Talvisena aamupäivänä helsinkiläinen ravintola uinuu. Iltaisin täällä viihtyvät hieman punavihreästi ajattelevat läppärinkanniskelijat. Ei siis yllätä, että ikkunapöytään istahtaa parrakas, harmaaseen maiharitakkiin pukeutunut mies, joka avaa eteensä Linuxin syöneen Thinkpadin.
Trendimaiharista takin erottavat poliittiset rintamerkit. Ihan tavallinen aktivistikaan ei ole kyseessä. Heikki Ketoharju on siitä harvinainen 22-vuotias, että hän on kiinnostunut kokonaisesta ideologiasta. Hänelle ei riittänyt Reilun kaupan edistäminen Maailmankauppojen liitossa.
”Kun ehdotin, että voisiko meidän kehitysmaayhdistys ottaa kantaa rasismia vastaan, muut sanoivat, että tämä ei ole mikään rasismia vastustava yhdistys. Se sai kommarihommiin.”
Musiikkia konservatoriossa opiskeleva Ketoharju on Kommunistisen nuorisoliiton KomNL:n varapuheenjohtaja. Hän on myös Suomen Kommunistisen Puolueen SKP:n jäsen, samoin kuin vieressä istuva kommunistinuorten ex-puheenjohtaja Anna-Mili Tölkkö, 24. Villakangastakkeineen ja koiranpentuineen hän on kuin kuka tahansa erityispedagogiikan opiskelija. Tai no, on takki punainen.
Ketoharju ja Tölkkö haluavat vallankumouksen. Ei minkään henkisen, vaan ihan oikean, jossa kapitalismi murtuu ja Arkadianmäki rytisee.
Vuoden 2012 Suomessa kommunistinuoret ovat kaksinkertaisia friikkejä. Ensinnäkin yhä harvempi nuori suomalainen on mukana poliittisessa nuorisojärjestössä. Sen sijaan kaupaksi käyvät kevytaktivismi, Facebook-tykkäily ja Pride-piknikit. Sellainen, jota voi tehdä kotisohvalta tai ulkona aurinkoisella säällä.
Lutkamarsseille innostui kesällä yli 8000 suomalaista ympäri maan. Samanlaisiin lukemiin yltää poliittisista nuorisojärjestöistä ainoastaan Keskustanuoret 11 000 jäsenellään.
Toiseksi kommunistinuoret ovat, niin, kommunisteja. Vain 200 jäsenen nuorisoliitto liputtaa monien mielestä kuollutta ja kuopattua aatetta. Kun postmodernin yhteiskunnan nomadit poimivat aatekoriinsa mitä haluavat, on kommunistien kädessä Karl Marxin Pääoma ja tähtäimessä uusi, uljas yhteiskunta. Sellainen, jossa työntekijät omistavat yritykset, valta on tavallisella kansalla ja kaikilla hyvä olla.
Kommunistinuorten toiveissa on vähän samaa kaikua kuin Occupy Wall Street -liikkeen lakanoissa. Niissäkin vastustetaan rahan valtaa. Silti kommunistien edustama poliittinen kokonaisvaltaisuus on kovin kaukana Älä osta mitään -päivästä. Onko 2010-luvun shoppaileva kevytaktivismi tappamassa perinteisen nuorisopolitiikan?
Jytky piristi hetkeksi
Poliittisuus sinänsä ei suinkaan ole kadonnut. Viime vuosihan oli sen suhteen poikkeuksellisen vilkas. Euroopan velkakriisi toi vakautusmekanismit pubikeskusteluihin. Occupy-liike paisui kansainväliseksi, kun moni tunsi eliitin olevan rampa talouden ongelmien edessä. Perussuomalaisten eduskuntavaalijytky on oma lukunsa.
Jytky oli myös poliittisille nuorisojärjestöille onnenpotku. Perussuomalaisten 800-henkinen nuorisoporukka kaksinkertaistui kuukaudessa. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto sai loppuvuonna 500 uutta jäsentä ja kasvoi siten kokoa kolmanneksella.
Lohtu on kuitenkin laiha. Poliittiset nuorisojärjestöt ovat takavuosien massaliikkeisiin nähden henkitoreissaan. Nyt niihin kuuluu nuorisopolitiikkaa tutkivan Kiril Häyrisen mukaan noin 50 000 jäsentä, reilu kolmasosa 1980-luvun alun lukemista. Rahaa järjestöille kuitenkin ohjataan yhä enemmän, viime vuonna yli 2,5 miljoonaa euroa. Opetus- ja kulttuuriministeriön perustelu on tuttu ja turvallinen: poliittiset nuorisojärjestöt ovat edustuksellisen demokratian tukipilari, jota halutaan pönkittää.
