Keltaisen talon nimi on Peltola.
Se sijaitsee sumuisten peltojen keskellä Rasimäentien varrella vanhan Valtimon kunnan luoteiskulmassa lähellä Kainuun rajaa. Pihapiirissä on vanha navetta, aitta ja huussi. Pihatietä reunustavat suuret kuuset, mutta muuten on näkymä aukea.
Tien toisella puolella, Peltolan viljelysmaiden takana, kiemurtelee hyinen Rumonjoki. Silta sen ylitse on jäänyt kesken, töyryllä seisovat vain perustat. Vastarannalta alkavat Repokankaan maat. Sieltä tulevat Peltolan polttopuut, joita sillan puuttuessa kuljetetaan polkupyörillä ja peräkärryillä sohjoista hiekkatietä pitkin. Lumi satoi tänä vuonna kesken sadonkorjuun. Se on jo alkanut sulaa. Välillä kuuluu pehmeä tussahdus, kun kimpale lunta tupsahtaa töllin katolta alas.
Kun Rasimäentieltä kääntyy ennen Kuutostien risteystä Murtomäentielle, ohittaa ensin opistoalueen. Siellä metsän siimekseen nousee hartiavoimin talo hirsi kerrallaan. Tien toisella puolella on Lassen ja Marian koti, josta tämä tarina alkaa.
Ensimmäisenä opetettiin, miten tehdään tulet.
Avataan pelti, ladotaan pesän pohjalle sopivasti puita, mieluummin ensin vähän vähemmän kuin enemmän. Päälle tuohta tai muita sytykkeitä. Alakautta sytyttämiseksi sanotaan, jos järjestys on päinvastainen. Molemmissa tapauksissa pelti suljetaan vasta sitten, kun se on turvallista.
Siitä on nyt puoli vuotta.
Huhtikuussa Lasse Nordlundin ja Maria Dorffin Omavaraopistolle tuli 11 kurssilaista oppimaan heiltä omavaraisuuden perusteita. Kyntöä, kylvöä, kasvatusta, korjaamista, kalastusta ja käsitöitä. Vierailevat luennoitsijat ovat opettaneet, kuinka veistetään hirsiä ja rakennetaan maakellari, tehdään ruisleipää ja lautanauhoja ja nokkosesta lankaa.
Opetus ja työt seuraavat vuodenkiertoa. Keväällä raivattiin pari viikkoa kasvimaata Peltolan saviseen peltoon. Ensin täytyi rikkoa maan pinta, sen jälkeen kuoria päällikerros pois. Paloista kasattiin lämpövalli suojelemaan herkempiä kasveja. Maa oli kovaa, työkalut lihaskäyttöisiä.
Enää oppilaita on jäljellä yhdeksän. On lokakuun ja kurssin viimeinen viikko. Sadonkorjuuta, säilöntää, lopuksi Kekrijuhla.
Lunta alkoi sataa viime tiistaina. Se peitti pellot ja kasvimaat, eikä kaikkia kaaleja, porkkanoita ja nauriita ehditty korjata alta pois.
Koettelee, vaan ei hylkää Herra.
Viivi Luoma kulkee Rumolan kasvimaalla ja arvioi tuhoja. Romanesco-kaalien fraktaalimainen kuvio on lumen ja jäähileen peitossa. Porkkanat saattavat selvitä paremmin. Maa ei ole vielä jäätynyt. Lumen seassa mönkii hyttystä muistuttavia hyönteisiä.
”Pakko myöntää, että vähän harmittaa.”
Taloudellisia tappioita Luomalle ei koidu, vaikka sato menetettäisiin kokonaan, mutta kesän työ valuu hukkaan.
Monesta oli jo selvitty. Loppukesästä trombi kaatoi puita ja heitteli navetan kattopellit ympäri pihaa. Kaatosateet lanasivat kasvit lopullisesti maahan, ja kun Luoma ei ollut rakentanut niille tukikehikoita, herneet ja härkäpavut mätänivät. Parsat ja kukkakaalit eivät kasvaneet ollenkaan, korjattu kurpitsasato mätäni, ennen kuin hän ehti säilöä ne. Mätää kurpitsanestettä valui pitkin lattioita.
