Ruben Stiller aloittaa Ylioppilaslehden työelämäkonsulttina – Ensimmäisessä osassa setä neuvoo, kuinka ”uit liiveihin” työpaikalla

Onko Sinulla keissi, joka kaipaa ratkaisemista? Lähetä kysymyksesi osoitteeseen posti@ylioppilaslehti.fi.

T:Teksti:

|

K:Kuvitus Milja Keinänen

Nimimerkki ”epätietoinen” kysyy: Kannattavatko opportunismi ja nuoleskelu työelämässä? Pitäisikö ihmisellä olla moraalista integriteettiä, selkärankaa?

Whistleblowerit ja totuudenpuhujat saavat palkkion amerikkalaisissa elokuvissa, mutta todellisessa elämässä opportunistit ja konformistit voittavat. Nykyisen organisaatioelämän peruspeli on varsin yksinkertainen: Minimoi vihollisten määrä ja mielistele niitä, joilla on valtaa. Ui liiviin, verkostoidu ja hymyile. Kehotan lukemaan Machiavellia – sillä pärjää aina.

Setä on joskus kokeillut rehellisyyttä, mutta amerikkalaisten elokuvien lupaamaa palkkiota ei koskaan tullut. Loppukohtauksessa setä istui lähiöpubissa itsesäälissään velloen, katkeroituneena ja kyynisenä.

Rehellisyys kaduttaa aina. Koskaan ei ole liian myöhäistä nuoleskella ja mukautua organisaatioelämän hymiöön.

”En osaa verkostoitua”, valittaa nimimerkki ”Introvertti”. Voitko auttaa?

Rakas Introvertti! Olet varmaankin lukenut Linus Jonkmanin kirjan Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous. Sen antama lupaus hiljaisten vallankumouksesta on valhe. Jos sait kirjasta lohtua, elät vaarallisessa illuusiossa.

Verkostoitumisen aikakaudella lipevät ja sosiaaliset voittavat pelin. Organisaatiot nostavat konformistisia verkostoitujia keskiportaaseen, jossa he verkostoituvat toisten konformististen verkostoitujien kanssa. Tämä jengi tuottaa valtavan määrän tyhjää jargonia ja turhia palavereita. Läppä lentää ja organisaatiopeli pyörittää itseään.

Hiljaiset eivät peri maata, vaan katsovat vierestä, kun maamme ylitse hyökyy tyhjän paskapuheen aalto.

Asiakkuuden rajapinnalla koetaan vau-elämysten kesto-orgasmeja. Innovaatioseminaareissa tuotetaan innovaatiopuhetta, joka on seminaarien suurin innovaatio. Joku hihkuu jossain uudelle organisaatiokaaviolle, joka näyttää surrealistin LSD-tripin tuotokselta.

Rakas introvertti! Älä verkostoidu, pysy itsenäsi. Katso vierestä, kun paskanpuhujien feedbackuppi kietoutuu itseensä.

Setä! Onko millenniaalien ahdistus vain poseerausta? Nimimerkki: Pitääx ahdistua?

Ei ole. Ahdistunut millenniaali pohtii valintoja, jotka eivät koskaan toteutuneet. Ennen tätä kutsuttiin neljänkympin kriisiksi, mutta millenniaaliahdistuksella on omat historialliset erityispiirteensä.

Setä peilaa millenniaalien ahdistusta omaan elämänkaareensa.

Setä syntyi vakavaraiseen keskiluokkaan vuonna 1961 ja ehti työmarkkinoille ennen 1990-luvun lamaa. Lamasta nousseen Nokia-Suomen visiot olivat optimistisia ja maailma näytti paljon selkeämmältä kuin nykyään. Narratiiveja oli vähemmän, identiteettien kirjo oli kapeampi, eikä yhtenäiskulttuuri vielä vetänyt viimeisiään.

Millenniaalien tilanne on sedästä vaikeampi. He elävät nopeiden syklien aikakautta. Talouden suhdanteet kääntyvät nopeasti ja mahdollisia elämännarratiiveja ja identiteettejä on vaikka toisille jakaa. Yhdenmukaisuuden pakosta on siirrytty yksilöllisyyden pakkoon.

On oltava jotenkin erikoinen. Parisuhteeseen liittyvät odotukset ovat kasvaneet. Elämän pitää olla jännää ja työn motivoivaa.

Jos millenniaali odottaa työelämän vastaavan itseilmaisun tarpeisiin, hän pettyy väistämättä. Tämän ajan yksi kuva on mediaalalle suurin toivein saapunut millenniaali, joka kirjoittaa avokonttorihelvetissä uutisia netin loputtomaan viemäriin palkalla, joka ei anna aiheita optimismiin.

Setä ei halua syyttää millenniaaleja ylimitoitetuista odotuksista. Ihmisellä on oikeus toivoa ja pettyä. Kapina odottaa itseään, mutta se on tulossa ja soljuu osaksi kriisiytyvän keskiluokan kapinaa. Millenniaalit eivät ryntää yhtenä joukkona kadulle, emmekä näe vuoden 1968 toisintoja. Todennäköisesti näemme enemmänkin poreilua siellä täällä, pettyneiden millenniaalien hajanaista oireilua. Vituttaa ja syystä.

Setä olisi mielellään nuori, mutta millenniaaleja ei käy kateeksi.

He vaeltavat ilmastokriisin kehityspessimistisessä maisemassa, ja samaan aikaan heille tarjotaan illuusiota loputtomista mahdollisuuksista. Vähemmästäkin tulee hulluksi.

Sedällä ei ole lääkettä millenniaaliahdistukseen. Maaret Kallion tekstien aiheuttamasta stressistä setä kuitenkin varoittaa.¨

 Kun Kallio varoittaa millenniaaleja suoritusahdistuksesta ja kehottaa armollisuuteen itseään kohtaan, tämä saattaa johtaa armollisuuden suorittamiseen. Perkeleellinen kierre tämäkin.

Askarruttaako (työ)elämä? Jaa murheesi posti@ylioppilaslehti.fi.