Suomalaista puoluepolitiikkaa on mahdotonta ymmärtää ilman totuuden käsitettä. Totuus taas ymmärretään suomalaisessa julkisessa keskustelussa yleensä politiikan vastakohdaksi. Siinä missä politiikka on omien etujen ja intressiryhmien tai oman ideologian ajamista, on totuus sitä vastoin yleistä ja yhtäläistä: se on Suomen kokonaisetu, tulevat sukupolvet, kansaneläkkeen pohjaosa, kansainvälinen kilpailukyky tai Mannerheim-elokuvan kunniatoimikunta.
Juuri totuusfiksaation vuoksi suomalainen puoluepolitiikka saa niin perverssejä piirteitä. Sen vuoksi esimerkiksi Keskustan oppositiotoiminnassa ei ole kyse politiikasta, vaan matematiikasta. Kepulaiset tavaavat Hesarista Piia Elosen yhteenlaskutoimituksia, joissa paljastetaan hallituksen säästävän pari sataa miljoonaa vähemmän kuin se oli alun perin uhonnut. Sen sijaan että Keskusta kritisoisi hallituksen vyönkiristyspolitiikkaa, se kritisoikin hallituksen taulukkolaskentataitoja.
Samasta asiasta on myös kyse silloin, kun vasemmisto kertoo eroavansa oikeistosta siinä, että se ei kannata ideologista yksityistämistä. Ei tietenkään, vasemmisto yksityistää julkisia toimintoja ainoastaan, koska se on tunnustanut tosiasiat ja haluaa pitää Suomi-laivan kurssilla. Näin ollen vasemmistoa äänestämällä voi tukea teknistä yksityistämistä, josta tulee paljon parempi mieli kuin oikeiston ideologisesta yksityistämisestä.
Suomalaisessa puoluepolitiikassa on omaksuttu käsitys, jonka mukaan on olemassa jokin totuudenmukainen, realistinen ja turvallinen yhteiskunnallisen kehityksen väylä. Puolueet kilvoittelevatkin siitä, kuka panisi tämän yhteisesti hyväksytyn kansakunnan tulevaisuuden ohjelman toimeen mahdollisimman tehokkaasti ja rehellisesti.
Tämän vuoksi suomalaisen poliitikon suurin synti on juuri politiikan tekeminen itsessään. Politiikassa kun on kyse jonkin nimenomaisen näkökulman tai ryhmän tukemisesta, ei yleisestä edusta. Näin ollen politiikka ilmiönä on jo lähtökohdiltaan ristiriidassa jaetun totuuden idean kanssa. Niinpä suomalaiset poliitikot joutuvat naamioimaan politikointinsa teknisluontoiseksi virkamiestyöksi. Jos tämä salailu paljastuu, edessä on Stefan Wallinin kohtalo, eli äkillisesti syttyvä himo panostaa perhe-elämään.
Suomalaiset puolueet ovat omalla retoriikallaan ja toiminnallaan tehneet politiikasta saastaista ja totuudenvastaista peliä. Voi olla, että tarvitaan vielä parikin kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa, ennen kuin ihmiset ymmärtävät, miksi heidän kannattaisi liittyä puolueisiin tai äänestää kaikissa vaaleissa.
Sanat: Lauri Holappa
