Arvioijat: Petri Jääskeläinen (PJ), Joel Karppanen (JK), Eveliina Mäntylä (EM), Adile Sevimli (AS)
Keskiluokan ahdinko
Kuka kaipaa seikkailuja, kun omasta arjesta löytyy pieniä säröjä ja ihania hetkiä? Elämä on tässä, lähellä. Kaikki on hyvin, onhan?
Harry Salmenniemi
Sydänhämärä (Siltala)
215 sivua
Harry Salmenniemi on kuin presidentti: kukaan ei arvostele häntä. Kriitikoiden ylistämät novelli- ja runokokoelmat vaihtuivat viime vuonna autofiktiiviseen trilogiaan, jonka keskimmäinen osa Sydänhämärä on. Yhden näitä jaksoi, toinen haukotuttaa. Kuinka monta sivua vielä isi lukee hei rakas hei kulta isi on tässä? Alussa kertojan ja puolison pitää viedä lapsi kiireellä sairaalaan. Väsyneiden vanhempien repaleista aivotoimintaa kuvaava dialogi nauratti. Kieli on tarkkaa, mutta pidemmän päälle ainovähäpesolalainen arkisten hetkien mikroskooppinen tarkastelu turvallisessa perhepiirissä puuduttaa. Mikä on tämä kirjallisuuden trendi, jossa mitään ei tapahdu, ja joko se voisi loppua? Kaikki, joiden ”sydämeen kirja vähän osui” sietäisivät hävetä. Mieluummin luen Salmenniemen kakkapillusatiiria presidenteistä kuin romaania lasten kakkapyllyarjesta. –AS
Kukaan ei tarvitse minun kirjojani, mutta kirjani tarvitsevat minua.
Milja Sarkola
Psykiatrini (Teos)
167 sivua
Esikoisteoksessaan Sarkolan mieltä painoi suvun vanha raha ja puolen miljoonan asunto Keskuspuiston laidalla. Kaikki on ihan hyvin ja siksi onkin vain luonnollista, että uudessa romaanissa istutaan terapeutin vastaanotolla, vaikka kaikki on ihan hyvin. Teatterintekijälle ominaisesti suuri osa kirjasta on dialogia. Lakoninen ja ekonominen kieli ilahduttaa, ja siirtymät päähenkilön kuvitelmiin psykiatrin elämästä ovat taidokkaita. Valitettavasti hahmot kipuilevat porvarillisuutensa ja porvarillisen taidesuhteensa kanssa välillä niin toisteisesti, että satiirinen terä tylpistyy. Mutta sellaistahan terapia usein on – latteuksien latelua.
–JK
”Mitä vikaa porvarillisuudessa on?” Liisa kysyi. ”Miksi taiteilijat aina vihaavat porvarillisuutta niin kiivaasti?” ”Älä minulta kysy”, psykiatri nauroi. ”Miksi he eivät näe porvarillisissa arvoissa kulttuurimyönteisyyttä, moniarvoisuutta, sivistystä, yhteisöllisyyttä, ahkeruutta?” Liisa luetteli kuin tietosanakirjasta. ”Ehkä porvarillisuuteen nykyään tai edelleen liittyy myös epätasa-arvoa ja ahdasmielisyyttä, ainakin boheemin prekaarin näkökulmasta”, psykiatri ehdotti. ”Minä olen siitä täysin eri mieltä”, Liisa sanoi ja psykiatri havaitsi, miten hänen vaimonsa katse tuttuun tapaan terävöityi ja ääni kiristyi. ”Kuka tämänkin maan hyväntekeväisyyttä ja yhteiskunnallista rauhaa ylläpitää, ellei säädyllinen ja vastuuntuntoinen porvaristo?”