Tukipilari voisi olla paksumpikin. Suomessa elää nimittäin lähes miljoona 15-29-vuotiasta, joita poliittinen toiminta ei voisi vähempää kiinnostaa. Vaaliuurnilla parikymppiset ovat jopa 10-15 prosenttiyksikköä keskimääräistä laiskemmin liikkeellä.
”Helsingin itäisissä betonilähiöissä duunaritaustaisten nuorten äänestysprosentti on pyörinyt parikymmenen prosentin korvilla kuntavaaleissa. Sama koskee myös eduskuntavaaleja”, Helsingin yliopiston valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen sanoo.
Ladojen ja karvahattujen haamut
Kommunistien on ehkä turha toivoa ampaisevansa muodikkaaksi mediamagneetiksi perussuomalaisten tapaan. Tölkkö ja Ketoharjukin ovat imeneet aatteen äidinmaidossa. Tölkön vanhemmat ovat SKP:n jäseniä. Teinille vappumarssi ei näyttäytynyt erityisen poliittisena.
”Ei meillä kotona ole kuitenkaan hirveästi politiikasta puhuttu. Enemmänkin katsoisin sen välittyneen arvomaailman kautta.”
Ketoharjunkin vanhemmista toinen on aktiivikommunisti, toinen sitoutumaton vasemmistolainen. Lapsuudestaan hän muistaa hyvin esimerkiksi Irakin sodan vastaisen mielenosoituksen.
Sodanvastaisuus ja Neuvostoliitto olivat aikanaan synonyymejä, mutta sitten jälkimmäinen otti ja hajosi.
Kommunistinuoret ovat tottuneet äimistelyyn. Nuoret eivät ole heistä välttämättä kuulleetkaan. Vanhemmat ihmiset päivittelevät, että kommunisteja on edelleen olemassa. Kommunismista muistetaan ladat, betonibrutalismi ja yleinen ankeus, noin myönteisimpiä esimerkkejä luetellen.
”Joskus tekisi mieli sanoa aika tiukasti, että en ole Pohjois-Korean kommunistisen puoleen jäsen enkä Neuvostoliiton kommunistisen puoleen jäsen, ja jos tarkkoja ollaan, se puolue lakkautettiin 20 vuotta sitten. Mutta silloin pitää vaan kohteliaasti vastata, että me olemme nyt Suomessa, ja että emme ole kaikessa samoilla linjoilla kuin kommunistiset puolueet maailmalla”, Ketoharju sanoo.
Useimmiten stalinismin muistelijat rauhoittuvat, kun kommunistinuoret kertovat sitoutuvansa demokratiaan ja sanavapauteen. Pohjois-Korean vallanpitäjät eivät perusta kummastakaan.
Keskustelu kuulemma helpottuu, kun päästään nykypäivän Suomeen. Esimerkiksi Nato-vastaisuus ja perusturvan korottaminen vetoavat kansaan.
”Kun keskustellaan asunnoista tai palveluista, suuri osa ihmisistä on samaa mieltä kanssamme”, Tölkkö huokaa.
Sielunyhteys ei kuitenkaan kasva kannatukseksi. Miksiköhän? Kysymys saa poliitikonalut mietteliäiksi.
”Myönnänhän minä, ettei brändimme ole julkisuudessa paljoa muuttunut”, Ketoharju myöntää.
Kommunistinuoret kutsuvat toisiaan vinoillen kommareiksi, mutta ovat hyvin tosissaan. Esimerkiksi vasemmistoliitossa vaikuttaminen ei tule kyseeseen. Silloin allekirjoittaisi Tölkön mukaan sekä väärän puolueen tekemiset että ”parlamentarismikeskeisen tavan” tehdä politiikkaa.
Kommunistinuoret toivoisivat enemmän mielenosoituksia ja vähemmän kabinettipönötystä. Vaalitkin ovat välttämätön paha: ne ovat keino julistaa poliittista viestiä, mutta vievät aikaa muulta pöhinältä. Tölkkö on ollut aiemmin ehdolla vaaleissa ja nytkin lupautunut SKP:n listalle kuntavaaleihin. Ketoharju pohtii vielä ehdokkuuttaan.
”En haluaisi vaalien vievän liikaa aikaa, jos vaikka sattuu samaan aikaan olemaan torikokousliike käynnissä. Tuntuisi törpöltä jäädä sellaisesta tauolle”, Tölkkö sanoo.
