Tuoreessa Ylioppilaslehdessä haastateltiin Hanna Kuuselan Syytös-teoksen (Vastapaino, 2024) tiimoilta Tampereen yliopiston rehtoria Keijo Hämäläistä sekä Helsingin yliopiston rehtoria Sari Lindblomia. Olen häkeltynyt rehtorien vastauksista kuultavasta ymmärryksen puutteesta.
Syytös on terävä ja koskettavan rehellinen analyysi yliopistojen tilasta ja erityisesti niiden demokratiavajeesta. Kirjassa esitettyjen moitteiden konkreettinen kohde on Tampereen yliopisto, jonka henkilöstöstä etenkin professorit saavat kritiikkiä.
Rehtorit eivät olleet (vielä) lukeneet teosta, mutta he tuntevat sitäkin paremmin sen aihepiirin. Kysyttäessä asteikolla 1–10, kuinka suuren merkityksen he antavat demokratialle yliopistoissa, kumpikin vastasi kympin.
Ei ole syytä epäillä mielipiteen aitoutta. Se kuitenkin paljastaa kammottavan aukon rehtorien ajattelussa.
Demokratia ajettiin alas Helsingin yliopiston kaltaisissa julkisoikeudellisissa yliopistoissa vuoden 2010 yliopistolailla sekä lakia myötäilleillä johtosäännön muutoksilla. Nyt näiden yliopistojen hallinnollinen valtarakenne nojautuu suoraviivaiseen vallan keskittämiseen.
Vaikka esimerkiksi Helsingin yliopiston strategiassa määriteltyihin perusarvoihin kuuluu yhteisöllisyys, ovat yhteisön jäsenten tosiasialliset vaikuttamisen mahdollisuudet kaventuneet olemattomiin.
Tampereen yliopisto kuuluu säätiöyliopistoihin, joiden tilanne on vielä surkeampi demokratian näkökulmasta. Yliopistoyhteisön jäsenten vaikutusmahdollisuudet on minimoitu, kuten Kuusela kirjassaan kuvaa.
Samalla kun rehtorit ilmoittavat julkisesti arvostavansa demokratiaa yliopistoissa, he johtavat tosiasiassa yksinvaltiaina organisaatioitaan opetus- ja kulttuuriministeriön vahvan ohjailun ohella.
Voi kysyä, ymmärtävätkö he riittävästi sitä, millaisia muutoksia yliopistoilla tapahtunut. Vai onko peräti niin, että he eivät tiedä, mitä demokratia tarkoittaa?
Valitettavasti näyttää siltä, että vastaus on kummankin kysymyksen kohdalla kieltävä.
Demokratia tarkoittaa nimittäin yhteisön jäsenten mahdollisuuksia vaikuttaa sellaisiin yhteisön asioihin, jotka koskettavat heitä. Vaikuttamisen laajuus on tietenkin akateemisessa yhteisössä erilaista asian luonteen mukaan, mutta kohtuullisessa mitassa sitä pitää olla.
Aidosta demokratiasta on erotettava erilaiset näennäiset vaikuttamisen muodot, joita voi kutsua demokratiateatteriksi. Tällaisia ovat erityisesti kovasti yleistyneet ”kuulemiset”, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä, kun asiat on jo ratkaistu muualla.
Retoriikan ja yliopistojen todellisen tilanteen välinen kuilu on revennyt entisestään. Seurauksena voi syntyä vakava legitimiteettikriisi, jossa organisaation johdon uskottavuus joutuu vaakalaudalle.
Yliopistoissa yksinvaltaisen johtamisen tuottama ja ruokkima pelon ilmapiiri on toistaiseksi onnistunut vaimentamaan protesteja. Oman yhteisön johdon kritisoimisesta pidättäytyminen on viisauden alku.
Historiasta voimme kuitenkin oppia, että jossain vaiheessa voi tulla eteen käänteen hetki.
Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Helsingin yliopistossa. Hän on aiemmin toiminut oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina sekä HY:n yliopistokollegion ja hallituksen jäsenenä.