Nathan Hill
Wellness (Gummerus)
suom. Antero Tiittula
636 sivua
Mitäpä sitä esittämään: fanitan tätä kirjaa. Kaikki hehkutukset ovat ansaittuja, piste. Amerikkalaiskirjailija singahti suurmaineeseen vuonna 2016 ilmestyneellä esikoisellaan Nix, eikä toinenkaan teos petä odotuksia. Yli 600-sivuinen ryökäle mahduttaa sisälleen niin paljon oleellista nykyajan hullutuksista, kuten hyvinvointibisneksestä, algoritmeista, avoimista suhteista, marianordinmaisesta manifestoinnista, salaliittoteorioista ja gentrifikaatiosta, että pökerryttää. Chicagossa asuva aviopari, Jack ja Elizabeth, tutustuvat taiteilijapiireissä ”aidolla” 1990-luvulla. Vuosien saatossa tapahtuu se, mitä korkeakoulutetuille yleensä tapahtuu: keskiluokkaistuminen ja -ikäistyminen. Yhden lapsen pariskunta alkaa kriiseillä ”U-käyrän pohjalla”, ja samalla perataan auki molempien menneisyyden traumat. Wellness on ajoittain satiiria, muttei ilkeämielistä, vaan ihmisyyden hölmöyttä ylistävää. –EM
Hän oli iloinen, ettei edes tiennyt, mitä eläkevakuutus tarkoitti. Häntä ilahdutti tietää, että miljoonilla ihmisillä oli eläkevakuutus ja että hän oli, sen hän tiesi, erilainen kuin he.
Lisää keskiluokan ahdinkoa: Saara Turunen: Hyeenan päivät (Tammi). Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia (WSOY). Johanna Frid: Haraldin äiti (WSOY). Anna-Leena Härkönen: Kissapsykoosi (Otava). Leo Stranius: 101 onnen päivää (Into).
Vakava mieskirjallisuus
Tänä keväänä herkutellaan! Aikamme tärkeimmät kirjailijat siteeraavat toisiaan yleisön iloksi.
Antti Hurskainen
En kieltäytynyt aseista (Siltala)
206 sivua
Niin siis Hurskainen kyllä kieltäytyi asepalveluksesta, mutta 2000-luvulla syntynyttä päätöstä suorittaa sivari Alvar Aalto -museossa ei varjostanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan tai kolmannen maailmansodan uhka. Harva ”kieltäytyjä” uhrasi ”aatteensa” eteen mitään. Ajankohtainen esseeteos reservistä eroaville ja someaktivisteille.
Lukijana voin luottaa siihen, että Hurskainen komppaa pahaa oloani kirjoittamalla aina alkoholismista, kuolemasta ja typeryksistä. Typeryksiä ovat poikkeuksetta naiset, jos heitä mainitaan lainkaan (sis. muutaman virkkeen Marguerite Duras -poikkeuksen). Jos se on Rekola, se on Juhani. Jos Tikkanen, niin Henrik. En ole kiinnostunut heistä tai Tommi Liimatasta, mutta luen innolla, mikä kertoo jotain esseistin kirjallisista kyvyistä. Vakavaa mieskirjailijaa ei pidäkään ottaa tosissaan. Hurskainen on tyylin mestari, lauseet ovat tarkkoja ja argumentit älyttömiä: Montako traktorikauhallista Matti Mäkelöitä tarvitaan yhtä Hassan Blasimia kohtaan, jotta kirjallisuuden kenttä vastaa maalaisten ja ulkomaalaisten osuutta väestöstä, kuten feministit vaativat? Kirja ei sovi äänikirjaksi. –AS
Ennen täydellistä elitisoitumista on luvassa vaihe, jossa Juhani Ahon patsas käydään kaatamassa Eirassa, sillä Rautatien Matti ei ole varauksettoman ystävällinen Liisalle. Teini-influensseri lukee tiivistelmän Juhasta, johon Aho on kirjoittanut selvästi muukalaisvihamielisen Shemeikan hahmon. Paljastus jaetaan. Myös Aleksis Kivi voidaan tönäistä Rautatientorin jalustaltaan. Kuvata nyt seitsemää cis-miestä metsässä.
