Jokunen viikko sitten makasin kotona sohvalla ja katselin puhelimelta, kun ihminen paloi hengiltä. 19-vuotiaan insinööriopiskelijan Shaaban al-Daloun elämä päättyi Gazan al-Aqsan sairaalassa tulipalossa, joka syttyi Israelin ilmaiskusta. Videolla tippaletkuun kytketty käsi liikehti liekkihelvetin seassa vielä hetken.
Sosiaalisessa mediassa videota jaettiin muutamassa päivässä satojatuhansia kertoja, mikä puhkaisi tien perinteiseen mediaan. Minä ja miljoonat muut silmäparit, jotka emme tunteneet al-Dalouta, katsoimme ruudun takaa hänen viimeisiä liikkeitään. Selasin Instagramia ja yritin taas kerran peitellä onttoa kauhua sisälläni.
Kuolema on kuluneen vuoden aikana heittäytynyt yhä useammin äkkiarvaamatta eteen koiravideoiden, puolituttujen omakuvien, vegereseptien ja mydayjen keskelle. Somen yltäkylläisyyden välistä tuijottaa tuhoutunut todellisuus, jonka pölyiset ruumiit tuntuvat jo tutuilta, vaikken oikeasti tiedä heistä mitään. He eivät näe, että katselen.
Visuaalisuuden sanelemassa maailmassa on loogista, että katastrofista vaaditaan enemmän uutisia, enemmän näkyvyyttä. Kun näemme jotain kamalaa, teemme sille jotain. Eikö niin?
Vuoden kuluessa olen pelännyt yhä enemmän, että näkyvyys onkin päätepiste. Että jäämme seuraamaan. Mielenosoitukset ärsyttävät ja niistä etsitään virheitä. Kun niiden takana ovat nuoret ja opiskelijat, tarkoitus on jalo mutta keinot väärät tai ajattelu mustavalkoista. Yhteistyötä Israelin yliopistojen kanssa perustellaan akateemisella vapaudella, vaikka niiden yhteyksistä Israelin armeijaan ja aseteollisuuteen on olemassa näyttöä.
Kansanmurhien tutkimuksesta tiedetään, että niiden kaari on asteittainen. Ajatukseen toiseudesta ehtii tottua. Jos Gazan kohtalo joskus virallisesti todetaan kansanmurhaksi, se tapahtuu todennäköisesti vasta vuosien jälkeen – liian myöhään elämän kannalta.
Gazassa on kuollut yli 43 000 ihmistä sen jälkeen, kun Israel aloitti laajamittaiset sotatoimet Hamasin iskun jälkeen viime vuoden lokakuussa. Kateissa on yli 20 000 lasta, joista osan uskotaan makaavan raunioiden alla. Luvut ovat niin käsittämättömiä, ettei niiden toistaminen enää auta hahmottamaan muuta kuin sen, ettei Israelia suitsi oikein kukaan. Kaikki käänsivät katseensa Rafahiin, Israel teki maahyökkäyksen silti.
Tässä Ylioppilaslehden numerossa kollegani Eveliina Lempiäinen haastattelee oikeuslääketieteen professoria Antti Sajantilaa epäluonnollisesta kuolemasta. Sajantilan mukaan Gazassa yleiset räjähdyskuolemat ovat harvoja tapauksia, joissa kuolema todella on hetkellinen. Ihminen on ensin tässä ja sitten poissa.
