Viime vuoden marraskuussa Helsingissä oli lähes 660 000 asukasta, ja lisää on tulossa. Vuonna 2012 tehdyn väestöennusteen mukaan vuonna 2050 helsinkiläisiä voi olla jopa 860 000.
He tarvitsevat palveluita ja asuntoja. Se taas vaatii rakentamista. Asuntojen tarve kasvaa tulevaisuudessa merkittävästi.
Helsinki on linjannut, että vuoteen 2022 saakka se pyrkii rakentamaan 7 000 uutta asuntoa vuodessa. Vuodesta 2023 rakennustarve nousee 8 000 asuntoon vuodessa.
Uusille asunnoille ja palveluille raivataan usein tilaa kaupunkimetsistä ja puistoista. Samaan aikaan sekä kaupunki että monet sen asukkaat haluavat säilyttää kaupungin vehreyden. Yhdistelmä on hankala.
Tuore esimerkki tästä löytyy Pirkkolasta Pohjois-Helsingistä. Siellä tilaa uudelle monitoimihallille lohkaistiin kaupunkilaisille tärkeästä Keskuspuistosta.
Pirkkolan hallin paikaksi valittiin Keskuspuiston kapein kohta. Rakentaminen kaventaa puistoa entisestään. Se on herättänyt monissa kaupunkilaisissa närää.
Asiasta on uutisoinut esimerkiksi Helsingin Sanomat. Kiistaan johtaneet tapahtumat saivat alkunsa vuonna 2014, kun Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaavan, jossa alue varattiin asemakaavassa virkistyskäyttöön ja liikuntapuiston edistämiseen.
Hallin sijainnista päätettiin vuonna 2018. Toden teolla kiista syttyi toukokuussa 2020, kun kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta hyväksyi liikuntahallin vuokrasopimuksen.
Vastalauseena Pirkkolassa alettiin järjestää mielenosoituksia. Harva on vastustanut itse hallia, mutta sen sijaintia on kritisoitu.
Usein rakennushankkeet konkretisoituvat asukkaille vasta siinä vaiheessa, kun rakennustyöt ollaan aloittamassa. Niihin aikoihin keskustelukin yleensä kiivastuu.
Silloin suunnitelmiin on kuitenkin usein jo liian myöhäistä vaikuttaa. Se olisi helpompaa aiemmin esimerkiksi asemakaavaa hyväksyttäessä.
Ja siinä vaiheessa, kun Pirkkolan hallipaikan vuokrasopimusta oltiin hyväksymässä, olivat niin kaupunki kuin halliyhtiökin jo ehtineet investoida suunnitelmiinsa paljon aikaa ja rahaa.
Nyt puut on jo kaadettu ja hallin rakentaminen etenee.
Pirkkolassa puiden kaatamista on vastustettu vetoamalla ympäristösyihin. Toukokuussa 2020 alueen puihin oli kiinnitetty pahvisia ja paperisia kylttejä, joissa luki esimerkiksi ”ei hakkuita Pirkkolaan” ja ”tämä metsä toimii kotina monelle eläin- ja kasvilajille”.
Rakentamista on käsitelty myös oikeudessa. Marraskuussa Helsingin hallintooikeus hylkäsi Pro Luonto ry:n tekemän, rakentamista koskeneen valituksen. Asia vietiin myös korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Tammikuussa sekin hylkäsi valituksen. Ympäristökysymysten lisäksi kaupunkien viheralueita halutaan varjella myös niiden terveyshyötyjen vuoksi. 2000-luvulla metsien terveyshyötyjä on tutkittu paljon.
Miellyttävä lähimetsäympäristö innostaa ihmisiä liikkumaan useammin ja enemmän, ja metsäympäristö myös vähentää stressiä. Metsissä liikkuminen ennaltaehkäisee sekä fyysisiä että psyykkisiä sairauksia.
Niin metsät kuin kaupunkipuutkin parantavat kaupunkien ilmanlaatua sitomalla pölyä ja hiiltä. Näyttää siltä, että muuttoliike Helsinkiin kiihtyy kaupungistumisen takia entisestään. Kaupungin kasvaessa viheralueet ovat väistämättä uhattuina.
Rakennetun kaupunkiympäristön ja viheralueiden tasapainon pohtiminen on kuulunut kaupunkien suunnitteluun jo pitkään, ja viheralueiden merkitys on tiedostettu kauan.
Parisataa vuotta sitten Britanniasta rantautui Suomeen puutarhakaupunkiaate. Aatteesta innostui Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung (1872–1946), joka oli myös Keskuspuiston isä.
1800-luvun lopun teollistumisen synnyttämä muuttoaalto pääkaupunkiseudulle laajensi Helsinkiä alueellisesti. 1910-luvun alussa Jung halusi kehittää kaupungin keskelle sitä halkovan vihervyöhykkeen.
Alueeseen kuuluivat niin Töölönlahden, Hesperian ja Eläintarhan puistot kuin nykyisen Keskuspuiston eteläisimmät metsäalueet. Myöhemmin puiston rajoja on selkeytetty ja puistoa laajennettu pohjoiseen.