Lisää vakavaa mieskirjallisuutta: Juha Seppälä: Rintalaa lukiessa (Siltala), Louis-Ferdinand Céline: Sota (Siltala). César Aira: Tohtori-Aira, ihmeparantaja / Lehmus (Siltala). Karl Ove Knausgård: Kolmas valtakunta (Like). Jukka Viikilä: Hiekkalinnat (Otava). Herman Raivio: Turvaton tila (Vastapaino). Tommi Melender: Ihmisen näköinen (WSOY). Markku Envall: Rajan kahta puolta (WSOY). Patrick Modiano: Chevreusen vuodet (WSOY).
Ällöt tytöt
Paskaa, oksennusta ja muita mehukkaita eritteitä laadukkaissa käännöskirjoissa, joita kukaan ei Suomessa lue.
Andrea Abreu
Pilvipeitto (Siltala)
suom. Sari Selander
192 sivua
Kanariansaarille on mukava matkustaa, koska lomakylät ovat pseudo-Espanjaa. Paikallisia ei oikeastaan ole. He korkeintaan käyvät petaamassa sänkysi all inclusive -hotellissa ja jättävät tyynyn päälle kaksi karamellia. Andrea Abreun esikoisromaanin kymmenvuotias päähenkilö siivoaa turistien lomahuoneistoja äitinsä kanssa ja nauraa, kun nahkansa polttaneet girit menevät syömään jo kello kuudelta. Kirjan pääosaan ei nouse kuitenkaan massaturismin kritiikki, vaan päähenkilön monimutkainen suhde parhaaseen ystäväänsä. Työväenluokkaisen ruumiin ja seksuaalisuuden kuvauksessa teos tuo mieleen Niko Hallikaisen kirjat. –JK
Alussa hinkutimme harvoin ja aina salaa. Mutta myöhemmin, kun tajusimme, että vulkaani saattoi purkautua, aloimme hinkuttaa kovempaa ja useammin. Pian puhuimme hinkutuksesta koko ajan. Asia oli niin, että jos joka tapauksessa kuolimme, oli parasta hinkuttaa niin usein kuin mahdollista. – – Piirtäessä työnsimme värikynät alkkareihin, ja kun leikimme beibiborneilla, tungimme nekin housuihin. Barbien päät ja hiukset ja kaikki millä me hinkutimme haisi sen jälkeen pimperolle, kivillä kipittäville kotiloravuille, lätäköiden kuivahtaneelle suolavedelle, suolalle joka lillui lätäköiden pinnalla ja kuivettui ällöksi, kivikovaksi kuoreksi.
Mariana Enriquez
Sängyssä tupakoimisen vaarat (WSOY)
suom. Sari Selander
232 sivua
Ylistetyn argentiinalaiskirjailijan kolmas suomennos ei pidättele. Kahdestatoista novellista koostuvassa teoksessa ripuloidaan kadulle, juotetaan menkkaverta, kiihotutaan kuolemansairaista, kutsutaan esiin henkiä, nähdään mätäneviä lapsia, herkutellaan ruumiilla ja seotaan monta kertaa. Makaaberit tarinat muistuttavat painajaisunia: absurdeja asioita tapahtuu, mutta niissä on siinä hetkessä jotenkin järkeä. Latinalaiseen Amerikkaan (yksi Barcelonaan) sijoittuvissa mitä helvettiä taas luen -tarinoissa on myös yhteiskunnallinen ote: köyhyys on itsessään kirous. –EM
Tyttö kääntyi jossain vaiheessa, katsoi Sofíaa silmiin ja lausui vahvalla katalaaninnuotilla, mutta selvästi espanjaksi: ”En kestä enää pitempään.” Sen sanottuaan hän laski housunsa ja ulosti jalkakäytävälle räjähtävästi ripuloiden, ilmeisen kivuliaasti kouristellen, sillä kasvot vääntyivät tuskasta.
