Luin vastikään ruotsalaisesta iltapäivälehdestä kulttuuritoimittajan toiselle kulttuuritoimittajalle kirjoittaman vastineen. Sen otsikko kuului näin: Minä en ikinä söisi raw food -snäksejä.
Teksti vastasi kilpailevan lehden toimittajan syytökseen siitä, kuinka toisen lehden toimittajapojat ovat epäpoliittisia ja liberaaleja, vaikka esittävät niin solidaarista, niin solidaarista.
Nauratti. Tässä se nyt on, kuuluisa ja kehuttu ruotsalainen kulturdebatt.
Keskustelu alkoi, kun ensimmäinen toimittaja piikitteli toista sormella suuren lehden sivuilla. Toinen piikitteli takaisin. Kaikki olivat leikissä mukana.
Pohjimmiltaan raakasnäksikeskustelu oli mitä vakavin. Kyse oli siitä, miten toimittajien kirjoituksissa näkyvät heidän arvonsa ja mitä se tekee journalismille. Kuuluuko työväenluokan ääni?
Ajoittaisesta huvittavuudesta huolimatta tai juuri sen takia ajattelen, että ruotsalainen, norsunluutornista toiseen huutelu on ainut järkevä kulttuurikeskustelun muoto.
Meilläkin on kulturdebatt, tavallaan. Fiksu ihminen vain ei halua osallistua siihen.
Mitä enemmän seuraan sosiaalista mediaa, sitä vakaammin asetun ruotsalaistyyppisen sivaltelun puolustajaksi. Viimeistään Instagramin story-toiminto on heinäsirkkamyrskyn lailla paljastanut perinteisen median hädän.
Instakeskustelun kiinnostavuuden kiteyttää ehkä parhaiten meemigiffi, jossa Grandpa Simpson saapuu ovesta ja poistuu saman tien.
Piinaviikolla on jauhettu toimittaja Laura Frimanin Ylelle kirjoittamasta kolumnista.
Siinä Friman kirjoitti, ettei askarteleminenpaskarteleminen ja 40 tuhatta instaseuraajaa vielä tarkoita taiteellista lahjakkuutta tai edes kyvykkyyttä. Kolumnin kritiikki oli suunnattu niin kutsutuille influenssereille, jollaiseksi Frimaninkin voi lukea. Heidän johdollaan sitten ”keskusteltiin” kolumnista Instagramissa ja sen storyissä.
Ottamatta kantaa puheenaiheiden järkevyyteen tai mielekkyyteen, voi todeta, että siinä missä Facebook on keskustelulle huono ja Twitter kelvoton alusta, Instagram pohjautuu sen suoranaiseen estämiseen. Se on paikka, johon kulttuurikeskustelu menee vuosien Facebook-saattohoidon jälkeen kuolemaan.
Storyissä sekoilemisesta ei tule mitään, koska ne on luotu hävittämään konteksti. Ei selviä, kuka sanoi ja mitä ja missä yhteydessä. Kaikkea sanomaansa pääsee pakoon, kun ruudut 24 tunnin jälkeen häviävät ja on sattumanvaraista, kuka on ottanut mistäkin kuvakaappauksia.
Kuten kriitikko Maaria Ylikangas kirjoitti Kritiikki näkyy -hankkeen sivuilla Friman-gatea purkaneessa esseessään: Muodostapa siinä sitten uskottava kuva julkisesta keskustelusta jälkikäteen.
Jos asia on tärkeä, siitä pitäisi puhua missä tahansa muualla kuin Instagramissa. Sinne uskaltaa kirjoittaa kuka vain, koska tietää, ettei ulkopuolinen kuule eikä etenkään kuuntele huutoasi.
Takaisin ruotsalaisiin norsunluutorneihin.