Koettelee, vaan ei hylkää Herra, sanoisi runon Saarijärven Paavo.
Sekin harmittaa, että jos sato on pilalla, ei siitä voi lahjoittaa muille. Fraktaalikaaleja Luoma olisi halunnut antaa paikalliselle erakkomunkille Stefanokselle, joka on ”suuri kauneuden rakastaja”. Entisen asuinpaikkansa ortodoksiseminaarin Irma-emännälle hän oli kaavaillut pientä kiitoskassia.
Luoma ei ehtinyt kaalien pelastuspartioon. Hän oli harjoittelussa Mujejärven kylällä sijaitsevalla omavaraistilalla. Siellä teurastettiin lampaita koko viikko.
”Onhan se aika tymäkkä löyhkä. Vaatteet haisevat lampaan oksennukselta.”
Hän ei ole ”mikään tunteenpalvoja”.
Luoma sanoo, että oli hienoa huomata pystyvänsä sellaiseen, mihin ei olisi kaupunkilaisena voinut kuvitellakaan kykenevänsä. Vuonna 1993 Vantaalla syntynyt ja Helsingin Pitäjänmäessä kasvanut Luoma kokee kyllä aina olleensa luontoihminen – hän mökkeili, sienesti ja marjasti perheensä kanssa – mutta nuoruutensa hän vietti painimolskilla eikä esimerkiksi hirvimetsällä.
Sekin puute on nyt korjattu. Viime viikolla hän pääsi paikallisen metsästysseuran kanssa hirvijahtiin, ja vaikkei se mikään suuri luontoelämys ollutkaan – lähinnä suhattiin autolla ympäriinsä ja odotettiin, että koira löytäisi hirven, mitä ei tapahtunut – oli ainakin seura mieluisaa. Monet metsästäjistä olivat töissä Terrafamen kaivoksella. Rehtejä työmiehiä ja kunnon kansanmiehiä, Luoma kuvailee.
”Pidän siitä ihmislajista kovasti.”
Silloin harvoin kun kurssilaisilla on ollut vapaa-aikaa, Luoma on kulkenut kylän riennoissa ja yrittänyt hälventää ennakkoluuloja ”puolin ja toisin”. Jotkut paikkakuntalaiset pitävät Omavaraopistoa hippien puuhasteluna, opiskelijoista monet taas ovat maailmankatsomukseltaan kansanmiehiä vasemmistolaisempia ja liberaalimpia.
Siinä joukossa Luoma on poikkeus.
Suomalainen kansallistunne syntyi 1800-luvun alkupuolella. Kuten useimpia asioita, ei sitäkään keksitty ihan itse.
Vuonna 1809 syntyneen autonomisen suuriruhtinaskunnan alkuaikoina Venäjä kannusti suomalaisia suomalaisen kulttuurin luomiseen. Ajateltiin, että se eristäisi suomalaiset entisestä emomaasta Ruotsista. Vuonna 1812 Helsingistä tehtiin Suomen pääkaupunki ja mahdollisimman hieno, jotta kaikki käsittäisivät, että on syntynyt uusi poliittinen ja hallinnollinen yksikkö. Kun Turun palettua yliopisto siirrettiin Helsinkiin vuonna 1828 ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura aloitti toimintansa vuonna 1831, alkoi kaikki olla pedattu kansallista heräämistä varten.
Snellman, Runeberg, Lönnrot, Topelius ja monet muut, halusivat kohottaa suomen kielen asemaa ja suomalaista kansallistunnetta. Tavoitetta edistettiin ahkerasti ja ulkomaisin opein. Snellmania inspiroivat saksalainen Hegel ja preussilainen Kant. Serbialaisesta runoudesta viehtynyt Runeberg loi aiemmin laiskoina ja primitiivisinä pidetyistä suomalaisista ideaalikuvan ahkerana, nöyränä ja vähään tytyväisenä kansana. Lönnrot puolestaan suunnitteli Kalevalan tietoisesti kansalliseepokseksi.
Hegelin filosofia saavutti tuskin missään niin dominoivaa asemaa kuin Suomessa, kirjoittaa historiantutkija Matti Klinge Lyhyessä Suomen historiassa (2011).
