”Ihastuin tyttöön, jonka eleet, puheääni, tapa kannatella tupakkaa, keskustelua, vaatteita, hajuvettä, oluttuoppia, mikrofonia, kun hän lauloi karaokessa ujosti ja huonosti Aerosmithin I Don’t Wanna Miss A Thingiä, tekivät minut hulluksi.
Tilaanko sinullekin shotin, hän kysyi minulta baarissa keskellä lokakuun koleaa iltaa. Tilaanko sinullekin shotin oli kaunein ensikohtaaminen aikoihin kenenkään kanssa. Tilaanko sinullekin shotin täysin neutraalilla äänensävyllä ja ohimennen. Tilaanko sinullekin shotin lämpimän käden hipaistessa omaani baaritiskin tahmealla pinnalla.
Tilaa vain.
Tunteja myöhemmin seisoimme ulkona ja hengityksemme katosi läpikuultavana huuruna pilkun jälkeiseen yöhön. Muut olivat jo aikaa sitten menneet menojaan, tai vasta äskettäin, tai vielä paikalla ihan sama, me olimme siinä kahden puhuen kaikesta, katsellen toisiamme päästä varpaisiin uteliaasti mutta vailla arvostelun häivääkään, hassutellen ja hysteerisesti kikattaen kuin pikkutytöt mutta toisiimme jollain levollisella kypsyydellä, ymmärryksellä, kunnioituksella suhtautuen.
Hänen koko olemuksensa hohkasi trooppista kuumuutta ja minä toivoin voivani kääriytyä noiden hentojen käsien ja hiusten ja vaatehepenien alle ja hän säpsähtäisi kehoni kylmyyttä muttei työntäisi pois, antaisi minun olla hiljaa jos halusin tai kuuntelisi sanojeni tulvaa, saisin olla minä ja juuri minä ja vaikkei hän tuntenut minua laisinkaan, tiesin, ettei minun tarvitsisi olla mitään muuta. Emme malttaneet lähteä kotiin, vaan keksimme aina uuden ja turhan aiheen josta puhua, ja jos emme keksineet, toinen meistä sytytti vielä yhden savukkeen. Kohta nekin loppuisivat, sanat loppuisivat, tulisi vielä kylmempi, mutta silti kumpikaan ei ehdottanut mitään enempää.
Jossain vaiheessa hän hivutti kätensä käteeni ja me siirryimme liian lähelle toisiamme.
Sen illan jälkeen emme nähneet. Aluksi mietin häntä taukoamatta; päivien ajan joina en nähnyt häntä, sitten viikkojen, ja joka kerta baariin, avajaisiin, kirjastoon, jopa lenkille mennessäni toivoin hänen olevan siellä, mutta hän ei ollut, ja lopulta unohdin.
Lopetin tapailun yhden pojan kanssa, sillä en voinut tapailla ketään, joka halusi minusta enemmän kuin kykenin antamaan ollessani tämän naurettavan mutta samalla maailman vahvimman tunteen vietävissä, siinä yhdentekevässä mutta samalla niin äärettömän merkityksellisessä kohtaamisessa kiinni.
Tapa, jolla hän puhui, oli rauhallinen mutta täynnä eloa, ja katse hänen silmissään kimaltava harmauden keskelläkin. Vaikka toivoin vielä kohtaavani hänet, en ollut surullinen, kun niin ei käynyt. Tajusin, että lyhyt hetki hänen kanssaan oli riittävästi; kun hän tuona lokakuisena aamuyönä piti kädestäni ja kun hän lopuksi painoi huulensa omiani vasten, koin tunnetta, joka ei vaatinut ympärilleen mitään enempää.
Kauniita unia, sanoin ennen eroamistamme. The sweetest dream would never do I’d still miss you baby, hän vastasi.”
E, 25
Haluaisitko kertoa rakkaustarinasi? Ota yhteyttä: paatoimittaja@ylioppilaslehti.fi.
