Kolmetoista minuuttia riitti.
Lopetin Darren Aronofskyn ylistetyn ja parjatun The Whale –elokuvan (2022) katsomisen suoratoistopalvelusta ennen kuin tarina oli alkanut rullata. Syy? Läskipuku. En päässyt yli pääosanesittäjän Brendan Fraserin ylle rakennetusta kasasta, jota katsojan on tarkoitus kauhuissaan pällistellä.
Samuel D. Hunterin näytelmään vuodelta 2012 perustuva elokuva kertoo kotiinsa erakoituneesta äärimmäisen lihavasta englanninopettajasta Charliesta, joka pitää kurssinsa netissä, suree kuollutta kumppaniaan ja yrittää epätoivoisesti elvyttää suhdetta etäiseen tyttäreensä.
Verenpaine on pilvissä, hengitys vinkuu, viimeiset päivät ovat käsillä. Silti Charlie mättää kanansiipiä rasvat poskilla kuin eläin. Heti alussa Charlie lähes kuolee sydänkohtaukseen masturboidessaan homopornolle. Kritisoijat kutsuivat The Whalea mediassa kurjuuspornoksi ja läskiaktivistit somessa ohjeistivat lihavia ihmisiä jättämään elokuvan katsomatta.
Samaan aikaan monet elokuvakriitikot pitivät sitä rehellisenä ja vaikuttavana.
The Whale nosti läskipukujen eettisyyden keskusteluun etenkin yhdysvaltalaisessa mediassa. Pitäisikö niiden jäädä historiaan samaan tapaan kuin rasistisen blackfacen, valkoiselle näyttelijälle maalatun, stereotyyppisesti ”mustan” kasvomeikin?
Läskipuvut vaikuttavat tehneen pienen comebackin. Viime vuosina läskipukuja on käytetty The Whalen lisäksi myös muissa nimekkäissä Hollywood-tuotannoissa, kuten Vonkassa (2023), Elviksessä (2022), The Batmanissa (2022) ja Impeachment: American Crime Story -antologiasarjassa (2021). Aiemmin niitä nähtiin lähinnä lihavuudelle nauravissa slapstick-komedioissa, kuten Eddie Murphyn tähdittämässä Pähkähullu professori -elokuvassa (1996) ja rom-comissa Hal ja iso rakkaus (2001), mutta nyt läskipuvusta on tullut vakavasti otettava erikoistehoste.
Läskipukujen käyttö on niin tavallista, että välillä niitä nähdään siellä, missä niitä ei ole. Esimerkiksi näyttelijä Jamie Lee Curtisin luultiin pukeutuneen sellaiseen elokuvassa Everything Everywhere All at Once (2022). Oikeasti maha oli Curtisin oma. Curtis kirjoitti Instagramissa, miten vapauttavaa oli rentouttaa lihakset, joilla hän oli vetänyt vatsaansa sisään 11-vuotiaasta lähtien.
Miksi lihavien ihmisten rooleihin ei palkata lihavaa näyttelijää, vaan käytetään läskipukua? Yksi syy on raha, kuten The New York Timesin jutussa Why does Hollywood keep using fat suits? vuodelta 2022 todetaan: varmin keino kasvattaa lipputuloja on valita nimekäs pääosanesittäjä. Hollywoodin ulkonäköihanne on tunnetusti ollut kauan hoikka, valkoinen ja nuori.
Blackface on ollut Hollywoodissa vuosikymmeniä pannassa, mutta läskipuvut hyväksytään yleisesti lihavuusaktivisteja ja kehopositiivisuusliikettä lukuun ottamatta. Blackfacen ja läskipuvun rinnastaminen voi tuntua keinotekoiselta, koska lihavia ei ole esimerkiksi systemaattisesti orjuutettu. Tarkoitus ei ole kilpailla sorron määrästä, vaan osoittaa pukujen yhtäläisyyksiä. Molemmissa norminmukainen näyttelijä maskeerataan marginalisoidun ihmisryhmän edustajaksi sen sijaan, että palkattaisiin näyttelijä, joka edustaa ryhmää itse.
Toisaalta lihavuus ei ole samalla tavalla synnynnäinen ominaisuus kuin etnisyys, mikä voi puoltaa lihavuuspuvun käyttöä.
Kenen tai minkä kustannuksella läskipukuja käytetään? Jyväskylän yliopiston lihavuustutkija Hannele Harjunen on tutkinut lihavuuden stigmaa uusliberalistisessa kulttuurissa. Hänen mukaansa lihavuus käsitetään usein liminaalitilana eli asiana, jonka voi korjata pois tai parantaa – ja niin myös kuuluu tehdä.