Lisää ällöjä tyttöjä: Beatrice Salvioni: En pelkää mitään (Gummerus). Miranda July: Nelinkontin (Siltala). Vigdis Hjort: Toisto (S&S). Camila Sosa Villada: Yöeläimiä (S&S). Leena Krohn: Sydänystävä (Teos).
”Kosmoksen esikoiskirjat”
Seksi, seksi, Purokuru, seksi.
Emilia Karjula
Kuningatar Mab (S&S)
255 sivua
Emilia Karjulan esikoinen on päältä kaunis, mutta sisältä kuiva. Hieno kansi, heikohko teksti. Instagramissa trendikkäältä ja sexyltä näyttävä kädenlämpöinen kirja kertoo keijuista, monisuhteisuudesta ja joistain Shakespeare-viittauksista. Lyhyistä luvuista koostuvan teoksen kertojina vuorottelevat ihmissuhteiden ja väitöskirjan kanssa kriiseilevä Julia ja mystinen keijujen kuningatar Mab.
Julian osuudet ovat kielellisesti jopa raivostuttavan köyhiä ja tylsiä. Tyhjänpäiväisten lauseiden tarkoitus on ehkä kertoa Julian naiiviudesta, mutta lukemisesta tämä tekee turhauttavaa. Kuningatar Mabin ilkikuristen ja hämmentävien monologien ansiosta kirjan jaksaa lukea loppuun. –EM
Pidän harvoin miehiä kiihottavina sen jälkeen, kun he riisuvat housunsa. Paul oli poikkeus. Vaikka ensimmäinen kertamme oli täysi fiasko, halusin häneltä sen jälkeen jatkuvasti seksiä.
Klaus Maunuksela
Prosessi (Kosmos)
296 sivua
Intellektuelli Klaus jonottaa 79 sivun verran Berghainiin. Se on kirjan paras osa, konkreettinen prosessi. Sisälle päästyään (onnea Klaus!) Intellektuelli Klaus vetää huumeita ja lopputulos on enimmäkseen ennalta-arvattavaa filosofointia. Deleuze ja Guattari: mainittu. Benjamin: mainittu. Lähtikö Intellektuelli Klaus Berliiniin suoraan Tutkijaliiton kesäkoulusta? Tekno saa pohtimaan kapitalismia, orjuutta, sotaa, ihmisen jälkeistä aikaa, ja mitä näitä kaikkia nyt on. Hohhoijaa, tanssisit nyt vaan. Parhaimmillaan Intellektuelli Klaus tekee kuitenkin yllättäviä rinnastuksia, kuten oheisessa sitaatissa. –JK
Formulat ja tekno, tekno ja formulat, vauhdin tenho yhdisti molempia. Tekno oli alusta asti puhdasta suorituskykyä, voiman ja tehon ihailua, moottoriurheilua musiikin muodossa.
Liila Jokelin
Leikin varjolla (Kosmos)
282 sivua
Kirjallisuus ei tänä keväänä todellakaan ole mitään eskapismia. Millenniaalien kyvyttömyys selviytyä arjessaan yhtään mistään on jokaisen periaatteessa ihan lahjakkaan kirjailijanalun lempiaihe, ja tässäkin kertoja keksii itselleen ongelmia, kun oikeita ei ole. Kirjassa on maailman kliseisin alkuasetelma, jossa opiskelija rakastuu filosofian professoriinsa, #darkacademy. Tarkoitus on näyttää, ettei hyväkään teoria sovellu yksiselitteisesti käytäntöön: huono feministi antaa open nussia ja piiskata. Seksikohtaukset ovat kai tarkoitettu humoristisiksi, mutta koska tyyli ei kanna, motiivi jää epäselväksi. Teos paranee kohti keskiosaa, jolloin kertojan yksinäisyys käy kunnolla ilmi. Jotkut kohtaukset ovat epäuskottavia, kuten isän jouluiset seksihurjastelut. Kirja jää opinnäytetyön tasolle. –AS
Nyökkäsin ja keskityin näyttämään normaalilta, vaikka keskittymistäni häiritsi Henrin hymy. Se oli aikuisen miehen hymy, ei enää mikään aamuöinen nussijamiesten ja sirkuspoikien kuje.
