleensä dekkaristit suunnittelevat täydellistä murhaa, mutta itse olen miettinyt helvetin kauan, mikä olisi täydellinen näpistys, josta ei jää kiinni ja jolle ei löydy motiivia. Näpistys on omaisuusrikosten luokka, johon aion mennä isosti sisään. 

Kauan sitten, kun asuin Roomassa ja olin uskomattoman köyhä, varastin kiinalaisen runouden antologian. Ja kukapa ei olisi pöllinyt eksältään hyvää LP:tä. En ole mitenkään syytön. 

Olen silti hyvilläni, jos minulla on mukavan ihmisen maine. Tullessani alalla tutustuin muutamassa viikossa kauheaan määrään kirjailijoita. Olin nuori ja kokematon ja minua kohtaan oltiin ikäviä. Perusmeininki oli, että ollaan ihan saatanan köyhiä ja kaikki on ihan perseestä, että tartu pulloon, sitä reittiä on moni mennyt. Moni eläkeikäinen runoilija oli vittumainen ja egoistinen. Mietin, että jos minusta ikinä tulee yhtään mitään, yritän olla mukava. 

Haluaisin kannustaa aloittavia kirjoittajia, jotka varovasti kertovat, että heillä on käsikirjoitus. Se on hieno juttu! En ikinä unohda, kun minulle sanottiin, että hyvä että kirjoitat. 

En ole valtavan luettu, mutta luulen että nuorille korkeakoulutetuille, viiteryhmälle, johon itse olen kuulunut, kirjoissani on jotain tunnistettavaa. Ne ovat filtterittömiä. Jos minua kirjailijoissa vituttaa, että he ovat epäkohteliaita, niin kirjoissa vituttaa, että ne ovat kohteliaita. Älyttömän rationaalisia. Tummin pohjavire on karsittu pois. Se ei tunnu älyllisesti rehelliseltä. 

Minulla on esimerkiksi voimakas suhde uniini. Aika harva auttaa unissaan vanhaa naista kadun yli. Unissa tapahtuu kaikenlaista synkkää. Sitäkin kautta tulee paljon kamaa, joka on varmasti ihmisille yhteistä, vähän jännittävää, josta ei halua puhua. 

Varjotajunta-kirja on ollut itselleni ajattelun kontekstien tutkimista. Kun lähdet tästä junalla vaikka Ouluun, niin juna rajaa ulkopuolelle älyttömästi asioita ja mahdollistaa erilaisen tavan ajatella kuin arjessa. Perillä Oulussa ajattelu on taas erilaista, ja matka kotiinpäin jälleen erilainen, kotiinpäin orientoituva. Oletamme, ettei se mihin ihminen viedään vaikuttaisi ihan törkeän paljon ajatteluun. Lapsiperheessä jo se, että laittaa oven kiinni tai käy viemässä roskat tuntuu kuin kävisi toisessa maailmassa. 

Ajattelussa on paljon selittämätöntä, vaikka itseään ajattelee melko rationaalisena jatkumona. Pohjalla on heuristinen malli, jossa pyristellään eteenpäin elämässä, erilaisiin paikkoihin ja asioihin. Oikeasti elämä on paljon katkelmallisempaa. Vaikka viime yönä, kun heräsin niiden älypattereiden napsahduksiin ja olin juonut ehkä viinilasillisen enemmän kuin normaalisti, niin tuntui että herrajumala, taas tämä lähtee taipumaan sellaiseen, ettei tiedä onko unessa vai valveilla. Mielessä on aivan pimeitä ajatuksia, kuten että pitää sitten muistaa ottaa ne uikkarit mukaan. Mutta minne?”

Harry Salmenniemi, 39, kirjailija 

  • Mistä tunnetaan: Runoteoksista kuten Texas, sakset, Yö ja lasi sekä Kuume. Novellikokoelmien sarjasta, viimeisimpänä Asiakaskoralli ja muita novelleja. Esikoisromaani Varjotajunta (Siltala) ilmestyi tammikuussa.
  • Työpöydällä nyt: Suurromaani Roomasta, Valvojat-niminen esitys yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan ja Valtteri Raekallion kanssa, elokuva Epäonnistunut tyhjyys ohjaaja Mika Taanilan kanssa, kokeellinen äänikirja V.S. Luoma-ahon ja Akse Petterssonin kanssa.
  • Unelmien projekti: Olisi miellyttävää tehdä kehitysromaanien sarja niin, että kehitys tapahtuu romaanien välissä. Kirjoittaisi useamman kahteen päivään rajatun intensiivisen romaanin eri aiheista, mutta kuvattujen päivien välillä kuluisi vuosia ja tapahtuisi kaikenlaista, mitä romaaneissa ei näytetä.
  • Mikä alalla mättää? Lukemisen edistämiskampanjat! Yleinen puheenparsi, että lukeminen on kauhean tärkeää. En vastusta lukemista, mutta kun haluaisin lukea rauhassa kirjaa, ja joku tulee sanomaan, että tosi hienoa että luet, tekee tosi hyvää sun aivoille, niin se väsyttää, saatana. Ei kaikkia asioita tarvitse sanoa ääneen.