Kun saksalaisen musiikinopettajan Paciuksen säveltämä Runebergin runo Maamme ensimmäisen kerran esitettiin vuonna 1848, tuntui Topeliuksen mukaan siltä, kuin laulu olisi tunkeutunut tuhansien sydänten läpi.
Silloin nähtiin kyyneleitä monen silmissä, tuntemattomat ihmiset puristivat toistensa kättä, ja laulu loihti ilmi isänmaan suuruuden ja kauneuden.
Topelius raportoi vavahduttavasta kokemuksesta Maamme kirjassa (1875). Se oli ”Suomen alimmille oppilaitoksille” suunnattu lukukirja ja perinpohjainen esitys Suomen maantieteestä, ilmastosta, luonnosta, historiasta, kansantaruista, kansasta – ja isänmaasta. Siitä äiti kertoo lapselleen luvussa 3.
Kaikki tämä maa, jonka näet, ja vielä paljon sen lisäksi, on Suomenmaata. Ennen isääsi asuivat hänen isänsä ja esi-isänsä ei yksin tässä talossa, vaan monissa muissa taloissa ja monissa eri osissa maatamme. Tämä maa oli heidän, ja sen vuoksi tämä maa on meidän isäimme maa, jonka me, heidän lapsensa, olemme perinnöksi saaneet.
Omistussuhteiden selostamisen jälkeen äiti yltyy ylistämään isien uhrauksia.
Sillä tämä maa on paljon kovaa kärsinyt kylmän ilmanalansa tähden ja paljon väkivaltaa vierailta kansoilta. Mutta tämä maa oli isillemme hyvin rakas, jopa niinkin rakas, että sen hyväksi uhrasivat vaivannäkönsä, ajallisen onnensa, sydänverensä ja henkensä.
Loppua kohti paatos kiihtyy.
Meidän pitää aina kokea olla isillemme kelvolliset, niin etteivät heidän kuolemattomat henkensä surren ja häveten katsoisi alas kelvottomiin lapsiin. Sitä maata, jota he ovat viljelleet ja kaunistaneet, pitää meidänkin kaunistaa ja viljellä. Sitä maata, jota he ovat niin hellästi rakastaneet ja kuolemaan saakka puolustaneet pitää meidänkin rakastaa ja puolustaa heidän tavallansa.
Myöhemmin äiti tehostaa sanomaansa lähestulkoon hukkumalla ja sitten luennoimalla henkensä pelastaneelle lapselleen, että tämän on toimittava samoin, jos isänmaa on vaarassa.
2010-luvun alussa Viivi Luoman ajattelu koki käänteen.
Ranskalainen 1800-luvun kirjallisuus sai hänet kiinnostumaan katolisesta kirkosta. Aiemmin jonkin sortin vasemmistoradikaaliksi ja hipiksi identifioituneen teinin arvomaailma alkoi muuttua konservatiivisempaan ja kansallismielisempään suuntaan.
”Aloin arvostaa eurooppalaisuutta uudella tavalla. Hoksasin, että kaikki viisaus ei tule Kaukoidän buddhalaisesta perinteestä, vaan on olemassa voimakas ja syvällinen eurooppalainen kulttuuriperinne.”
Luoma päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa. Kiinnostuksen lisäksi siihen ohjasivat käytännölliset syyt. Vuosikausien pääsykoelimbo ei innostanut, ja teologiaan pääsi tiettävästi helposti.
Yliopistossa hän liittyi Helsingin yliopiston akateemisiin perussuomalaisiin ja Perussuomalaisiin Nuoriin. Hän irtautui nuorisojärjestön toiminnasta vuonna 2020, kun se lakkautettiin. Uuteen hän ei enää lähtenyt. Hän sanoo, ettei ollut kummankaan toiminnassa kovin aktiivisesti mukana, kävi lähinnä silloin tällöin illanistujaisissa kuuntelemassa. Hän ei ole mielestään järin poliittinen ihminen.
Hoksasin, että kaikki viisaus ei tule Kaukoidän buddhalaisesta perinteestä.
