Mika Hyötyläisen kolumni: Kohtuuhintaisen asumisen mahdollisuuksia heikennetään Helsingissä, ja se syventää kaupunkilaisten asumisongelmia

Kaupungistumisen myötä asunnoista on tullut tehokas keino kierrättää ja kerryttää pääomaa, kirjoittaa kaupunkitutkija Mika Hyötyläinen.

T:Teksti:

K:Kuva Antti Yrjönen

Kohtuuhintaisen asumisen mahdollisuudet ovat viime vuosina kaventuneet Helsingissä.

Viimeksi maaliskuussa uutisoitiin, että Suomen suurin kiinteistösijoittaja Kojamo, entinen yleishyödyllinen vuokratalo-osuuskunta, myi osan omistamistaan vuokra-asunnoista ja nosti jäljelle jääneissä vuokrat markkinatasolle.

Helmikuussa puolestaan kerrottiin, että Helsingin Korkotukiasuntojen sulauttaminen Kiinteistö Oy Auroranlinnaan nostaa monien helsinkiläisten vuokria lähivuosina jopa kymmeniä prosentteja.

Syksyllä 2019 eläkevakuutuksia ja vuokra-asuntoja tarjoava Keva irtisanoi 56:n kotitalouden vuokrasopimukset Aran korkotuella rakentamastaan vuokratalosta Sörnäisissä. Jopa 20 vuotta talossa asuneet vuokralaiset joutuivat lähtemään kodeistaan vain kuukausien varoitusajalla.

Kaupungin vuokra-asuntotuotanto ja yleishyödylliset asuntorakentajat ovat olleet monelle helsinkiläiselle ainut keino päästä kohtuuhintaiseen – tai edes alle markkinahintaiseen – asumiseen kiinni. Nyt verovaroin rahoitettuja vuokra-asuntoja vapautuu sääntelystä.

Toisin sanoen ne sidotaan yhä lujemmin asuntomarkkinoihin ja markkinavuokriin.

Kun kaupungistuminen on kiihtynyt, rakennetusta ympäristöstä, erityisesti asunnoista, on tullut yksi tehokkaimmista keinoista kierrättää ja kerryttää pääomaa. Markkinoiden näkökulmasta sääntelevä asuntopolitiikka on hidaste.

Kohtuuhintaisten asuntojen yksityistämisestä seuraa kummallinen tilanne, kun veronmaksajan avulla rakennettujen asuntojen vuokrat menevätkin nyt voittoina Kojamon omistajille eli vakuutusyhtiöille ja muille sijoittajille.

Eläkerahastolle parempaa tuottoa tavoittelevalle Kevalle taas on kannattavampaa vuokrata Sörnäisten alueen asunnot gentrifikaation paisuttamaan markkinahintaan kuin pohtia alkuperäisten asukkaiden oikeutta kohtuuhintaiseen asumiseen.

Asuntopolitiikan onnistumista pitäisi arvioida ensisijaisesti asukkaiden näkökulmasta. Ara-asuntojen sitominen markkinoihin on huonoa asuntopolitiikkaa ja kerran jo maksettujen kohtuuhintaisten asuntojen valuminen voitontavoittelun välineiksi kestämätöntä.

Kestävämpää asuntopolitiikkaa sen sijaan olisi, jos julkisesti rahoitetun asuntotuotannon osuutta lisättäisiin ja siihen kohdistuvat edellytykset kohtuuhintaisuudesta olisivat sitovia ja paremmin määriteltyjä.

Kesän kuntavaaleja odotellessa on hyvä muistaa, että monien helsinkiläisten asumisongelmat todennäköisesti syvenevät entisestään, mikäli näitä asuntopolitiikan valuvikoja ei korjata.

Kirjoittaja on kaupunkitutkija, joka kaipaa lisää asuntopolitiikkaa Helsinkiin.