Ruotsalaisen kulturdebattin voi kuitata huuteluna norsunluutorneista, mutta toisaalta se on perehtyneiden ihmisten niin perusteltua huutelua, että he uskaltavat asettaa itsensä, argumentaationsa ja ajatuksensa alttiiksi ja kaikkien kritikoitavaksi. Se vaatii enemmän rohkeutta kuin Instagramissa möykkääminen. Palautteeksi ei välttämättä saakaan rapsuttelua aatetovereilta.
Lisäksi on kirjoitettavakin niin, että espoolaiset yläkoulun opettajat – nuo kulttuurisivujen pihtiputaan mummot – kiinnostuvat, ymmärtävät ja jaksavat lukea.
Ruotsissa tässä on selvästi onnistuttu. Analytiikka näyttää luultavasti vihreää valoa. Ei debattijuttuja muuten kirjoitettaisi tuollaisella tahdilla.
Ja tosiaan: Debattiin osallistutaan myös iltapäivälehtien kulttuuriosastoilta. Suomessa ne on lakkautettu jo aikaa sitten.
Meille on jäänyt tilanne, jossa kulttuuriosastot ovat luovuttaneet agendavaltansa pois saamatta mitään tilalle. Tehdään jälkikäteen kohukoosteita, koska ”somessa puhuttaneisiin” asioihin pitää reagoida jotenkin.
Debattiin on vinoutunut suhde. Jos jutun sanotaan ”herättäneen keskustelua”, sillä tarkoitetaan toimitusslangilla sitä, että olihan kirjoitus typerää ja kehnosti argumentoitua paskaa, mutta klikkejä saatiin kyllä tosi paljon.
Medioiden ja erityisesti suurten medioiden eli Hesarin, Ylen ja iltapäivälehtien pitäisikin ottaa langat takaisin käsiinsä. Niiden pitäisi luoda puheenaiheita ja jatkaa muiden aloittamia. Se hoituu tilaamalla puheenvuoroja eri aloja edustavilta taitavilta kirjoittajilta. Mahdollisimman moniäänisesti, mahdollisimman monista eri kulmista.
Elitistinen vaade, tietenkin. Ei jokaista ”tärkeistä rakenteellisista kysymyksistä” pauhaavaa oman elämänsä mayaangelouta, besserwisserpojua saati typerää kohunaihetta tietenkään kaivata valtamediaan.
Mutta se vasta elitististä ja ulossulkevaa onkin, että kulttuurikeskustelu on päädytty käymään eri alojen tärkeiden ihmisten tärkeissä Facebook-päivityksissä ja 24 tunnissa katoavina Instagram-ruutuina.
Olisi osa median demokratiatehtävää vetää kulttuurikeskustelu takaisin yhteiseen julkisuuteen. Nähdä vaivaa, ottaa vastuu ja tarjota resurssit. Lukijat eivät ansaitse yhtään vähempää.
Ruotsalainen debatti on myös raakasnäksejä käsitellessään relevanttia, perehtynyttä ja viihdyttävää. Suomalaisen kulttuurijournalismin relevanssista, perehtyneisyydestä ja viihdyttävyydestä kertoo se, että alle keski-ikäisetkin kyllä käyvät keskustelua, mutta jossakin toisaalla, puisevasti kirjoitettuna ja järjettömästi jäsenneltynä.
Siitä maailmasta käsin kulttuuritoimitukset näyttävät reaktiivisilta lampailta, jotka laahustavat viimeisten joukossa aitauksen siihen nurkkaan, jossa tapahtuu ja kyselevät lamaantuneena, mitä on satiiri.
Vähemmästäkin tulee hätä, ettei juttuja lueta tarpeeksi.
Kirjoittaja on toimittaja ja kriitikko, joka on päässyt osallistumaan kulttuurikeskusteluun myös tässä kirjoituksessa mainituissa medioissa.
Lue myös:
Laura Frimanin kolumni: Jokainen tempparitähti ja kombuchabloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta
Ville Hämäläisen vastine: Tarinatalouden eliittiä
