Tien yli loikkii rusakko. Kulttuurikeskus Sofiassa tuntee olevansa saaristoluonnon helmassa. Hiljainen niemi Itä-Helsingin Kallvikinniemessä sopii Suomen ortodoksisen kirkon imagoon täydellisesti.
”Kirkkomme on kotoinen, siinä on tilaa kokemuksille ja tunteille. Ihmiset kaipaavat arkisen pakerruksen ympärille kauneutta ja pyhyyttä, nykykielellä mystiikkaa”, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa metropoliitta Ambrosius.
Ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on kasvanut Suomessa jo yli 20 vuotta, eikä menestystarinalle näy loppua. Uskontokunta on median ja yhteiskunnan lellikki, jolla on hymyilevät, parrakkaat kasvot. Sympaattiset ortodoksit saavat anteeksi näkemyksiä, joista luterilaisia vedetään kölin ali jatkuvasti. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin.
Suomen ortodoksien maailma järkkyi toisessa maailmansodassa. Pääosa asuinalueesta jäi rajan taakse. Evakkotaival hajotti karjalaisen yhteisön ympäri maata. Tulijoihin suhtauduttiin vielä 1950-luvulla epäluuloisesti, mutta asenne muuttui vuosikymmenien myötä suopeammaksi. Uudet kirkot rakennettiin yhteiskunnan tuella, ja perinne säilyi.
Ortodoksien määrä toisaalta väheni – seka-avioliittojen lapset kastettiin useimmiten luterilaisiksi. Alhaisimmillaan kirkon jäsenmäärä kävi 56 000 hengessä vuonna 1990, nyt jäseniä on yli 61 000. Kasvusta noin puolet on maahanmuuttajia, puolet käännynnäisiä. Jälkimmäisiin kuuluu vuonna 1975 kirkkoon liittynyt Ambrosiuskin. Hän toimi aiemmin luterilaisena pappina. Päätökseen ei liittynyt dramatiikkaa.
”Vielä vuosikymmenien jälkeenkin tässä on ensirakkauden iloa.”
Piispa toteaa ortodoksisuuden olevan hyvä tuote. Esimerkiksi jumalanpalveluksesta löytyy jokaiselle jotakin.
”Ihmiset ostavat eri juttuja. Toiset sytyttävät kynttilöitä, toiset tekevät ristinmerkkejä. Joku voi kumartua maahan asti, toiset pussaavat ikoneja.”
Asiakas voi luottaa, että tuote pysyy vuodesta toiseen samana. Jos ortodoksikirkko on lämmin, kodikas ja mystinen, on se myös konservatiivinen. Naispappeuden kanssa ei hötkyillä.
”Itse kuulun linjaan, jonka mukaan kysymys on avoin, mutta ei ajankohtainen”, Ambrosius kertoo.
Kantoja naispappeuden puolesta ja sitä vastaan löytyy kirkon sisältä, Ambrosius korostaa. Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta vetää piispan mietteliääksi. Kirkon foorumeilla asiasta ei ole keskusteltu.
”Mielestäni lakihanke on tarpeeton. Jos se tulee, en asetu vastustamaan.”
Hän korostaa, että rekisteröityä parisuhdetta voidaan kehittää tasavertaiseksi avioliiton kanssa. Avioliiton Amb-rosius arvioi pysyvän ortodoksien keskuudessa naisen ja miehen välisenä asiana, vaikka lainsäädäntö muuttuisi sukupuolineutraaliksi. Eli ei homohäitä sipulikirkkoihin?
”Ei näillä näkymin.”
Luterilaista kirkkoa lyödään näiden kysymysten äärellä armotta. Mikä ortodokseja suojaa? Pieni koko ja taitava toiminta mediassa. Teologian tohtori Mika Nokelainen sanoo, että ortodoksit ovat jo parikymmentä vuotta nauttineet myönteisestä ”naistenlehtijulkisuudesta”.
”Ortodoksisuus on eksoottinen juttu, sopivalla tavalla erilainen ja vieras, monessa suhteessa luterilaisuuden vastakohta.”
Eivätkä ortodoksit tuputa näkemyksiään. Ambrosius sanoo, että ortodoksinen kirkko pitää tietoisesti matalaa profiilia eikä sorvaile julkilausumia. Uskontotieteilijä Teemu Taira toteaa, että ortodoksien vetäytyvyys ja perinteisyys ovat vahvuuksia. Kirkko ei käännytä, mutta ottaa avosylin vastaan.
”Tällaisessa tilanteessa melko konservatiivisetkin yhteisöt voivat tulla kohdelluiksi myötämielisesti liberaalien toimesta.”
Ortodokseja ei koeta uhkaaviksi, arvioi Helsingin yliopiston tutkija Johanna Sumiala. Pelkällä mystiikalla ortodoksit eivät ole hänen mukaansa menestyneet. Viestinnässä on onnistuttu strategisella tasolla, saatu karismaattisia piispoja median piiriin. Esimerkiksi nykyinen meppi Mitro Repo nautti pitkään erinomaisen myönteisestä julkisuudesta. Kirkko on myös onnistunut luomaan hyvät suhteet yhteiskunnan eri toimijoihin.
”Hyvien suhteiden ansiosta he voivat toimia liike-elämän omatuntona ja nostaa esiin eettisiä kytköksiä. Kulttuuri- ja talouselämän eliitin kanssa liittoutuminen suojelee ortodoksien imagoa”, Sumiala sanoo.
Ortodokseja auttaa myös läheinen suhde evankelisluterilaiseen kirkkoon. Ihmiset kokevat ortodoksien virallisen aseman laadun takeena, eikä virallisten kirkkojen välillä ole aitoa kilpailua.
”Piikittely julkisuudessa kääntyisi molempia vastaan. Kansainvälisesti uskonnolliset yhteisöt pyrkivät yhdessä luomaan kuvaa uskonnosta positiivisena asiana ja yhteiskunnallisena voimavarana”, Turun yliopistossa työskentelevä Taira sanoo.
Ortodoksisen kirkon virallinen asema tuo sille myös taloudellista hyötyä: noin 2,2 miljoonaa euroa valtion tukea vuodessa. Muut uskonnolliset yhdyskunnat saavat yhteensä noin 200 000 euroa. Valtion tuki on merkittävä osa ortodoksikirkon 40 miljoonan budjetista.
Piispa Ambrosius toteaa, että raha käytetään pääasiassa ortodoksisen kulttuuriperinteen säilyttämiseen. Hän ei koe erikoisasemaa ongelmalliseksi tai velvoittavaksi valtion suuntaan.
”Se kannustaa olemaan tarvit-taessa skarppi ja kriittinen, jos yhteiskunnassa asetetaan ihmisyyden perusarvoja kyseenalaisiksi.”
Ainoa hymyileviä kaapuveikkoja uhkaava skenaario taitaakin olla suomalaisten nykyistä kriittisempi suhtautuminen kansalliskirkkoihimme. Järjestelmän purkamisessa menisi evankelisluterilaisen kirkon mukana varmasti ortodoksienkin erikoisasema.
Sanat Hannu Hallamaa, kuva Otto Donner