Nykyään hän on Suomen Sisun ja ”kansallismielisen eläinsuojelujärjestön” Kelsun jäsen. Hän mieltää itsensä syvävihreäksi linkolalaiseksi, jolle ei löydy aatteellista vastakaikua valtavirran luonnonsuojelukentästä. Siellä dominoivassa asemassa ovat hänen mielestään vasemmistolaiset ajatukset.
Opiskeluaikoina Luomasta alkoi tuntua, että moderni kaupunkielämä kulttuureineen on jonkinlainen suuri huijaus tai historiallinen perversio. Heräsi kaipaus tutkia, millaisia muita tapoja on elää.
Niitä löytyi monia. Vuonna 2018 Luoma muutti parisuhteen perässä Joensuuhun, mutta suhde kariutui ja hän joutui asunnottomaksi. Hän vietti kuukauden hätämajoituksessa ja tuttujen sohvilla. Asunnottomuus päättyi, kun hän sai ortodoksisen diakoniatyön avulla asunnon pappisseminaarilta.
Sen jälkeen hän kiinnostui luostarielämästä. Luoma kiersi Keski-Euroopassa puoli vuotta katolisia, ortodoksisia ja zen-buddhalaisia luostareita selvittääkseen, ”resonoisiko” jokin niistä niin paljon, että hän voisi muuttaa sinne asumaan.
Ei resonoinut. Sisäilmaelämä tuntui vieraalta, samoin se, että elämä olisi niin vahvasti yhden kortin varassa.
”Minulta puuttui usko, että se kortti oikeasti pitää. Omassa perusluonteessa on kuitenkin surullisen paljon skeptisyyttä.”
Sen sijaan vieraalla maalla heräsi syvä kaipuu kotimaan luontoon ja omaan äidinkieleen. Hän päätti lähteä takaisin.
Keväällä 2019 Luoma törmäsi Ylen verkkosivuilla juttuun, jossa kerrottiin Valtimolle perusteilla olevasta Omavaraopistosta. Siinä jokin resonoi. Luoma päätti hakea ja tuli valituksi.
Monia kurssikavereita motivoi ilmastonmuutos. Luomaa puolestaan kiinnostaa tutkia sitä, millainen elämä olisi ihmiselle lajityypillisintä ja johtaisi suurimpaan kukoistukseen. Hän haluaa tutkiskella myös sitä, miten elämän voisi ottaa vakavasti sortumatta kiihkoiluun, totalitarismiin ja barbariaan. Hän uskoo, että omavaraisuus tukee hänelle tärkeitä arvoja: maltillista ja juurevaa periaatteellisuutta.
”Olen nähnyt ympärilläni erilaisten todellisuudesta ja maasta erkaantuneiden ääriajattelujen vaarat ja haaksirikot, kuten gender-ideologian sekä uskonnollisen fanatismin ja radikalisoitumisen.”
Kyse on myös isänmaallisuudesta. Luoman isänmaallisuuden pohjan muodostavat suomen kieli, yhteiset kulttuuriset pelisäännöt ja jaetut selviytymiskertomukset. Aiemmin hänen isänmaallisuutensa kytkeytyi enemmän kieleen ja kulttuuriin, mutta viime vuosina se on alkanut kiinnittyä enemmän maahan. Siihen, miten Suomen olosuhteissa selviydytään.
Koen liian vahvaa kohtalonyhteyttä tähän maahan.
Luoma sanoo, ettei isänmaallisuus ole hänelle vierautta kohtaan tunnettua vihaa tai ylemmyyttä, vaan kotiseutua kohtaan tunnettua rakkautta ja ylpeyttä omista juurista.
Maahanmuuttoon hän suhtautuu hieman varovaisesti. Häntä mietityttää, voiko muualta tullut luoda samanlaisen suhteen Suomen maaperään. Olisivatko ihmiset onnellisempia, jos he eläisivät siellä, missä heidän esi-isänsäkin ovat eläneet?
Ehkä, mutta kaikille se ei ole mahdollista. Ihmiskunta vie osalta ihmisistä mahdollisuuden isänmaahan.