Lisää ”Kosmoksen esikoiskirjoja”: Mikko Kauppila: Terveisin K (Teos). Vy Tram: Stigma (WSOY). Oona Pohjolainen: Äkkimakea (Kosmos). Amanda Palo: Love Island (Kosmos).
Pätemiseen
Jos haluat nolata itsesi julkisesti, aloita näiden ”oppaiden” lukemisella metrossa.
Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru
Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos)
267 sivua
Meemivasemmiston keskuudessa suurta suosiota nauttivat ”älyköt” ovat kirjoittaneet ”esseitä” internetistä ja nyt ne on painettu kansien väliin. Aihepiiriin liittyen Ylioppilaslehti konsultoi arvion kirjoittamisessa ChatGPT:tä. Tekoälyn mukaan kirjan sivuilta löytää ”vain asenteellista valituksenvirtaa”, jossa ”heitellään ympäriinsä hienoja sanoja ja käsitteitä”. Deleuze: mainittu yli 20 kertaa. Kirjailijakaksikon ongelma onkin sama kuin esikuvallaan Eetu Virenillä, joskaan ulosanti ei ole aivan yhtä sakeaa. Aidosti vallankumouksellisen kirjan tulisi olla kielellisesti saavutettavampi ja julkaisijana toimia joku muu kuin Kosmos. Tekoäly olisi kuulemma käyttänyt aikansa paremmin lukemalla koiranruokien ravintosisältöjä. –JK
Kaikki meemien toiminnan piirteet mimeettisyydestä viraalisuuteen, pelistä ja leikistä ambivalenssiin ja aforistisuuteen, haltuunoton vastustuksesta metapolitiikkaan ja yhdistävään traumaan osoittavat, että meemi on proletaarinen lausuma.
Joonas Konstig
Hyvät naiset ja herrat – Tyyli, käytös ja sydämen sivistys (WSOY)
348 sivua
Hulvatonta luokkasatiiria, paitsi että teos ei ole satiiri. Hykerryttävän pikkuporvarillinen selfhelp-opus opettaa suomalaisille metsäläisille ja epävarmalle keskiluokalle, miten haukotellaan oikein ja noustaan elämässä ”toiselle tasolle” larppaamalla oxfordilaisen krikettiklubin jäsentä. Elämä on performanssi. Pahinta on olla ”oma itsensä”. Binäärinen sukupuolikäsitys henkii rohkeasti 1950-luvun Yhdysvaltojen nostalgiaa. Polarisoiva klikkiotsikko Helsingin Sanomien hyvinvointi-osastolle on taattu. Ehkä oman navan kaivelusta kiihottuva keskiluokka ansaitsee Konstigin, parannuksen tehneen hunsvotin, kertomaan, miten ruokapöydässä ollaan siivosti. PS. Chinot ovat nolot housut. –EM
Hyvätapainen ihminen muistaa myös hyvän suuryhdin eikä paljastele kitaansa muille. Hän pitää hampaansa puhtaina ja hengityksen raikkaana. Ja hän peittää haukotuksen kädellään. Tämäkin tapa, kuten hyvä ryhti, on paras oppia automaattiseksi, niin että teet sen yksin autossa istuessasikin.
Lisää pätemismateriaalia: Joni Kämäräinen: Koneoppimisen perusteet (Gaudeamus). Annabel Streets: 52 tapaa kävellä (Nemo). Joonas Pesonen: Penisyklopedia (Kosmos). Antti Nylén: The Naked (Bokeh).
”Posthumanismi”
Muuttuva luontosuhde ekokriisin aikaan on koko taiteen kenttää läpileikkaava tärkeä teema, johon varmasti löytyy apurahaa.
