Viillän muovipusseja auki puukolla. Esiin levähtää märkää talouspaperia, tyhjiä muovipakkauksia, vanhoja sukkia, litistettyjä kartonkipakkauksia ja kuitteja. Kuukautissiteitä, vaatteiden hintalappuja, vanulappuja ja jäätelökääreitä. Monissa pusseissa on biojätettä: porkkanannaatteja, kaluttuja broilerinluita tai leipäpusseihin jämähtäneitä kannikoita. Käytettyjä kondomeja tulee vastaan harvoin. Ihmisethän eivät enää harrasta seksiä keskenään, kuten media on jo vuosia julistanut.
Usein pussien sisältö on mustan, kostean purun peitossa. Sosiologisen jätetutkimuksen mukaan roskamme paljastavat, millaisessa yhteiskunnassa elämme. Näiden jätteiden perusteella voi sanoa, että suomalaiset ovat kahvikansaa.
Olen koteloitunut suojahaalariin, kasvomaskiin, pariin hanskakerrokseen ja suojalaseihin. Hiki valuu elokuun alun helleaallossa otsalta lasieni sisään ja vääristää näkökenttääni. Yritän selvittää, ovatko pihtieni päässä mössööntyvät nenäliinat palavaan jätteeseen kuuluvia kuituliinoja vai pehmopapereiksi laskettavia paperiserviettejä. Se on tärkeää tilastotiedon kannalta.
Autan Pirkanmaan Jätehuoltoa heidän vuosittaisessa jätetutkimuksessaan. Päivittäin kahden viikon ajan kuorma-auto kippaa Tarastenjärven jätekeskuksen pihalle paikallisten sekajätteestä kerätyn tuhannen kilon kuorman, josta lapioimme hartiavoimin sadan kilon näytteitä. Sata kiloa sekajätettä tarkoittaa 660 litran jätesäiliötä kukkuroillaan. Suomalainen tuottaa keskimäärin kuuden sellaisen verran yhdyskuntajätettä vuodessa. Käymme läpi noin kaksi tällaista näytettä päivässä. Jokainen näytteeseen osunut pussi avataan, ja jokaikinen materianmujunen lajitellaan käsin 35 eri kategoriaan. Näin saadaan tarkkaa tietoa siitä, miten asiakkaat kohtelevat jätöksiään.
Satunnaiset toukkatapaukset eivät haittaa. Elonmerkit tavallaan piristävät monotonista työtä. Pahaenteisen painavasta pussista paljastuvat homeiset vaipat sen sijaan iskevät törkeän löyhkänsä suoraan nenänielun läpi siihen osaan aivoja, joka käskee oksentamaan.
Jäte on kiertotaloushypen myötä muuttunut ongelmasta arvokkaaksi resurssiksi. Vaippoja ja kissanhiekkaa näyteämpäreihin lapioidessani uskallan kuitenkin epäillä niiden jälleenmyyntiarvoa.
Suomalainen kiertotalouskeskustelu on jäänyt jumiin jätteeseen. Tästä monet kestävyysasiantuntijat ovat yhtä mieltä.
”Jäte ei ole oikea fokus”, sanoo Aalto-yliopiston vastuullisen liiketoiminnan professori Minna Halme.
Halme on työskennellyt kestävän kehityksen parissa noin kolmekymmentä vuotta. Hänen monesti palkittu tieteellinen työnsä ulottuu akatemiasta yritysjohtajien pöytiin. Halme on ajanut kestävän kehityksen opetusta myös Aaltoon, joka on tulevaisuuden bisneksentekijöiden kehto. Hän, jos joku tietää, mitä suomalaisten yritysten pitäisi tehdä siirtyäkseen aidosti kiertotalousmalliin.
Kiertotalouden pääviesti on uuden ostamisesta ja uuden tuottamisesta kieltäytyminen. Jos jotain kiertotaloudessa tuotetaan, niin tuotteet suunnitellaan alusta asti kestämään ja kiertämään. Niiden käyttöikää pidennetään huollon, korjausten ja päivitysten avulla. Omistamisen sijaan korostetaan palveluita ja jakamista.