Nykyiset valtioiden ja yritysten päästövähennyslupaukset eivät riitä pysäyttämään ilmaston lämpenemistä 1,5 asteeseen. Kansainvälisen ilmastopaneelin ipcc:n mukaan ilmasto uhkaa lämmetä 2,7 astetta vuoteen 2100 mennessä. Jos niin käy, kuivuus, kuumuus, ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät. Laajat alueet maailmasta voivat muuttua sellaisiksi, että niissä on hyvin hankala tai jopa mahdoton asua.
”Se on varmasti hyvin traumaattinen kokemus”, Luoma sanoo.
Miten sellaisten ihmisten tulisi menetellä? Yrittää menestyä viljelys- ja elinkelvottomalla maalla vai lähteä tavoittelemaan onnea jostain muualta?
”Mulla ei ole tuohon patenttivastausta. Toki voi toivoa, että ihmiset yrittäisivät mahdollisimman pitkälle rakentaa ja vaalia omaansa.”
Luoma sanoo, ettei hän jättäisi Suomea pysyvästi missään tilanteessa.
”Koen liian vahvaa kohtalonyhteyttä tähän maahan, enkä näe itselleni mielekästä elämää missään muualla.”
Lasse Nordlundille isänmaallisuus on enemmän funktionaalinen kuin ideologinen kysymys. Oma maa tuottaa elämän.
Nordlund on elänyt omavaraisena 1990-luvun alusta asti. Pitkään kytenyt ajatus pienestä metsäyliopistosta muuttui konkretiaksi puolison Maria Dorffin avulla. Omavaraopiston opetukset perustuvat heidän elämäntapaansa.
Nordlund ei pidä kansallisvaltiota mielekkäänä yksikkönä. Hänen mielestään valtio joutuu käyttämään jatkuvasti resursseja kansakunnan koheesion ylläpitämiseen.
”Että meidän samaistuminen johonkin lappilaismummoon säilyy”, Nordlund kuvailee Peltolan kuistin portailla. Pian on lounasaika, listalla kasvissoppaa ja ruisleipää.
Keinotekoisen kansakunnan ylläpitämiseen käytetyt resurssit ovat Nordlundin mielestä pois jostain muualta. Kansallisvaltioissa ei myöskään ole mahdollista saavuttaa samanlaista synergiaa kuin pienissä yhteisöissä. Ne ovat myös herkkiä systeemin häiriöille. Globaalin maailman monimutkaiset riippuvuussuhteet tekevät kaikista ketjun osista haavoittuvaisia. Ongelmat leviävät nopeasti.
Lokakuussa Euroopassa alettiin pelätä energiakriisiä. Koronakriisin takia yhteiskuntien toimintoja suljettiin, ja energiankulutus väheni. Yhteiskuntien avautuessa tuotantoa ei saatu yhtä nopeasti ylös.
Britanniassa puolestaan on syksyn mittaan raportoitu kauppojen tyhjistä hyllyistä. EU-eron ja koronapandemian takia monet eurooppalaiset kuljettajat palasivat kotimaihinsa, eikä Britanniassa ole tarpeeksi rekkakuskeja hoitamaan kuljetuksia. Kaupasta ei välttämättä saa ruokaa, huoltoasemalta bensaa eikä apteekista lääkkeitä.
Suomessakin pasta- ja vessapaperihyllyt olivat hetkellisesti tyhjinä keväällä 2020, kun pandemia alkoi.
Nordlundin mielestä koronakriisi osoitti kansallisvaltioiden haavoittuvuuden.
”Ei se olisi täällä, jos me elettäisiin kyläyhteisöissä siellä täällä”, Nordlund sanoo.
Viivi Luomalle korona todisti kaupunkielämän riskit.
Siihen haurauteen omavaraisuus nähdään lääkkeenä.
Nordlund sanoo, että vielä pandemian alussa julkisuudessa kuuli puheenvuoroja, joiden mukaan pandemia on yksi seuraus länsimaisesta elämäntavasta, kuten eläintenpidosta ja globaaleista markkinoista. Koteihinsa sulkeutuneet ihmiset alkoivat leipoa leipää ja neuloa. Palattiin hetkeksi yksinkertaisempaan elämään. Pian äänet kuitenkin hiljenivät.