”Läskipukujen viesti on, että lihavuus on jotain, jonka voi pukea päälle ja ottaa pois. Unohdetaan, mitä lihavana eläminen tekee ihmiselle sitä stigmatisoivassa yhteiskunnassa”, Harjunen sanoo.
Lihavuus vaikuttaa negatiivisesti muun muassa työllistymiseen ja oikean hoidon saamiseen terveydenhuollossa. Tutkijat ovat arvioineet, että sukupuoleen, luokkaan ja rotuun nivoutuva lihavuuden stigma on kasvanut 2000-luvulla, jolloin lihavuudesta alettiin puhua epidemiana.
Harjusen mukaan läskipuvut lisäävät stigmaa, koska niissä hahmon ulkomuotoon voidaan suhtautua kuin mihin tahansa ”hirviömäiseen ruumiillisuuteen”. Lihavuus on läskipuvussa illuusio. Puvun alla on turvallinen normi, tyhjä paperi, johon ei liity sivumerkityksiä.
”Lihavuus ei ole pelkästään pintaa, vaan siitä luetaan muita ominaisuuksia: sottaisuutta, laiskuutta, itsekontrollin puutetta ja muita negatiivisia ominaisuuksia”, Harjunen sanoo.
Läskipuvut lisäksi heikentävät lihavien näyttelijöiden, valmiiksi alisteisen ryhmän, mahdollisuuksia tehdä työtään.
Läskipuvun kritiikki jäi The Whalen osalta lopulta marginaaliin. Vuoden 2023 Oscar-gaalassa Brendan Fraser palkittiin parhaasta miespääosasta ja 136 kiloa painava puku sai tunnustusta, kun elokuva voitti parhaan maskeerauksen pestin.
Puvun alla on turvallinen normi, tyhjä paperi, johon ei liity sivumerkityksiä.
Barbara Plotz kirjoittaa teoksessaan Fat on Film (2020) lihavuuden sukupuolittuneisuudesta elokuvissa. Plotzin mukaan lihavat naishahmot esitetään usein aggressiivisina ja osittain maskuliinisina, kun lihavissa mieshahmoissa on tavallisesti jotain feminiiniä tai lapsenomaista. Lihavaan kehoon liitetään siis elokuvissa myös muita norminvastaisia piirteitä. Perinteisesti lihavuutta on kuvattu elokuvissa tavalla, joka vahvistaa ennakkoluuloja: lihavalle joko nauretaan tai häntä säälitään.
Viime vuosina lihavia hahmoja on esitetty elokuvissa aiempaa monipuolisemmin. Lihava hahmo ei ole enää vain hölmö side-kick, ihmishirviö tai saamaton hylkiö. Hollywoodissa lihavuuskysymys laahaa silti muiden vähemmistöasioiden perässä. Lihavia nähdään yhä ani harvoin päärooleissa.
Harjusen mukaan kulttuuri, jossa hyvinvointia pitäisi alinomaa suorittaa ja mitata, on tehnyt lihavana elämisestä entistä vaikeampaa. Tehokkuus koskee työn lisäksi arkea, ja jokaisella on vastuu optimoida itsestään paras versio älykellojen ja wellness-tuotteiden avulla. Tällöin lihava keho symboloi itsekurin puutetta ja ylimäärää, tuottavuuden vastakohtaa.
”Samaan aikaan ihmisten tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä on monen bisneksen edellytys”, Harjunen sanoo.
Läskifobia tuottaa rahaa.
Päätin katsoa The Whalen loppuun. Elokuvan tarkoitus on tökkiä katsojan oletusta siitä, että lihava ihminen ansaitsee julman kohtelunsa, koska on siihen ”itsensä ajanut”.
Ohjaaja Aronofsky on sanonut, että hän halusi ”inhimillistää” päähenkilö Charlien ja että elokuva on ”empatiakoe”. Toimittaja Michael Schulmann kirjoittaa The New Yorkerissa, miten ohjaaja vaikuttaa haluavan ensin ällöttää, jotta voimme lopulta taputtaa itseämme selkään löydettyämme miehen hirviöstä. Mutta onko se empatiaa vai sääliä, Schulmann kysyy.
Vastaus on helppo.
Normi on murtunut vasta, kun lihava keho esiintyy roolissa, jossa ei käsitellä lihavuutta ollenkaan. Silloin lihava ihminen voi olla muutakin kuin kehonsa.