Jätteen muodostumista vältetään jo suunnitteluvaiheessa. Jos ja kun jätettä syntyy, se kierrätetään ja pyritään hyödyntämään niin, että se pysyisi kierrossa mahdollisimman pitkään.
Yritykset alkavat kääntää katsettaan jätteen hyödyntämiseen ja lajitteluun, mikä on tärkeää, mutta ei kuitenkaan pelasta planeettaa ylikulutukselta.
”Yritykset keskittyvät jätteeseen, koska se on kiertotalouden helppo osa. Vaikean osan ohi katsotaan, koska se vaatisi tuote- ja palvelukehitystä ja siten investointeja”, Halme sanoo.
Vaikea osa on luonnonvarojen kulutuksen vähentäminen. Se on kiertotalouden ydinajatus, ja vähentäisi myös suoraan jätteen määrää.
Vaikeaa siitä tekee nykyinen talousjärjestelmämme, joka perustuu lineaariseen talousmalliin.
Lineaarisessa mallissa maan eri kerroksista louhitaan neitseellisiä raaka-aineita, kuten vettä, mineraaleja, öljyä, puuvillaa ja puuta. Niistä valmistetaan tuotteita, jotka kulutetaan usein nopeasti, minkä jälkeen ne heitetään surutta pois. Englanniksi tuhlailevaan prosessiin viitataan rytmikkäällä rimpsulla take-make-waste.
Lineaarinen malli ylläpitää harhakuvitelmaa rajattomasta kulutuksesta ja kasvusta rajallisten resurssien maailmassa.
Osalle ihmiskuntaa malli sopii hyvin: yritykset ja varakkaat kuluttajat kukoistavat. Niiden ei tarvitse huolehtia siitä, että luonnonvarat hupenevat, jätekasat kasvavat ja elonkirjo kaventuu. Lineaarisesta mallista kärsivät eniten ne, jotka siitä vähiten hyötyvät.
Kiertotaloutta on ehdotettu lineaarisen mallin korvaajaksi. Kuten niin usein käy, kritiikin kohde nielee radikaalin sanaston osaksi omaa työkalupakkiaan. Jättiyritykset, kuten Ikea, Nike ja H&M ovat tarttuneet konseptiin.
Kiertotalouden irvikuvan mukaan voimme jatkaa valtavien jätemäärien tuottamista, koska jäte on ekologinen raaka-aine. Kierrätetyistä kokispulloista valmistetut lenkkarit ovat kuitenkin uusi tuote, joiden valmistamiseen on kulutettu vettä, energiaa ja materiaaleja, ja luultavasti nekin ovat valmiita roskikseen yhden kesän jälkeen. Ja aina kun kierrätetty muovi käytetään vaikkapa conscious bikineihin, pitää kokispullot ensin tehdä uudesta, neitseellisestä muovista, jotta niitä voi sitten käyttää uudelleen.
Tällaista kiertotaloutta on kritisoitu siitä, että se oikeuttaa ja ylläpitää rikkaiden maiden ylikulutusta.
Aikuisten oikeasti kiertotaloudessa on kyse ihan jostain muusta kuin lineaarisen bisneksen sivutoimisesta viherpesusta.
Kuvitellaan kiertotalous portaikkona, ja otetaan esimerkiksi anorakki. Ajattelen anorakkia, koska oma yli kymmenen vuotta vanha, kulahtanut takkini on saanut minut haaveilemaan uudesta. Lisäksi tekstiilijäte on valtava ongelma, joka hukkaa vesi-intensiivistä ja mahdollisesti orjatyövoimalla tuotettua puuvillaa ja muita resursseja.
Kiertotalousportaikon ylin askel on kieltäytyä ostamasta tai tuottamasta mitään uutta. Se on kestävin valinta. Tällä askelmalla mietin ankarasti, tarvitsenko uutta anorakkia. Minullahan on jo yksi. Se on ehjä ja suojaa tuulelta hiihtoretkillä, vaikka näytänkin se päällä siltä kuin olisin juuri ollut makaamassa raitiokiskojen päällä osoittamassa mieltä jonkin harvinaisen kääpälajin puolesta.