Milka Luhtaniemi
Tauoton (Gummerus)
66 sivua
Se katalogin kiintiörunokirja. Teoksessa kuljetaan vuodenajasta toiseen. Kertoja havainnoi verkkaisesti muuttuvaa ympäristöä seistessään hangessa jonkun toisen jo jättämissä jäljissä ja kelluessaan vedessä. Runominän ja -sinän välimatka on tauko, jossa on jonkin muun alkamisen kutkuttava mahdollisuus. Runot ovat hiljaisia, mutta niissä on yhtäkkisiä, dramaattisia hetkiä, kuten kun ”pilven reunassa aurinko nuolaisee silmiä”, ja kertoja tuntuukin näkevän vähän kaikkialla nuolemista ja liukumista. En ole runokriitikko, mutta ehkä tässä on jonkinlainen ekoseksuaalinen teema. –AS
Talvi on verkkoja ja tuhlattua ihoa. Ei riitä puhua lumesta,
on puhuttava kadonneesta tuoksusta.
Jostakin mitä jätät tietämättä.
Lisää ”posthumanismia” ja ekokriisiä: Touko Kauppinen: Näkyvät ja näkymättömät (Teos). Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto (Gummerus). Johanna Laitila: Kanin hetkellä (Otava).
Minä, minä, mee too
Päiväkirjamerkintöjä, jotka kaipaavat editoria.
Karolina Ramqvist
Leipää ja maitoa (Gummerus)
suom. Laura Kulmala
267 sivua
Koko ihmisyys yritetään pusertaa ruokaan, kun ruotsalaiskirjailija muistelee lapsuutensa ruokakokemuksia yksinhuoltajaäidin tyttärenä. Kuulostaa kuolettavan tylsältä, mutta toteutus on mielikuvia kiinnostavampi. Kertojan suhde ruokaan ja syömiseen on poikkeuksellisen intiimi. Ruoalla ei osoiteta vain rakkautta, vaan ”rakkaus on ruokaa”: lettupino lohdutti lapsena, kun äiti ei voinut tai halunnut olla läsnä. Välillä nostalgisoidaan mummolamuistoilla, sitten ahmitaan ja ahdistutaan pakkomielteestä. Laihdutuskulttuurissa marinoituneet millenniaalimuijat löytävät muistelmasta samastuttavaa vaikeilua. –EM
Tuntui, että syödessäni minun ei tarvinnut olla kukaan eikä suorittaa mitään. Olin pelkkä suu ja kädet, täytettävä aukko, rytmi.
Maija Laura Kauhanen
Ihmeköynnös (Otava)
378 sivua
Stoori valkoisen naisen hurvittelusta globaalissa etelässä. Pyöreä elovena haluaa vetää koksua Nicaraguassa ja panna mustia miehiä. Se on ihan oikea pariutumisilmiö, johon rotu liittyy. En silti halua lukea aiheesta neljääsataa sivua autofiktiota, josta puuttuu rakenne, mutta löytyy opettavaisia alaviitteitä kertojan mielitekojen problematisointiin. Illallispöydässä toimiva reissuanekdootti länkkäristä ekohostellissa ei vielä ole kaunokirjallinen teos, paitsi jos kohderyhmä on valkoiset naiset, jotka lukevat Mia Kankimäkeä henkeään haukkoen. Moraalisesta oikeaoppineisuudestaan huolimatta – tai sen vuoksi – kirjailija tulee tehneeksi sen, miltä koettaa välttyä: keskittyy valkoisten kokemuksiin. Nicaragualaiset jäävät ohuiksi, koska tiedostava kirjailija ei halua omia heidän tarinoitaan. Tätä yleisö haluaa, ja juuri siksi sitä ei pidä heille antaa. –AS
Suunnitelmani saarella oleskelun ajaksi on ollut laatia Ihmeköynnökselle elämää suurempi juoni ja värikäs henkilögalleria, joka piirtäisi hyperrealistisesti näkyviin globaalin eriarvoisuuden ja valkoisen etuoikeuden problematiikan. Minun on kuitenkin vaikea loihtia ihmisiä tyhjästä, ja hahmot muistuttavat melkein yksi yhteen minua, Alia, Hummerinpyytäjää. Pandemian alkamisen jälkeen homma on alkanut tuntua niin turhalta, että olen lopettanut kirjoittamisen kokonaan. Mutta nyt, kun kirjaan vain tapahtumia muistiin, kaikki on helppoa: ”Minulla on ikävä kauramaitoa, HBO:ta ja saunaa”, kirjoitan ja laitan suuhuni palan lämmennyttä papaijaa. Naiskirjailijoita ei koskaan verrata Knausgårdiin.
