Kokoomusnuoret! Voiko uljaampaa järjestöä ollakaan? Sivuillaan tämä jalo joukko kertoo olevansa Suomen vaikutusvaltaisin nuorisojärjestö, mikä voi hyvin pitää paikkansa. Se nyt on ainakin satavarmaa, että arvio perustuu tiukkoihin tilastoihin eikä tyhjään retoriikkaan, koska sellainen meno ei sopisi rehtiin poliittiseen nuorisotoimintaan.
Ja rehtiyttä kyllä piisaa! Sen sai nähdä Kokoomusnuorten hiljattaisesta, kaikin puolin oivallisesta julkilausumasta. Jo otsikossa voivoteltiin sitä, kuinka vähemmistövaltuutettu jättäisi kerjäläiset oman onnensa nojaan. Teksti jatkuu yhtä vetävään malliin:
”Kokoomusnuoret pitää käsittämättömänä sitä, miten nurjasti muissa puolueissa suhtaudutaan kokoomuksen ajamaan kerjäämiskieltoon. Kokoomusnuorten mielestä kerjäämiskiellon vastustaminen kertoo kovista ja kylmistä arvoista sekä piittaamattomuudesta.”
Kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman lataa näin:
”Sanotaan, ettei kerjäämiskielto ratkaise kerjäläisten ongelmia. Ratkaiseeko sitten kerjäämisen salliminen?”
Sillä lailla. Tervetuloa höpöhöpöretoriikan ytimeen. Ei kerrota, miten kielto ratkaisee kerjäläisten ongelmat, vaan huomautetaan, etteivät ongelmat ratkea kerjäämisen sallimisella. Aukotonta logiikkaa! Itse ajattelin välittömästi kieltää kerjäämisen lisäksi syövän, päihdeongelmat, työttömyyden, Wille Rydmanin sekä leveät mummot, jotka juurtuvat paikalleen maailmaa ihmettelemään heti rullaportaista pois astuttuaan.
Ja sitten tiedotteen loppukaneetti:
”Kerjäämisen sallimisella vain pitkitetään romanien ongelmien ratkaisemista Romaniassa ja Bulgariassa. Kun romanit voivat tulla muualle Eurooppaan kerjäämään, eivät romanien lähtömaiden päättäjät joudu ratkaisemaan näiden ongelmia omassa maassaan.”
Katsokaas, kokoomusnuoret välittävät. Siellä eivät kovat ja kylmät arvot kuki, vaan kokouksissa pidetään pitkiä, värisevillä äänillä esitettyjä puheenvuoroja, joissa mietitään, miksi kotimaista sisä- ja ulkopolitiikkaa leimaa piittaamattomuus lähimmäisten kohtaloista. Hienoa, että motivaattorina toimii juuri tämä humanitaarinen huoli romanien kohtalosta, eikä suinkaan halu passittaa katukuvaa rumentava roskasakki takaisin jonkun muun murheeksi – anteeksi, ratkaistavaksi.
Kerjäläiset ovat tietenkin melko vastenmielinen ilmiö. Kun näen kadulla katseensa alas painavia, heiveröisiä rääsyläisiä, tunnen voimatonta ahdistusta. Haluaisin potkia kerjuukupit nurin ja repiä tyypit tolpilleen. Sillä ei ole mitään tekemistä kerjäläisten alkuperän kanssa – en vain pidä siitä sosiaalisesta dynamiikasta, jossa toinen osapuoli on arvoton, alistuva ja muiden armoilla. Kytkös järjestäytyneeseen rikollisuuteen ei paranna tilannetta.
Mutta kieltäminen ei nyt vain auta. Se on hieno tapa luoda mielikuva siitä, että nyt ongelmiin puututaan, vaikka todellisuudessa ei tehdä oikein mitään. Mieleen nousee vuosi pari sitten käyty kohu netin lapsipornosta ja poliisin perskätisistä sulkulistoista. Moni puolusti niitä suu vaahdossa siitä huolimatta, ettei niillä ollut mitään vaikutusta moisen materiaalin varsinaiseen tuotantoon – lapsilla ei siis mennyt yhtään sen paremmin niiden ansiosta, mutta täällä voitiin hymistellä iloisena, kuinka asiaan ”puututtiin”. Tällaiset puhtaan kosmeettiset korjaukset sopivat niille, jotka eivät halua tehdä oikeita töitä vaikeiden asioiden parissa, mutta haluavat halpoja irtopisteitä inisemällä muiden ”kylmistä ja kovista arvoista”.
Hallituksessa kuitenkin ollaan piittaamattomia: tätä kirjoittaessani tuli tieto siitä, ettei kerjuukielto mennyt läpi. Toivottavasti ne nuoret saavat yönsä nukuttua siellä kerhotilassaan tästä huolimatta.
Mikko Rautalahti