Yrityksille tämä askel on vaikein. Tarvitseeko maailma enää yhtäkään uutta anorakkia? Kuinka jo olemassa oleva anorakkifirma voisi välttää uuden tuottamisen?
Toinen askel on ostamisen ja tuottamisen vähentäminen. Jos minulla olisi ollut tapana ostaa uusi anorakki joka syksy, siirtyisin hankkimaan uuden vaikka vain joka viides vuosi. Tällä askelmalla anorakkifirma vähentää uusien mallistojen tuottamista, tekee tuotteita vain tilauksesta ja pienentää varastoaan.
Kolmas askel: myy tai osta käytettyä. Haluan päivittää anorakkigeimini, joten laitan vanhan anorakin myyntiin tori.fissä, ja ostan sieltä toisenvärisen tilalle. Yrityspuolella kierrätetyn tavaran myynti on jo vauhdilla kasvava bisnes.
Seuraavilla askelmilla korjataan tuotteita tai pelastetaan niiden osia uusiokäyttöön. Paikkaan anorakkia tai valmistan sen kankaista tyylikkään kangaskassin. Yritykset alkavat tarjota korjaus- ja uudelleenkäyttöpalveluita. Ongelmana on, etteivät ihmiset halua maksaa vanhan korjaamisesta, vaan korjaavat itse tai ostavat uuden tilalle. Moottoriajoneuvoja suomalaiset korjauttavat ammattilaisella.
Vasta viimeisillä askelmilla materiaalit kierrätetään ja niistä valmistetaan jotain muuta. Anorakki revitään tekstiilikuiduksi, josta valmistetaan uusia tekstiilituotteita tai vaikka eristettä rakennuksiin. Kierrätysmateriaaleihin perustuva liiketoiminta on kuitenkin vielä lapsenkengissä, ellei jopa vauvantöppösissä. Uuden luominen vanhasta tarkoittaa usein myös veden, sähkön ja muiden tärkeiden resurssien kulutusta.
Portaikon pahnanpohjimmaisena on anorakin polttaminen sekajätteen joukossa. Tätä jätteen palamista lämmöksi ja energiaksikin yritetään kutsua kiertotaloudeksi. Käytössä pysyvä anorakki on kuitenkin aina arvokkaampi kuin palava paituli.
Aina kun kierrätetty muovi käytetään vaikkapa conscious bikineihin, pitää kokispullot ensin tehdä uudesta, neitseellisestä muovista, jotta niitä voi sitten käyttää uudelleen.
Kun kiertotalouskeskustelun pääpaino siirtyy jätteen hyödyntämisestä luonnonvarojen käytön vähentämiseen, pitäisi sen muuttaa liiketoiminnan malleja perinpohjaisella tavalla.
Muutosta jarruttaa, ettemme vielä osaa ajatella toisin, Halme sanoo. Lähes kaikkien yritysten liiketoiminta perustuu lineaaritalouteen.
Insinöörien, asiantuntijoiden ja duunareiden osaaminen on lineaaritalouden mukaista. Raaka-ainemarkkinat perustuvat suurelta osin neitseellisiin lähteisiin. Kolmansien maiden ihmisten ihmisoikeuksien polkemisesta, luonnonvarojen riistosta ja ympäristön saastumisesta ei tarvitse maksaa. Kenenkään ei tarvitse ajatella toisin.
Monelle yritykselle kiertotalousmalliin siirtyminen tarkoittaisi koko bisnesidean kääntämistä päälaelleen. Ne joutuisivat uudelleenmuotoilemaan tuotteita ja palveluita, hyödyntämään paljon pienempiä ja rajallisempia materiaalivirtoja, sekä keskustelemaan toisten yritysten kanssa. Useissa yrityksissä toimintaa tulisi paikallistaa ja pienentää.
