Kun sinkku tanssii yläosattomissa uima-altaalla, se on voimaannuttavaa. Kun varattu näyttää tissit, se on väärin. Tällaista todellisuutta edustaa suosittu tosi-tv-sarja Temptation Island Suomi. Sarja antaa mahdollisuuden fiilistellä Wanhaa Kunnon parisuhdetta ja keskustella omista rajoistaan. Ohjelma ei kuitenkaan edusta kaikkien käsitystä seurustelemisesta.
Somessa ja kahvipöydissä puhutaan siitä, että nykyään tuntuu jopa nololta haluta ihan perinteistä suljettua suhdetta. Kehtaako sitä myöntää, että haluaa yksinoikeuden kumppaninsa kehoon ja tunteisiin?
Yhä useampi tuntuu ainakin tiedostavan, ettei monogamia ole ainoa vaihtoehto. Jos deittailukulttuurimme onkin muuttunut, se heijastuu populaarikulttuuriin viiveellä.
Miksi katson vuodesta toiseen toksisen heteronormatiivisuuden juhlaparaatia, vaikken halua olla sellaisissa suhteissa kuin Temppareiden Kia ja Elmer tai Krete ja Nico? Haluaisin sanoa, että samasta syystä kuin katson Mika Aaltolan Tiktok-videoita. Katsominen on niin kiusallista ja kaukana omasta todellisuudestani, että koen tyytyväisyyttä omiin valintoihini.
Ehkä samastun myös vaikeisiin tunteisiin – eihän mikään suhdemuoto vapauta niistä.
Nykyisen seurustelukäsityksen ytimessä on ajatus toisen seksuaalisesta omistamisesta. Näin sanoo esimerkiksi yhdysvaltalainen sosiologi Randall Collins, johon sarjakuvataiteilija Liv Strömquist viittaa teoksessaan Prinssi Charlesin tunne (2017).
Collinsin mukaan uskottomuuden synnyttämä intensiivinen mustasukkaisuus osoittaa, ettei seksuaalinen omistusoikeus ole rationaalista, vaan sitä ylläpidetään rituaaliseen tapaan – esimerkiksi laulujen, kirjojen ja elokuvien avulla.
Mustasukkaisuuden tunteet ovat meitä ympäröivän yhteiskunnan tuotetta, Strömquist jatkaa. Ei ole olemassa rationaalista syytä sille, ettei seurusteleva henkilö voi nuolla drinkkiään baarin vessassa ”kuumiksen” rintakehältä. Ihminen, joka janoaa jatkuvasti suuria tunteita, voi vaihtaa suhdetta tasaisin väliajoin tai ylläpitää draamaa vaikkapa polyamorisessa suhteessa.
Harva ajattelee omistavansa kumppaninsa. Silti mustasukkaisuus tuntuu normaalilta ja jopa romanttisen rakkauden takeelta. Olemme marinoituneet rakkauslauluissa, joissa halutaan omistaa. Tavoitteena on, että sinä vain, ei kukaan muu, oisit mun omanain.
Mustasukkaisuus voi nakertaa luottamusta ja rajoittaa toisen menemisiä, mutta ihmissuhdeoppaiden mukaan tunteelle ei ole pakko antaa valtaa. Mustasukkaisuudesta pois oppiminen vaatii omien epävarmuuksiensa tunnistamista ja luottamuksen rakentamista.
Musiikin ja sarjojen vaikutusta romanttiseen rakkauteen ei kuitenkaan pidä väheksyä. Vaikka kuinka purkaisimme opittuja normeja, tarvitsemme erobiisejä ja koskettavia rakkaustarinoita. Kuten Strömquist kirjoittaa, kyllä polytarinoissakin on draamaa.
Kulttuurituotteiden kentällä on tilaa monisuhteiselle vaikeilulle. Joitakin avauksia on tehty: monogamianormeja ravistelee Paul Eliaksen kappale Tyttöystävän tyttöystävä, ja Pehmoaino laulaa uudella levyllään, että rakasta mua yksin ja kahdestaan tai monen kaa, ei vähempää, ei enempää. Elokuvateattereissa pyörii parhaillaan Selma Vilhusen ohjaama, monisuhteisuutta käsittelevä Neljä pientä aikuista (2023).
Temppareissakin on kahdentoista kautensa aikana nähty kaksi avointa suhdetta. Erilaiset kuvaukset auttavat meitä ymmärtämään, ettei rakkaus muutu välinpitämättömyydeksi, jos sille on useampia kohteita, ja että toisen kehonosia ei voi omistaa.