Tässä se kipukohta taas on. Pitkäjänteisen ohjelmatyön sijaan nuorten valtavirta piipahtaa mieluummin siellä torikokouksessa – tai tykkää siitä somessa.
Suomi vihaa politiikkaa
Puoluetyön nahistuminen ei ole ihme. Nuorisobarometrin mukaan 15-29-vuotiaista vain joka kymmenes on hyvin kiinnostunut politiikasta. Kokonaan politiikalle viittaa kintaalla joka viides nuori. Heidän määränsä on 2000-luvun aikana tuplaantunut.
Kierre ruokkii itseään. Äänestäjien lisäksi tarvittaisiin tekijöitäkin, esimerkiksi nuoria vapaaehtoisia kuntapoliitikoiksi. Kunnanvaltuutettujen keski-ikä on Suomessa tällä hetkellä 48 vuotta.
Mutta mistä politiikkainho on peräisin? Toki jotain selittyy elämänvaiheella: EU-sirkus ei jaksa kiinnostaa, jos päällimmäisenä on epävarmuus opiskelu- tai työpaikasta. Emeritusprofessori Martikainen pitää kuitenkin puolueisiin kohdistuvaa vihamielisyyttä hyvin vahvana kaikenikäisten suomalaisten keskuudessa. Politiikkaan liitetään moraalikato, väärinkäytökset ja epärehellisyys sekä arvokkuuden katoaminen. Eikä viime vuosien valossa aivan turhaan.
”Nuoret ovat näissä asioissa harvinaisen ehdottomia, he vaativat poliitikoilta nuhteettomuutta. Politiikan toimintatapojen rämettyminen vieraannuttaa nuoria aikuisia politiikasta.”
Tietämättömyyttä ei voi syyttää. Suomalaiset nuoret ovat hyvin perillä politiikan ja vallan kysymyksistä, sanoo nuoriso- ja politiikantutkija Kari Paakkunainen Helsingin yliopistosta. Perinteisen nuorisopolitikoinnin sijaan kiinnostus kohdistuu kuitenkin vaikkapa eettisen yrittäjyyden suosimiseen.
Teinit ovat valmiita osallistumaan esimerkiksi laillisiin protesteihin, käy ilmi nuorten yhteiskunnallista osallistumista selvittäneestä kansanvälisestä ICCS-tutkimuksesta. Voidaan todella puhua aateshoppailusta: 14-vuotiaat pitävät erityisesti ostoboikoteista.
”Se on on/off-juttu”
Nuoria kommunisteja vanhan politiikan huono maine ei vaivaa. Onhan mielessä vallankumous.
”En halua ajatella, että olisi liukusäädin, että haluamme tuon verran kapitalismia ja tuon verran sosialismia. Se on on/off-juttu”, Ketoharju pohtii.
Vallankumousta odotellessa pitää olla välitavoitteita. Jo Helsingissä on kommunistinuorten mielestä valtavasti tekemistä. Ketoharju puhuu lähidemokratian kehittämisestä. Tölkkö haluaisi, että kaupunki perustaisi rakennuslaitoksen, joka pystyttäisi vuokra-asuntoja.
”Näin poistettaisiin sitä ihan mielettömän isoa ongelmaa, ettei ole vuokra-asuntoja, tai ainakaan kohtuuhintaisia. Samalla saataisiin kaupungille toimintaa ja tuloja ilman, että rahat katoavat taivaan tuuliin osakkeenomistajille eivätkä tule -meidän käyttöömme.”
Miten kommunismi sitten näkyy nuorten elämässä? Päällisin puolin kaksikon arki ei eroa muista opiskelijoista: on luentoja, tenttejä, bänditreenejä. Esimerkiksi Tölkön sosiaaliseen piiriin mahtuu ihmisiä kommunisteista kokoomuslaisiin. Niitäkin on, joille politiikka on samantekevää.
Kyllä aate silti ohjaa valintoja. Julkisen liikenteen käyttö on itsestään selvä asia.
”Yritän ostaa kotimaisia tuotteita ja suosia reilua kauppaa sekä luomua, mahdollisuuksien mukaan. En ole kuitenkaan hirveän tarkka. En usko, että kuluttamispäätöksillä voi saada aikaan ratkaisuja”, sanoo kimppakämpässä Pitäjänmäellä asuva Ketoharju.