Lisäksi rahoitusmarkkinoiden pitäisi tukea siirtymää. Kvartaalitalous kannustaa tuottamaan osinkoa osakkeenomistajille, ei niinkään investoimaan voittoa bisnesmallin täydelliseen remonttiin.
Kiertotalouteen siirtyminen on vaivalloista ja kallista.
Lineaarinen malli on lauhkea lypsylehmä. Miksi kukaan haluaisi vaihtaa sen kärttyisään, paljon huomiota vaativaan oikukkaaseen kantturaan, joka juhlapuheiden mukaan joskus tulevaisuudessa heruttaa kultaista maitoa?
Siksi, että muutos tapahtuu joka tapauksessa, professori Minna Halme sanoo. Se tapahtuu joko romahduksen kautta tai sitten hieman suunnitellummin.
”Löytyisikö yritysten johdosta kollektiivista viisautta, jonka avulla siirrymme uusiin systeemeihin ennen romahdusta?”
Jonkinlaista värinää kiertotalouden esiinmarssista on aistittavissa. Ostoskeskuksiin ilmestyy second hand -liikkeitä, ompelimoita ja suutareita. Osa uusista yrityksistä suunnittelee bisnesmallinsa alusta pitäen kiertotalousmallin mukaiseksi. Se voi tarkoittaa palveluja tai tuotteita, jotka kestävät käyttöä ja ovat korjattavissa.
Samalla kiertotalouden nimissä puuhastellaan kaikenlaista.
Hylätyistä autonrenkaista tehdyt korvakorut, oliivinkivistä valmistetut huonekalut tai perkuujätteistä valmistetut koiran herkkunamit tuskin järisyttävät lineaarisen talouden perusteita. Sitrushedelmän kuorista valmistettu kallis saippua ei vähennä kemikaalijättien tuottamia saippuoita markettien hyllyillä.
Halme tunnistaa tiedostavan kuluttajan epätoivon. Hän ei kuitenkaan syyllistäisi nykyajan saippuakauppiaita.
”Näitä pieniä yrityksiä ei pidä dissata, sillä ne tekevät eniten oikeita asioita. Samalla ne tuovat työtä ja jättävät rahaa Suomeen sen sijaan, että veisivät tehtaita Thaimaahan. Isojen yritysten pitäisi ryhtyä samaan.”
Ehkä puuhastelufirmat ovat signaali siirtymävaiheesta?
Professori Halme suhtautuu yhä varovaisemmin siirtymävaihe-puheeseen. Viisi vuotta sitten H&M alkoi kerätä takaisin tekstiilijätettä kuluttajilta: tuo muovipussillinen vanhoja vaatteitasi kauppaan, saat kymmenen prosenttia alennusta uusista ostoksistasi. Tuolloin Halme sanoi haastatteluissa, että se on osa kehitystä. Vaatejätti kouluttaa kuluttajia laittamaan materiaalivirtoja kiertoon, jotta virrat olisivat olemassa, kun teknologia niiden hyödyntämiseksi kehittyy.
Tänä kesänä on käynyt ilmi, että nuo materiaalivirrat pahentavat maailman jäteongelmaa. Changing Markets -säätiön tutkimuksessa asetettiin seurantalaitteet 21 vaatteeseen, jotka palautettiin kymmenelle vaateyhtiölle. Vain viisi vaatetta päätyi uudelleenkäyttöön. Loput joko hävisivät, tuhoutuivat tai rahdattiin Afrikkaan. Ruotsalaismedia Aftonbladetin sekä Ylen MOT-toimituksen selvitykset ovat antaneet samansuuntaisia tuloksia.
”Enää en niin innokkaasti puhuisi siirtymävaiheesta”, Halme sanoo. ”Muutos on liian hidasta.”
Lineaarinen malli on lauhkea lypsylehmä. Miksi kukaan haluaisi vaihtaa sen kärttyisään, paljon huomiota vaativaan oikukkaaseen kantturaan, joka juhlapuheiden mukaan joskus tulevaisuudessa heruttaa kultaista maitoa?
Tosiasiassa emme edes tiedä, miten muutosta mittaisimme.
