YL-ekstra: Toimittaja testaa, voiko Larussa olla 

Lauttasaarelaisten vanhempien katupartiointi uhkaa paikallisten nuorten hyvinvointia.

T:Teksti:

|

K:K: Pauliina Nykänen

Onnellisten saari. Niin ainakin sanotaan.  
Mielikuva idyllisestä paremman väen Lauttasaaresta, jossa ei ole kaupungin vuokra-asuntoja nimeksikään, on kokenut kolauksen kuluvana syksynä. 
Naamioituva nuoriso­porukka kylvää pelkoa ”lintukotona” pidetyssä Lauttasaaressa – huolestuneet vanhemmat alkoivat partioida kaduilla, uutisoi Ilta-Sanomat syyskuussa. Paikallisen naisen mukaan nuorisojengi seurasi lapsia ja ryösti yhden heistä. Asiasta on tehty rikosilmoitus. 
”IS:lle kerrotaan”, että pelätty nuorisoporukka tulee Lauttasaareen muualta, ”mahdollisesti Itä-Helsingistä tai Espoosta”. 
Epäilyä ei perusteta mihinkään. 
Karmivaa. 
Lauttasaaressa säikytty jo kaljaa juovia aikuisia, vanhemmat aikovat katupartioihin – Poliisi: Ei näin, uutisoi Iltalehti vajaan viikon päästä.  

Jo viime vuonna Lauttasaari ajautui hysterian valtaan. Saarelle hälytettiin kymmeniä poliiseja epäillyn asemiehen kiinniottamiseksi. Asemies paljastui bussipysäkillä norkoilleeksi rastapääksi, joka oli tullut Lauttasaareen kastelemaan kaverinsa kukkia.  

Viimeisin ylilyönti on lokakuulta. Helsingin Sanomat kertoi paikallisen venekerhon 16-vuotiaasta satamavahdista, jonka yövartio keskeytyi poliisin ratsiaan. Myikö poika ehkä huumeita? Repusta viranomaiset löysivät läksyt ja eväät. 

Ratsattu Emil kommentoi liikekannallepanoon aktivoituneita lauttasaarelaisia vanhempia HS:lle seuraavanlaisesti: 
”Jos katupartiolaiset haluavat olla tässä tilanteessa jotenkin hyödyksi, heidän kannattaisi mielestäni mennä töihin ja maksaa verorahoja, joilla poliisin toimintaa rahoitetaan.” 
Touché, Emil. Nuorissa on tulevaisuus. 

Kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan inspiroi suomalaisia leikkimään sotaa ja harjoittelemaan jääkärimarssia, samalla kierolla tavalla lauttasaarelaiset vanhemmat tuntuvat inspiroituneen muutama vuosi taaksepäin trendanneista Soldiers of Odin -katupartioista. Maahanmuuttovastainen, äärioikeistolainen ja rasistinen järjestö väitti partioivansa katuja pitääkseen ne turvallisina. Todellisuudessa he kylvivät naapurustoihin vuoroin pelkoa, vuoroin myötähäpeää. Kuten poliisikin toteaa, järjestyksen valvominen pitää Suomessa jättää viranomaisille.  

Nuorison pää-äänenkannattajan Ylioppilaslehden mielestä kuulostaa siltä, etteivät katupartioita muodostavat lauttasaarelaiset vanhemmat anna nuorten olla nuoria ja maleksia rauhassa skeittiparkeilla ja puistoissa. 

Tämä ei käy. 

Testasimme, voiko Lauttasaaressa oleskella rauhassa ilman, että joku soittaa poliisit tai muutoin rikkoo nuorison kokoontumisvapautta. Tuota oikeutta valvoaksemme pyrimme törmäämään vanhempien muodostamiin katupartioihin, mikäli niitä alueella vielä päivystäisi.  

Kutsukaamme heitä tässä nimellä Soldater av Drumsö. 

Paras tapa törmätä katupartioihin on liittyä paikallisen nuorison jengiin. Lokakuisena perjantai-iltana Lauttasaaressa ei kuitenkaan tapahdu mitään. Tai jos tapahtuu, emme tietenkään tiedä missä.  

Yritämme näyttää nuorisolaisilta, mutta voi hyvin olla, että nuoriso tulkitsee meidät aikuisten katupartioksi. 

Tiimimme suurempi osapuoli, poc passing white, jonka paksuja viiksiä räppikäppi ja muhkea roadmantakki eivät onnistu piilottamaan, näyttää itseään kymmenen vuotta vanhemmalta skeittifaijalta. 

Tiimimme pienempi puoli, white passing poc, näyttää nololta.  

”Lahkeet ovat liian kapeat”, kommentoi tuntemamme vaatemyyjä Adidaksen mustia verkkahousuja ennen kuin hyppäsimme länsimetroon. 

Yritimme saada vaatekaupasta lainaksi pikkulaukun, jollaisia roadmanit käyttävät huumeiden kuljettamiseen.  

”Ihan syystä valikoimaamme ei niitä roadman-laukkuja ole enää tilattu. Espan Lux bagista saa Louis Vuittoneita. Rikolliset ovat high fashion”, vaatemyyjä ohjeisti. 

Liian tyyristä Ylioppilaslehden budjetille. Myyjä vinkkasi, että viereisestä kaupasta saa jorkkuja, mikäli haluamme vaikuttaa nuorilta. Emme kuitenkaan tiedä, mikä jorkku on. 

