Muutaman viikon takainen välikohtaus Tampereen mustavihreillä päivillä herätti keskustelun kokoontumisvapaudesta. Oikeusministeri Kari Häkämies (kok), 41, otti kantaa tiukentamisen puolesta ja joutui ryöpytykseen.
”Kun viittasin ryhmiin, jotka asettuvat tietoisesti yhteiskunnan ulkopuolelle, tarkoitin ensisijaisesti moottoripyöräjengejä ja skinheadeja”, Häkämies selittää. Poliisin toimia hän ei kommentoi.
Ministerin puheenvuoron ajoitusta on arvosteltu ankarasti. Häkämies puolustautuu: ”Pyöräjengit ja skinit ovat saaneet Tanskassa ja Ruotsissa muutoksia kokoontumista koskevaan lainsäädäntöön. Esimerkki ei sinällään siis ole kaukaa haettu tai teoreettinen.”
Valmisteilla olevaan kokoontumislakiin on Häkämiehen mukaan syytä miettiä pientä hienosäätöä. ”Lain valmistelu on kestänyt useita vuosia ja mahdolliset muutokset eivät ole sidoksissa viime aikaisiin tapahtumiin”, ministeri vakuuttaa.
Vihreä liike nostaa päätään
Karhulalainen Häkämies aloitti politikoinnin jo opiskeluaikoinaan. Yliopistolla hän oli Helsingin Kansallisten ylioppilaiden varapuheenjohtaja. Oikeustieteen tutkinnon hän väänsi vuosina 1975-80. Kymiläisestä taustastaan huolimatta Häkämies liittyi Hämäläis-Osakuntaan.
”Tuolloin politrukit liittyivät niihin osakuntiin, joissa oli paljon jäseniä. Sitä paitsi siellä oli halpaa ruokaa”, kotkalaisilta äänensä nykyään keräävä Häkämies puolustautuu.
Hänen valmistuessaan vihreä liike nosti ensi kertaa päätään. ”Ympäristöaktiiveja pidettiin kummajaisina, ei vakavasti otettavana yhteiskunnallisena liikkeenä”, Häkämies muistelee.
Nyt Häkämiehen aikainen sukupolvi on kesyyntynyt osaksi järjestelmää, mutta nuoret ekoaktivistit eivät halua mukautua.
Häkämies on tavannut ekoaktivisteja vain kerran, television keskusteluohjelman yhteydessä.
”Osa heistä ei varmasti establishmentin kanssa suostuisikaan istumaan samaan pöytään”, hän arvelee. ”Silti uskoakseni heistä vain hyvin pieni vähemmistö on valmis käyttämään avoimen anarkistisia toimintamalleja.”
Presidentin tapaan Häkämies suosittelee ekoaktivisteille pitäytymistä laillisissa vaikuttamiskeinoissa. Julkisen vallan tehtävä on turvata kansalaisten perusoikeudet.
”Perusoikeuden käyttö ei saa merkitä, että samalla poljetaan toista perusoikeutta.” Esimerkiksi rasismia ei saa ajaa mielipiteenvapauden turvin.
Häkämies soveltaa ajattelumallia elinkeinonharjoittajamiseen. ”Sellutehtailija ei saa tuhota luontoa. Toisaalta mielipiteenvapauttakaan ei mielestäni saa käyttää pelottelemaan asiakkaita turkisliikkeestä, joka kuitenkin harjoittaa laillista toimintaa. Kyse ei ole enää mielipiteen ilmaisusta vaan toisen elinkeinon tuhoamisesta.”
Perusoikeudet toteutuvat harvoin täydellisesti. Silloin yhteiskunnan tehtävä on hakea tasapaino arvojen välillä. ”Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että joku perustuslaissa säädetty keskenään tasavertainen perusoikeus on tärkeämpi kuin toinen.”
Kansa on tuomari
Kansan Uutiset (29.1.) on leimannut Häkämiehen ”junttien ministeriksi”, joka vastustaa kaikkea ahdasmielisten maailmankuvaan sopimatonta. Häkämiehen saama kohtelu muulla lehdistössä on ollut samansuuntaista.