”Ihmiset haluavat pois. Ne haluavat matkustaa, ne haluavat rokotusta. Että minä voin taas matkustaa vapaana kansalaisena”, Nordlund sanoo.
Snellmanin päivänä 1893 hänen suuri ihailijansa Arvid Järnefelt julkaisi esikoisteoksensa Isänmaa. Järnefelt oli innokas tolstoilainen, joka esikuvansa tavoin ihaili aitoa kansaa ja pyrki sen pariin toteuttaakseen mestarinsa oppeja käytännössä.
Isänmaa kuvaa kansallistunteen heräämistä 1800-luvun Suomessa. Pitäjän uudistusmielinen rovasti suostuttelee vanhan Vuorelan isännän lähettämään Heikki-poikansa Helsinkiin kouluun.
Sinä Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on kaikkien suomalaisten yhteistä maata.
Heikki pääsee. Sillä ehdolla, että palaa lukujen loputtua viljelemään isänsä maata ja tuomaan Helsingissä oppimaansa sivistystä ja aatteen paloa maaseudulle kansan pariin.
Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava, sulauduttava, Järnefelt kirjoittaa.
Tolstoin oppien mukaan Järnefelt ihaili aitoa kansaa ja pyrki sen pariin toteuttaakseen mestarinsa ajatuksia käytännössä. Hän kävi sepän ja suutarin opissa ja siirtyi lakimiehen töistä viljelijäksi.
Myöhemmin Järnefelt perusti ystäviensä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa Päivälehden. Pikkuveli Eero Järnefelt ryhtyi taidemaalariksi.
Helsingissä Heikki kokee herätyksen. Hän imeytyy mukaan ylioppilasliikkeeseen, hullaantuu suuren Snellmanin ajatuksista ja nuoruudesta ja alkaa elätellä suunnitelmia maaseudun ja isänsä maiden hylkäämisestä suurempien isänmaallisten pyrkimysten hyväksi.
Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan hautaisivat poikansa maanmyyriksi.
Heikki ei kuitenkaan ehdi tehdä tahtoaan tiettäväksi, ennen kuin toveri jo kesken Snellmanin juhlan ilmoittaa, että Heikki jättää opinnot, ”toiveet vaikuttavasta asemasta yhteiskunnassa” ja siirtyy Suomen ”sinisille salomaille” viljelemään maata ja levittämään aatetta kansan syvissä riveissä.
Toverit yltyvät suunnattomiin suosionosoituksiin. Heikki lähtee.
Modernissa urbaanissa yhteiskunnassa useimmat suorittavan työn tehtävät on ulkoistettu. Kaupungissa asuvan ihmisen ei tarvitse käyttää aikaa lämmön, ruoan tai vaatteiden tuotantoon, kaupassa käymiseen, ruoan valmistamiseen tai kodin siivoamiseen, vaan siitä säästyneen ajan voi käyttää johonkin muuhun.
Luoman silmissä se jokin muu on alkanut menettää merkitystään, eikä kaupunki enää houkuttele.
”Ei ole mitään mielekästä vaihtoehtoa, mitä se muu kaupunkioloissa olisi. Mieletöntä kuluttamista ja itsensä turruttamista.”
Luoman mielestä kaupungeilla on tarjottavaa lähinnä tieteilijöiden kaltaisille huippuyksilöille, jotka voivat käyttää tuotannosta vapautuneet resurssinsa vaikkapa avaruuden tutkimiseen. Muille nykyinen kaupunkielämä muistuttaa hänestä tietokonesimulaatiota, jossa media ja yritykset kehottavat hankkimaan addiktioita ja asioita, joita ei oikeasti tarvitse. Lisäksi niin kaupungissa kuin maaseudullakin on riippuvainen ulkoa tulevasta ruoasta, lämmöstä ja energiasta.
Luoma haluaa olla riippumaton, ja hänen mielestään sen voi saavuttaa vain omavaraisuudella. Vain omavaraisena voi tuottaa itselleen laadukasta ravintoa ja kauniita, tarkoituksenmukaisia ja hyväntahtoisesti valmistettuja esineitä.