Kiertotalous on niin moneen suuntaan kurottuva, kaikkia toimialoja leikkaava ilmiö, ettei sitä voi seurata vain yhdellä mittarilla, kertoo tutkija Tiina Karppinen Suomen ympäristökeskuksesta Sykestä.
Yksi seurattu indikaattori on materiaalien kulutus. Toinen indikaattori on jätteiden tuotanto ja hyödyntäminen.
”Se on hyvä mittari, ja sen valossa emme suoriudu tällä hetkellä kovin hyvin. Yhdyskuntajätteen määrä suomalaista kohden on nousussa”, Karppinen sanoo.
Historiallisesti jätemäärä on kasvanut, kun talous on kasvanut. Kiertotaloudessa talouskasvu kytkettäisiin irti luonnonvarojen käytöstä, jolloin jätemäärän pitäisi kääntyä laskuun. Tästä ei toistaiseksi ole Suomessa merkkejä. Jätemäärä on kasvanut vuodesta 2014 jopa nopeammin kuin bruttokansantuote. Kun vuonna 2011 tuotimme noin 2,7 miljoonaa tonnia yhdyskuntajätettä, oli se kasvanut lähes 3,5 miljoonaan tonniin vuonna 2021.
Toisaalta kotitalouksien ja palvelujen osuus kaikesta Suomessa syntyvästä jätteestä on vain parin prosentin luokkaa.
Eniten päästöjä ja jätettä syntyy kaivosteollisuudesta ja rakennusteollisuudesta. Suomen jätevirrasta yli 75 prosenttia on peräisin kaivoksista. Siellä potentiaalia kiertotaloudelle vasta olisikin.
Kaivannaisjätteiden kierrätystä tutkitaan vimmatusti, mutta toistaiseksi raaka-aineille ei ole hurjasti kysyntää.
Sykessä kehitetään nyt mittareita kiertotalouden kehityskulkujen arvioimiseksi. Ensimmäiset kyselytutkimukset kiertotalouden etenemisestä yritysten toiminnassa ja kansalaisten arjessa lähetettiin keväällä 2023.
Alustavien tulosten perusteella kuluttajat alkavat tottua jätteen lajitteluun, vaikka muovin ja biojätteen osalta olisi vielä parannettavaa. Iso osa vastaajista oli vähentänyt ainakin joskus uusien tavaroiden hankkimista. Johtuuko se ympäristötietoisuudesta vai säästöpossun kulukuurista, sitä kysely ei kerro.
Käytettyä ostavat erityisesti nuoremmat ikäluokat, naiset ja pienituloiset. Samalla tavaroiden pois antaminen on yleisempää kuin käytetyn hankkiminen itselle.
Jakamistalous aiheuttaa ennakkoluuloja: 71 prosenttia vastaajista haluaa omistaa käyttämänsä tavarat. Akkuporakonetta ei haluta jakaa muiden tahmatassujen kanssa. Maksullisten lainaus- ja vuokrauspalveluiden käyttäminen on harvinaista, mutta lapion lainaaminen naapurille taas melko yleistä.
Asennemuutos on toivottua hitaampaa. Syken Tiina Karppinen ei kuitenkaan halua vierittää kaikkea vastuuta kuluttajan niskaan, koska vastavirtaan uiminen yksin on vaikeaa.
Yritysten vastausten perusteella tutuinta kiertotaloustoimintaa oli jätteiden lajittelu ja uusiutuvan energian käyttö. Vaikuttaa siltä, ettei monissa yrityksissä tunnisteta, miten kiertotaloutta voisi lisätä tai miten siitä saisi kannattavaa.
”Yksittäisiltä yrityksiltä vaatii myös aika paljon lähteä kääntämään bisneksen suuntaa perinteisestä mallista kiertotalouteen”, Karppinen sanoo.
Karppisen mielestä yritykset tarvitsevat sääntelyä avukseen. Poliittista tahtoa kiertotalouden tukemiseen näyttää olevan ainakin paperilla.