”Toki se tuntuu pahalta”, Häkämies myönt ääja kertoo aavistaneensa, että hän joutuu tulilinjalle avatessaan keskustelun perusoikeuksista. ”Enemmistö keskusteluun osallistujista on poliittisia kilpailijoita, jotka tietoisesti ymmärtävät sanomani väärin. Olen monta kertaa joutunut vastaamaan kysymykseen kun te olette esittäneet perusoikeuksien kaventamista niin” Häkämies selittää.
”Onneksi tuomarini on Suomen kansa eikä Kansan uutiset. Lehden artikkeli oli tarkoitushakuinen ja sisälsi virheellisyyksiä. Osoittaisi vain huumorintajuttomuutta, jos ryhtyisi tuollaisiin vastaamaan”, Häkämies hymyilee.
Omasta mielestään Häkämies on keskustelun virittäjä. Miten yhteiskuntaa hallitaan niin, että perusoikeudet olisivat mahdollisimmat laajat ja että pienryhmät eivät panisi yhteiskuntaa polvilleen. ”On säälittävä tilanne, jos joku skinhead-joukko aiheuttaa perusoikeuksia rajoittavaa lainsäädäntöä.”
Häkämiehen mukaan yliopistolla, erityisesti rikosoi
– keuden tutkijoiden piirissä langetaan usein elitismiin. Usein kuulee myös väitteitä, että poliitikot eivät tunne kansalaisia. ”Kyllä me tunnemme”, ministeri vakuuttaa. ”Missään muussa ammatissa ei pääse niin suurta kirjoa ihmisiä tapaamaan kuin poliitikkona.”
Häkämiehen mukaan kansalaisten mielipide ja lainsäädänt öeivät voi ikuisuuksiin olla kaukana toisistaan. Pitää ainakin keskustella. ”Jos olen saanut aikaan keskustelua, niin kyllä jaksan hyvin tällaista kritiikkiä.”
Rosvoille pamppua
Oikeusministeri on julistanut suomalaisen kriminaalipolitiikan olevan tiensä päässä. ”Suomessa ei ole 20 vuoteen ollut kunnon kriminaalipoliittista keskustelua”, Häkämies selvittää. Tuolloin 70-luvulla sitä hallitsivat vihaiset nuoret miehet, K.J. Lång, Pekka Koskinen ja Ilkka Taipale. ”He pitävät edelleen keskustelua monopolinaan.”
Heidän aloittamansa keskustelu aiheutti hyvin olennaisia muutoksia suomalaisessa kriminaalipolitiikassa. ”Aiemmin meillä oli tilanne, jossa nakkivarkaita istui linnassa. Vankilukumme laski olennaisesti ja se oli hyvä juttu”, Häkämies myöntää.
Mutta rikollisuuden rakenne on Häkämiehen mukaan muuttunut. Suomeen iskostunut lievä rangaistuskäytäntö ei enää sovellut nykytilanteeseen.
”Rikollisuus polarisoituu: vankilaan tulee yhä enemmän kaksikymppisiä miehiä, jotka ovat aloittaneet päihdekierteen vähän yli kymmenvuotiaana. Heillä on vakavia psyykkisiä ongelmia. Tähän porukkaan ei mikään pamppulinja auta.” Mielisairaanhoitoa ja vankeustyötä erottaa veteen piirretty viiva.
Toinen ääripää on erittäin kovien rikollisten joukko. ”He hallitsevat esimerkiksi huumekauppaa sillä tavalla ammattimaisesti, että eivät ole itse kierteessä. He ovat valmiita käyttämään hyvinkin julmia menetelmiä.”
Heihin ei ministerin mukaan riitä 70-lukulainen ajattelu, joka oletti vankien olevan homogeeninen ryhmä. ”Tähän jengiin ei auta kuin panna kova kovaa vastaan. Heillä ei ole aikomustakaan lopettaa rikollista toimintaansa edes vankilassa.”
Häkämiehen ryhtiliike ei ulotu Kallion kaduille. Itärikollisuuden leviämispuheista huolimatta hän ei usko kriminalisoinnin hävittävän katuprostituutiota. Laki jota ei pystytä valvomaan vain heikentäisi lainkuuliaisuutta.
”Sanotaan, että punaisia valoja päin kävelyäkään ei olisi pitänyt säätää rikokseksi, sillä kaksi kolmesta ihmisestä tekee niin.”