Tapaninkylässä yksin asuva Tölkkö muistuttaa, että kuluttamisella vaikuttaminen on loputon suo. Ylikansallisten yhtiöiden tuotteita on melkein mahdotonta välttää.
”En kuitenkaan halua elää kuluttamisen ohjaamaa elämää eli esimerkiksi ajautua tilanteeseen, jossa tuntuisi pakottavalta ostaa joku vaate.”
Turhaa vapaa-aikaa ei puolueaktiiville jää, Ketoharju naurahtaa. Rientojen järjestäminen syö tunteja. Helsingin kommunistinuoret pyrkivät kokoontumaan kuukausittain, usein baarissa. Ohjelmassa on esimerkiksi opintokerhoja, joissa yritetään hurjimmillaan käsitellä Marxin neliosaista Pääoma-järkälettä. Tapaamisissa käy vierailevia luennoitsijoita, viime vuonna esimerkiksi Zeitgeist-liikkeen edustaja.
Maaliskuulle kommunistinuoret kaavailevat Helsinki-Tampere-akselille työpajoja, jossa painettaisiin -t-paitoja ja kangaskasseja.
Hetkinen. Kangaskassit ovat sympaattisia, mutta lähteekö vallankumous todella liikkeelle niistä?
”Tulossa olisi mahdollisesti myös puhujakoulutusta, sillä puhuminen on hyvä osata, jos haluaa vakuuttaa muita ihmisiä kannoistaan”, Ketoharju sanoo.
Virtuaalipoliitikot jyräävät broilerit
Ei sille voi mitään: kommunistinuorten virallinen toiminta kuulostaa some-tempauksien aikana jäykältä. Ketoharjukin paiskoo töitä muodikkaan Occupy-liikkeen Helsingin tiedottajana. Kevytkapina taitaa nyt syödä aktiivit puoluepolitiikalta?
Väärin, sanovat kommunistinuoret. Tölkön mukaan liitto on tukikohta, josta käsin vieraillaan kiinnostavissa projekteissa.
”Emme ole kokoomus tai demarit. Monet kommarit ovat aktiivisia kansalaisjärjestötoimijoita. Nämä täydentävät toisiaan”, Ketoharju linjaa.
Tutkija Häyrinen arvioi, että juuri vasemmisto ja vihreät ovat onnistuneet parhaiten sopeutumaan uuteen projektipolitiikkaan.
”Jos nuoret eivät halua sitoutua yhteen isoon aatteeseen tai linjaan, vaan tehdä yksittäisissä asioissa lyhyempiä hankkeita, siinä on puolueiden paikka muuttua vastaamaan tarvetta ja tilannetta. Puolueissa ja poliittisissa nuorisojärjestöissä on peiliin katsomisen paikka.”
Emeritusprofessori Martikainen ei silti usko, että poliittiset nuorisojärjestöt voivat elpyä.
”Netin merkitys poliittisena areenana ja välineenä on lisääntynyt valtavasti ja tulee lisääntymään. Se vie pohjaa ja mahdollisuuksia perinteisten poliittisten järjestöjen toiminnalta.”
Yhä useampi poliitikko löytää tiensä vallan kahvaan perinteisten broilerihautomoiden ulkopuolelta: kansalaisjärjestöistä ja nettifoorumeilta.
”Vaikkapa Jussi Halla-aho on nettituote, virtuaalipoliitikko”, Martikainen sanoo.
Tässä piilee tutkija Paakkunaisen mielestä myös mahdollisuus. Taitava poliittinen nuorisojärjestö oppii hyödyntämään netin kautta järjestäytyvää aktivismia.
Kommunistinuorten kohdalla nettipöhinä on vaatimatonta. Verkkosivujen yhteydessä toimivan Kommarifoorumin käyttäjämäärä on jäänyt alle sadan. Viimeinen viestikin on marraskuulta. Kommunistinuorten viestinnästä vastaava Ketoharju myöntää, että foorumi vaikuttaa kuolleen. Hommafoorumin laajuista ilmiötä on vaikeaa puristaa väkisin esiin.
Nyt kommunistinuoret ovat suuntaamassa tarmoaan Facebookiin ja Twitteriin. Verkkosivut uusitaan keväällä – jos tekijöitä riittää. Kaikesta huolimatta Ketoharju vaikuttaa optimistiselta. Hän puhuu uudesta lähestymistavasta, joka yhdistäisi verkkoaktivismin parhaita puolia ja kommunismin painotuksia.
”Tässä kommarit tulevat lähivuosina joko onnistumaan todella hyvin tai feilaamaan surkeasti.”
He eivät ole ainoita.