Esimerkiksi vuoden 1978 osayleiskaavassa puiston kulku Vantaanjoelle saakka vahvistettiin. 1970-luvulla helsinkiläiset ylipäätään oppivat paremmin, mikä Keskuspuisto on, ja heräsivät sen erityisyyteen. 1970-luvulla myös virkistysaluesuunnittelun ohjeet kehittyivät ja vakiintuivat.
Alettiin antaa konkreettisia ohjeita siitä, miten saavutettavuus voidaan toteuttaa. Esimerkiksi vuonna 1973 valtion virkistysaluekomitea teki mietinnön niin sanotusta viheralueiden saavutettavuudesta.
Siinä todettiin muun muassa, että alle kilometrin etäisyydellä asunnosta tuli olla vähintään 40 neliömetriä asukasta kohden ulkoilupuistoa, joka sopii erityisesti lasten ja vanhusten käyttöön.
Nykyisin esimerkiksi ympäristöministeriön ja monien kansainvälisten viheralueiden suunnitteluohjeiden mukaan ihmisillä pitäisi olla virkistymiseen sopiva viheralue alle 300 metrin tai 5 minuutin kävelymatkan päässä kodistaan.
Tähän Helsingissäkin pyritään, ja saavutettavuus on säilynyt kaupungin kaavoituksessa tärkeänä arvona.
Saavutettavuudella voidaan viheralueiden yhteydessä tarkoittaa etäisyyksien lisäksi esimerkiksi sitä, että virkistysalueille pääsee eri liikennevälineillä. Käytännössä saavutettavuus siis tarkoittaa vaivatonta pääsyä palvelujen pariin.
Helsingin viimeisin yleiskaava hyväksyttiin 2016 ja se tuli voimaan 2018. Sen selvitystöissä suunniteltiin strateginen viheraluevisio vuoden 2050 Helsingistä ”vihreänä ja merellisenä kaupunkina”.
Kaavassa Helsinki visioidaan viherverkostokaupungiksi. Verkostot viittaavat muun muassa viiteen Helsinkiä halkovaan ”vihersormeen”.
Vihersormet ovat melko yhtenäisiä pohjoisesta etelään kulkevia viheralueita. Esimerkiksi Viikki–Kivikko-vihersormi kulkee Jakomäestä Kulosaaren kartanolle.
Verkostosuunnittelussa myös poikittain kulkevia vihersormia linkittäviä virkistysyhteyksiä pyritään vahvistamaan, jotta virkistysalueiden saavutettavuus paranisi.
Koska kasvulle on löydettävä tilaa jostakin, viheralueita priorisoidaan keskenään. Kaavoitus suunnitellaan siten, ettei asuinalueita jää virkistysaluekatveisiin, eikä virkistys- ja monimuotoisuusarvoiltaan kaikkein merkittävimpiä kohteita menetettäisi.
Siksi yleiskaavasuunnittelun yhteydessä suoran suojelun piiriin määritettiin uusia suojelualueita. Kaupunki on halunnut määritellä, mitkä arvokkaat luontokohteet ainakin halutaan säilyttää. Kun käyttöpaine kasvaa, myös reittejä ja puistoja joudutaan rakentamaan enemmän.
Luonnontilainen metsä kestää huonommin kasvavaa käyttöä kuin rakennettu puisto. Kaupunkisuunnittelijat kutsuvat tällaista kulunohjaukseksi.
Helsingin viheraluepinta-ala on laskentatavasta riippuen 40–47 prosenttia. Jos vuoden 2016 yleiskaava toteutuu kokonaisuudessaan väestönkasvun maksimiskenaarioiden mukaisesti, on 2050-luvulla enää vain noin kolmannes Helsingin pinta-alasta viheralueiden peitossa.
Sillä, miten viheralueet jakautuvat ympäri kaupunkia, on paljon merkitystä muun muassa siihen, miten vehreänä ihmiset kaupungin kokevat. Esimerkiksi Lontoon pinta-alasta 47 prosenttia on viheralueita.
Viheralueiden kokonaispinta-ala on samaa suuruusluokkaa Helsingin kanssa, mutta iso osa siitä on alueellisesti keskittynyttä tai yksityisomistuksessa.
Lisäksi metsäpinta-alaa Lontoossa on Helsinkiin verrattuna hyvin vähän. Helsinkiä pidetään Lontoota vihreämpänä muun muassa siksi, että Lontoossa metsäisyys ei ole yhtä helposti kaupunkilaisten saavutettavissa.
Nopeasti paisuvat kaupungit voivat panostaa ylöspäin rakentamiseen. Toisin kuin monissa suurkaupungeissa, Helsingissä rakennetaan edelleen pääasiassa matalia kerrostalorakennuksia pilvenpiirtäjien sijaan. Pilvenpiirtäjät varjostavat maisemaa seudulla, jossa aurinko on muutenkin matalalla.
Korkeat rakennukset vaikuttavat myös kaupungin siluettiin. Usein käykin niin, että rakennussuunnitelmissa kajotaan pieniin, strategisesti vähäpätöisempiin viheralueisiin – sellaisiin, joilla on merkitystä pienemmälle määrälle ihmisiä.
Juttua varten on haastateltu Helsingin kaupungilla työskentelevää maisemaarkkitehtia Raisa Kiljunen-Siirolaa.