Häkämies saattaa aamuseitsemältä olla ainoa, joka pysähtyy valoihin ylittäessään työmatkallaan autotonta Espalanadia. ”En tarkoita, että olen sen parempi ihminen kuin muut. Mutta oikeusministeri ei kävele punaisia päin.”
Menetetty maine
Oikeuslaitos on kokenut monia kolauksia viime vuosina. ”Se ei kuitenkaan voi käydä imagokampanjaa”, Häkämies valittelee. Tuomioistuinlaitos on tottumaton julkisuuteen. Siihen vasta totutellaan. Oikein tehtyjäkään asioita ei ole osattu selittää julkisuudessa, vaan nekin ovat kääntyneet oikeuslaitosta vastaan.
”Oman sanomansa kanssa pitää pärjätä. Se näkyy parhaiten sähköisessä mediassa. Kaikilla uutiskanavilla on rikostoimittajansa, jotka raportoivat poliisimurhien kaltaisten rikosten käsittelyä reaaliajassa kuten Amerikassa.”
Toinen asia on tuomioiden perustelu. ”On hieman paradoksaalista, että perusteluissa meillä on menty huimasti eteenpäin, mutta se ei näy julkisuudessa. Ennen asioista ei kirjoitettu. Kukaan ei kyseenalaistanut päätöksiä.”
Tuomioistuinlaitos ei voi enää saavuta entistä auktoriteettiään. ”Kyseessä on sama ilmiö kuin eduskunnan kanssa. Syy kritiikkiin on lisääntynyt tietoisuus asioista. Kaikilla objektiivisilla mittareilla Suomi ja Pohjoismaat ovat edelleen maailman johtavia oikeusvaltioita”, Häkämies vakuttaa.
Homoliitto punastuttaa
Heikon ajoituksen mestari on selvinnyt arvotentistä tähän asti mainiosti. Hän on taitavasti yhdistellyt ympäristökysymyksiä ja rasismia perusvapauskeskusteluun – ja vienyt arvostelijoiltaan aseita käsistä.
Jäljellä on enää se kiperin arvokysymys, saman sukupuolen avioliiton laillistaminen. Aihe esiintyi useassa lukijapalautteessa, kun Ylkkäri etukäteen tiedusteli mitä nuoret haluaisivat kysyä oikeusministeriltä.
Häkämies punastuu ja häkeltyy selvästi lukiessani lukijakysymystä. Puolustuksesta on löytynyt arka paikka.
”Yhteiskunta ei voi lähteä siitä, että kaikki hyväksytään, mitä ihmiset sanovat. Luulen, että ihmiset jotka kannattavat homoavioliittoja, sanovat ehdottomasti ei esimerkiksi moniavioisuudelle, joka kuitenkin useissa islamilaisissa maissa arkipäivää.”
Siinä se. Vastaus oli ilmeisesti edelleen kielteinen. Ministeri ei puolla homoliittoa.
Entä missä olosuhteissa Häkämiehestä itsestään olisi lainrikkojaksi?
Ministeri pääsee koukusta: ”Totta kai voisin rikkoa lakia!” hän huokaisee ja muistuttaa jo neljännen kerran haastattelun aikana, että elämme demokratiassa ja vapaassa kansalaisyhteiskunnassa.
”Jos Suomessa olisi mielenosoittaminen kielletty, kuten aikoinaan Virossa, aivan varmasti kuuluisin niihin ihmisiin, jotka olisivat rikkoneet lakia.”
Ainakin ministerin ilme on uskottava.
Häkämies on vaatimaton mies. Hän tietää, ett äse puree suomalaisiin äänestäjiin. Puolueensa puheenjohtajakisaan hän ei silti vielä ilmoittaudu vaan naurahtaa:”Ei minusta ole siihen.”
Eduskunnan vahtimestaritkin tietävät Häkämiehen vaatimattomaksi mieheksi. Pitkäksi venyneen haastattelun jälkeen ministerille ei löydy millään kyytiä. Omat autot ovat ajossa, vahtimestari ilmoittaa puhelimessa.
”Saa nähdä saatteko edes taksia.”·
Jan Erola