Irene Kajo
Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta (WSOY)
224 sivua
Aika monella on. Irene Kajon esikoisteoksen päähenkilöllä on ongelma: hänen kokemallaan seksuaalisella hyväksikäytöllä ja väkivallalla ei ole todistajia, ja taidemaailmassa jos missä vallitsee vaikenemisen ja mitätöinnin kulttuuri. Dokumentaarinen romaani on karmeudessaan jopa hauska, ja lopun liitteet – kuvat, lausunnot ja potilaskertomukset – lisäävät todistusvoimaa. Kaunokirjallisilta ansioiltaan teos ei kuitenkaan nouse keskimääräistä metoo-kirjaa paremmaksi. –JK
En halua jatkaa harjoitusta. H kertoo odottaneensa enemmän, olleensa valmis alistumaan minulle. Hän kertoo, että hänellä oli täysin turvallinen olo. Hän kertoo, ettei hänen penikseensä kannata kiinnittää mitään huomiota, sillä se elää omaa elämäänsä. Hänelle vain tulee helposti erektio.
Lisää päiväkirjamerkintöjä: Nelly Juulia Kärkkäinen ja Gitta Oksanen: Läpimeno (WSOY). Salman Rushdie: Veitsi (WSOY). Jari Tervo & Kati Tervo: Ukko ja mökki (Otava). Aallotar Haapasaari: Kosketus, jota etsin ja myin (Kosmos).
Teeveestä tutut
Asiantuntijoiden ja dosenttien kunnianpalautus – isänpäivään, äitienpäivään ja faneille.
Ilmari Käihkö
Sotilaan päiväkirja (Gaudeamus)
350 sivua
Dosentti Ilmari Käihkö, sotauutisista tuttu puhuva pää, kuvaa kirjassaan rauhanturvaaja-aikojaan Keski-Afrikan Tšadissa vuonna 2009. Käihkö murskaa silotellun kuvan suomalaisten toimista ja paljastaa sekä koulutuksen että operaatioiden epäkohdat. Niitä riittää johtamis- ja byrokratiaongelmista rauhanturvaajien harjoittamaan rasismiin ja seksuaaliseen häirintään. Päiväkirjansa rinnalla Käihkö kuljettaa akateemista analyysia, jonka avulla epäkohdat näyttäytyvät osana kansainvälisen sotilaskulttuurin ongelmia. Tämä on sitä kunnollista autoetnografiaa, toisin kuin ohjaaja Lauri Törhösen hylätty väitöskirja. –PJ
Yksi jääkäreistä heilutteli sukupuolielimiään pääleirin vallilla paikallisten naisten edessä ja vonkasi sikäläisiltä naispuolisilta työntekijöiltä seksiä maksua vastaan. Taistelijan toiminta oli jääkärijoukkueessa yleisesti tiedossa. Vaikka toimintaa paheksuttiin, siihen ei puututtu.
Lisää teeveestä tuttuja: Ina Mikkola: Tinze (Tammi). Terhi Hautamäki: Hanna Nohynek (WSOY). Susanne Päivärinta: Kaikki tämä elämä (Teos). Sampo Terho: Stalingradin viemärit (WSOY). Meri Valkama: Perinnönjako – Keskustelua Tarja Halosen politiikasta (S&S). Heli Pruuki: Kari Kanala – Pappi ja pelimies (Tammi). Millariikka Rytkönen: Täysin auki (Johnny Kniga)
