Tavallinen kuntoilija tekee yksilöllisen ravintosuunnitelman ja hankkii ravitsemusvalmennusta. Aikakauslehdet kilpailevat jutuilla, jotka kertovat ruokavalion vaikutuksista. Julkkiskokit ovat vaihtuneet jääkaappeja ratsaaviksi ravitsemusasiantuntijoiksi.
Todellisuudessa mediassa esiintyvät ”asiantuntijat” ovat koulutukseltaan varsin sekavaa joukkoa. Maa- ja metsätieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat ravitsemustieteilijät ovat terveyskulttuurin eliittiä, jonka puoleen käännytään silloin, kun halutaan tieteellisesti luotettavaa tietoa.
Ravitsemustieteen suosio näkyy myös hakijamäärissä. Joka vuosi ravitsemustiedettä opiskelemaan hakevia on yli kymmenen kertaa enemmän kuin aloituspaikkoja. Myös avoimen yliopiston ravitsemustieteen opinnot ovat entistä suosituimpia.
Miksi ravitsemustieteestä on tullut 2000-luvun muotiala?
Kapean käytävän seinällä vanhassa valokuvassa Viikin eläinlääke- ja elintarviketieteiden talossa hymyilee entinen apulaisprofessori Maija Pekkarinen. Hän poseeraa ruokaympyrän edessä. Hymyyn on syytä, sillä 1970-luvulta alkaen ravitsemusvalistus selätti sydän- ja verisuonitautien tuhoisan kasvun.
Kuva eroaa nykypäivän ravitsemusneuvontaan liittyvistä mielikuvista yhtä paljon kuin ravintoympyrä onnenpyörästä. Ravitsemustiede on viime vuosina kehittynyt huimasti.
Ravitsemustieteen vastuuprofessorin Marja Mutasen mukaan syitä on useita. Osa on tieteellisiä: Molekyylibiologiassa tapahtuneen kehityksen ansiosta ravinnon ja terveyden yhteyksistä on tullut paljon uutta tietoa. Etenkin geenitutkimuksen räjähdysmäinen kasvu on kehittänyt alaa.
Suhtautuminen ruokaan on myös hyvin kulttuurisidonnaista. Viimeisten vuosikymmenien aggressiivinen individualismi, ulkonäön ja terveyden suorastaan fetisismiä lähentelevä ihannointi sekä tiedonvälityksen valtava kasvu näkyvät myös ravitsemustieteessä, muistuttaa Mutanen.
Ruokaan kohdistuvan kiinnostuksen kasvua selittävät myös psykologiset tekijät.
”Syömisestä on tullut elämänhallinnan keino”, täydentää ravitsemustieteen professori Leena Räsänen. Sirpaloituneessa yhteiskunnassa tiukat ruokasäännöt voivat toimia keinona palauttaa kokemus siitä, että omaan elämään on mahdollista vaikuttaa.
Elämänhallinnan hakeminen syömisen kautta voi muuttua patologiseksi. Helsingin yliopiston ravitsemustieteen opiskelijoiden parissa huhutaan, että osalle alan opiskelijoista terveyttä ja hyvinvointia tutkivan tieteen pänttäämisestä tulee henkilökohtainen painajainen. Ruokapäiväkirjoihin tutustutaan jo opintojen alkuvaiheessa, oma syöminen pyörii helposti mielessä turhan usein ja suupalojen vahtaaminen lisääntyy, kertoo nimettömänä pysyttelevä alan opiskelija.
Miehiä ravitsemustieteen opiskelijoista on vain murto-osa. Syömishäiriöiden suurin riskiryhmä taas ovat nuoret, korkeasti koulutetut huippusuoriutujanaiset – vähän sellaiset kuin ne erittäin kilpailtua yliopistotutkintoa opiskelevat, laitoksen käytävillä kävelevät hoikat tytöt.
Altistavatko ravitsemustieteen opinnot ortoreksialle, pakonomaiselle halulle syödä mahdollisimman terveellisesti?
Räsänen myöntää, että alalle hakee jonkin verran opiskelijoita, joilla on syömishäiriötausta.
”Mitään tutkimusta syömishäiriöiden yleisyydestä verrattuna muihin yliopisto-opiskelijoihin ei ole tehty, mutta koulutukseen hakeutuvilla on toki huomattava kiinnostus syömiseen liittyviin asioihin. Erityisesti, jos opiskelijalla on hyvin mustavalkoinen, moraalinen suhtautuminen ruokaan, tästä voi tulla ongelma.”
Opiskelijat korostavat opetuksen tervehenkisyyttä. Tiukkapipoisuua ei tartu ainakaan opettajilta. Räsänen uskoo, että monien asenne syömiseen pikemminkin rentoutuu opintojen edetessä.
”Mainonta yllyttää nautintoon, mutta samalla hoikkuus on nostettu korkeimpaan arvoon. Syömishäiriöt ovat ehkä väistämätön seuraus tästä”, pohtii alan opiskelija.
Tulevilla ravitsemustieteilijöilläkin riittää siis ongelmia ratkaistavaksi.
Heikki Andrell
Kuva Teemu Granström