”En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että ne tahot, jotka meille kulutusesineitä ja ravintoa tuottavat, tekevät sitä meidän parhaaksemme ja meidän kukoistustamme ajatellen.”
Omavaraopistolla vietetyn puolen vuoden aikana vieraalta on alkanut tuntua sekin, ettei kaupunkielämä noudata luonnollista vuodenkiertoa. Maalla kesä on kiireisintä aikaa, kaupungissa silloin lomaillaan. Kun pimeys laskeutuu, maalla hidastetaan. Kaupungissa painetaan pitkää päivää keinovalon loisteessa.
”Mutta tiedostan oman heikkouteni ja sen, miten hirveän helppo sinne simulaatiokelaan on tylsämielistyä takaisin.”
Toisinaan on ollut kova ikävä ulkomaailman rakkaita ihmisiä. Fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavassa ympäristössä mielialat ovat vaihdelleet. On pitänyt opetella tuntemaan oman ruumiin rajat. Kaikkeen ei pysty, vaikka haluaisi. Hirret eivät nouse, jos voimat eivät riitä. Sen hyväksyminen on ollut Luomalle hankalaa.
Nuoruuden painiharrastus loppui loukkaantumiseen. Sitä ennen hänet ehdittiin kuitenkin palkita sekä Suomen että Pohjoismaiden mestarina. Häntä kutsuttiin Terminaattoriksi.
Vuonna 2016 Luoma diagnosoitiin transsukupuoliseksi. Hän päätti kuitenkin, ettei lähde korjausprosessiin. Siitä – ja transsukupuolisuutta koskevista näkemyksistään – hän kertoi Yle Perjantai -ohjelmassa vuonna 2017. Ne herättivät huomiota.
”Mä tulin tänne sillä ajatuksella, että voisin elää sellaista hiljaista, vähän kätkettyäkin elämää ja keskittyä rakentamaan varjoissa, ennen kuin astun takaisin millekään suuremmille areenoille, ennen kuin ottaisin osaa mihinkään julkiseen keskusteluun tai olisin julkisesti mitään mieltä mistään.”
Luoma toivoo, että parin vuoden kuluessa hän löytää omavaraisen yhteisön, johon voisi liittyä, mieluiten monisukupolvisen ja mahdollisimman pitkälti perheiden varaan rakentuvan. Hän ei halua elää erakkona, vaikka onkin kiinnostunut kokeilemaan rajojaan ja selvittämään, kuinka pitkälle voisi päästä oman elämänsä Linkolana.
”Huomaa, että välillä meinaa puskea pieni kärsimättömyys päälle. Tekisi mieli hypätä jo nyt sinne.”
Kekrijuhlien jälkeen Luoma palaa ainakin hetkeksi järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja menee palkkatöihin. Kymmenen kilometrin päässä Omavaraopistolta sijaitsevasta majatalosta on luvattu ”yleisnaisjantusen” hommia. Niillä tienesteillä on tarkoitus maksaa pois yliopistossa kertyneet opintolainat ja säästää rahaa eräopaskoulua varten.
Luostariin hän ei enää haikaile. Pyhyyden kokemuksia on löytynyt täältäkin.
Esimerkiksi silloin, kun pulahtaa hyisenä syysaamuna Rumonjoen mustaan veteen. Tai kun seuraa kasvun ihmettä ja yhtenä päivänä huomaa, miten paljon kurpitsat ovat paisuneet.
Luoma on miettinyt isänmaallisuuden ja omavaraisuuden suhdetta. Onko kestävä omavaraisuus edes mahdollista ilman tervettä ylpeyttä omista juurista ja omasta maasta?
Omavaraopiston oppilailla on ollut sekä omia että yhteisiä kasvimaita. Jossain vaiheessa havahduttiin ajattelemaan, että olisi järkevämpää kasvattaa kaikki lehtikaalit samalla palstalla eikä sirotella niitä ympäri peltoja. Oppilaat eivät kuitenkaan innostuneet siitä. Melkein jokainen oli jo kiintynyt kasvimaahansa.
Se oli alkanut tuntua omalta.