Myyjän sormessa kimalteli paksu, kullattu gangsta-sormus, jonka tunnistimme rikollisuutta huokuvaksi symboliksi. Pyysimme sitä lainaksi Lauttasaareen katu-uskottavuutta lisäämään. 

”Se on Oura”, myyjä totesi lakonisesti.

Aloitamme Koivusaaresta. Metron portaissa muutama teini katsoo pitkään. Epäilevätkö katupartioksi vai katujengiksi, vaikea sanoa.  

Jatkamme kiertämällä laiskasti haahuillen pursiseuran, jossa satamavahti-Emilin perään soitettiin kytät. 

”Pelon ilmapiiri”, jolla Iltalehti Larua kuvasi, häljyy vaimeana pimenevän sataman yllä. Pelkoa täällä ovat aiheuttaneet muun muassa skeittarit.  

Lauttasaarelaiset vanhemmat eivät ole keksineet medialle selostamiansa kauhutarinoita päästään: paikalla tosiaan on skeittareita. Tunnelma on kuitenkin rauhallinen, joten jatkamme rivitalojen reunustamalle metsäpolulle. 

Sytytämme kertakäyttöisen sähkötupakan, jonka olemme hankkineet, koska nuoret sähkötupakoivat. Se maistuu tuhkakupilta ja saa punaista Mallua polttavan tiimimme jäsenen yskimään. 

Tämä ei sinänsä ole mikään vasemmistonuorten ironinen luokkaretki mystiselle eliittialueelle. Kirjoittajien useita ystäviä asuu Lauttasaaressa, sillä emme ole ihan niin oululaisia, että koko elämänpiirimme sijaitsisi Suur-Kallion alueella. Yritämme tosissamme katsoa edessämme aukeavaa kaupunginosaa uusin silmin, mutta Teslat, veneet ja hellyhansenit sumentavat käsityskyvyn. 

Oikaisemme rauhalliselle pihatielle, jonka varrella on 60–70-lukujen taitteessa rakennettuja matalia kerrostaloja. Ensimmäinen paikallinen kävelee ohi kiinnittämättä meihin huomiota, vaikka ulkopuolisiin kohdistuu täällä ennakkoluuloja. 

”Larulaiset aina sanovat, että kaikki paha tulee muualta”, paikallinen nainen sanoi Iltalehden haastattelussa. 

Jatkamme kävelyä Isokaarta pitkin ja ohitamme Lauttasaaren yhteiskoulun. Ainoat jäljet nuorisosta ovat koulun eteen parkkeeratut sähköpotkulaudat. Kun palaamme rantareitille, niitä löytyy myös pusikoista.  

Koetamme näyttää uhkaavilta aina kun auto ajaa ohi. Pidämme puhelimia näkyvästi esillä. Siniset valot eivät välähdä.  

Ostamme kaupasta energiajuomat ja suklaapatukat. Heti kaduttaa, että mukaan tarttui Red Bull eikä Monster. Vai onko Monster sittenkin ihan pienten lasten juoma? Kuka edes on enää pieni ja kuka nuori, kun 9-vuotiaatkin pukeutuvat aikuisten muodin mukaan? Olisiko pitänyt ostaa Prime? 

Syömme eväät autiolla rannalla nököttävän yksinäisen pöydän ääressä. Siitä näkee ravintola Paseon, jossa paikalliset aikuiset illallistavat. Kuka tahansa heistä voi olla Soldat av Drumsö. Ehkä katupartiointi alkaa, kun mahat ovat täynnä. 

Poltamme hieman sähkötupakkaa. Pompimme hetken penkillä ravintolan edessä varmistaaksemme, että meidät on nähty. 

Jatkamme kohti Vattuniemeä. Melkonkadun varrella on suuria taloyhtiöitä. Ehkä siellä saisimme jonkun reagoimaan tai edes huomaamaan meidät. 

Potkulautaparkin edessä vastaan kävelee kaksi nuorisolaista, molemmilla käsissään Red Bullit.  

Hymyilyttää. 

Vattuniemessä on vielä hiljaisempaa kuin saaren länsiosissa. Ainoat elonmerkit ovat hoikat lenkkeilijät asianmukaisissa juoksuharrastusvarusteissa. 

Iltalehden haastattelussa nuorisotyöntekijä totesi, että Lauttasaaressa on ”tänä päivänä todella rauhallista ja hiljaista.” 

Siltä tosiaan vaikuttaa. 

Voisiko paniikki lietsoa paniikkia? Hesarin lukijakyselyssä eräs vanhempi kertoi kasvatusmetodeistaan: ”Korostan päivittäin, että kova ääni ja nopeat jalat on ainoa henkivakuutus.” 

Kuulostaa traumatisoivalta kuulla vanhemmiltaan päivittäin, että kuolemanvaara on naapurustossa alati läsnä. 

Löydämme vihdoin sopivan sisäpihan, jolle on suora näkymä useasta ympäröivästä kerrostalosta ja parvekkeilta. Kolistelemme rengaskeinuissa. 

Kukaan ei vieläkään soita poliiseja. 

Paiskaamme tyhjän Red Bull-tölkin maahan. 

Tosi tylsää ja kylmää.  

Kaksi tuntia maleksittuamme toteamme Lauttasaaressa olevan aivan liian rauhallista. Lähdemme Kallioon kaljalle.