Äärioikeistolaisen terrorismiepäilyn tutkinta Kankaanpäässä toi suomalaisten huulille termin akselerationismi joulukuussa 2021.
Se oli virkistävä käänne viranomaisviestinnässä, sillä radikaalien ideologioiden monimuotoisuus hahmotetaan julkisessa keskustelussa vielä heikosti. Sekä jihadismi että äärioikeisto pelkistyvät liian usein somemölinäksi ja kohuotsikoiksi.
Ääriliikkeitä tutkii Suomessa vain kourallinen ihmisiä, eikä tutkimusta juuri rahoiteta. Muissa Pohjoismaissa tilanne on parempi: esimerkiksi Norjassa tieteellistä ääriliiketutkimusta on tuettu merkittävästi vuoden 2011 terrori-iskun jälkeen, jotta yhteiskunta voisi varautua vastaaviin tapauksiin tulevaisuudessa.
Ääriliikkeiden mielenmaiseman ymmärtäminen ja julkinen käsittely on ääriliikkeiden väkivaltaisuuteen varautumisen kannalta välttämätöntä. Tätä varten ne on kiskottava pois mystisyyden verhon takaa muuallakin kuin viranomaispuheissa – silläkin uhalla, että ne voivat saada positiivista huomiota mahdollisten kannattajien joukossa.
Suomen äärioikeisto on parhaillaan murroksessa. Pohjoismaisen vastarintaliikkeen lakkauttaminen pirstaloi aatteen kenttää, mikä sai osan aktiiveista matkaamaan järjestötoiminnan sijaan radikaaleille henkisille poluille.
Vaikka kyse on marginaalisesta joukosta äärioikeiston sisällä, suojelupoliisin mukaan he voivat olla väkivaltaan myönteisesti suhtautuvia.
Ylioppilaslehteen kirjoittamani juttu etsii vastausta kysymykseen: Mihin tämä äärioikeiston haara pyrkii?