Kauhukuvissa vaellamme parsituissa juuttisäkeissä ja tuohitöppösissä nukkavierussa maailmassa, jossa mikään ei enää koskaan ole uutta.
Suomea kutsutaan juhlapuheissa kiertotalouden edelläkävijäksi. Jo ympäristöministeriön kiertotalousohjelman ensimmäisellä sivulla myönnetään kuitenkin tosiasia: Suomi on ”ajatusjohtajuudestaan” huolimatta kaukana kiertotalouden tavoitteista.
Suomen kierrätysaste on EU:n keskitasoa pienempi, jätemäärä henkilöä kohden taas keskiarvoa suurempi. Mihin väite edelläkävijyydestä siis perustuu?
Aalto-yliopiston professori Minna Halme toteaa, että kansainvälistä tutkimuskenttää tarkastellessa Suomi on monia muita maita edellä. Haastattelun jälkeen hän on lähdössä Yhdysvaltoihin huippukonferenssiin, jossa esiteltiin kansainvälisiä kiertotaloustutkimusartikkeleita.
”Ne ovat mielestäni viisi vuotta meitä jäljessä”, Halme sanoo.
Syken Tiina Karppisen mukaan vastaus löytyy Suomen virallisista tavoitteista. Suomen pitäisi vuonna 2035 olla hiilineutraali kiertotalousyhteiskunta. Siihen on kaksitoista vuotta aikaa.
”Näen, että strateginen höttö on konkretisoitumassa”, Karppinen sanoo.
”Mutta kyllä tässä kipuiluakin vielä riittää, koska siirtymä on kokonaisuudessaan niin valtava.”
Kenen vastuulla muutos sitten on? Jos minä ja kymmenen kaveriani kieltäydymme ostamasta uusia vaatteita huvin vuoksi, se ei varmaan estä puolalaisia halpavaateketjuja rahtaamasta bulkkitoppeja Triplaan.
”Isoin vastuu on yrityksillä. Mitä isompi yritys, sitä isompi vastuu”, Halme sanoo.
Kaikkein eniten valtaa on yhtiöiden hallitusten jäsenillä ja johdolla. He ovat poliitikkojakin tärkeämmässä asemassa muutoksen ajamisessa, Halme sanoo.
Eivätkös juuri sikariportaan edustajat halua ajella Audeilla ja lentää ympäri maailmaa golfaamassa uusissa slipovereissa?
”On sielläkin ihmisiä, jotka aidosti haluavat luoda hyvää maailmaa.”
Toinen tärkeä toimija on julkinen sektori, Halme sanoo. Tuoreiden tutkimusten mukaan julkisen sektorin ostovoimalla sekä tuella on suuri rooli kiertotalouden edistäjänä.
Yksittäisen ihmisen osalta Halme pitää kenties merkittävimpänä tekona mielipidevaikuttamista. Kuluttamisen trendit muuttuvat, kun esikuvat ottavat uusia keinoja käyttöön.
Harva todella vaikutusvaltainen puhuu julkisesti kulutuksen vähentämisestä. Sen kanssa pitääkin olla varovainen, Halme sanoo, sillä monen korvat menevät tässä kohtaa lukkoon.
Kulutuksen vähentäminen kuulostaa kommunistiselta hapatukselta, yksilönvapauden viholliselta. Kauhukuvissa vaellamme parsituissa juuttisäkeissä ja tuohitöppösissä nukkavierussa maailmassa, jossa mikään ei enää koskaan ole uutta. Synkän ja ikävän elämän jälkeen kaadumme lopuksi perunamaahan lannoittamaan seuraavaa satsia.
Ei kuulosta elämisen arvoiselta elämältä. Itsensä ilmaisu sekä esteettisesti että elämyksellisesti on inhimillinen perustarve. Eikä inhimillisyydestä tarvitsekaan luopua, Halme sanoo.
Kuluttamista ilman uuden ostamista ja tuottamista olisi jopa suotavaa jatkaa, esimerkiksi ostamalla palveluja. Yritysmaailman pitäisi vain keksiä, miten irtikytkentä tapahtuu.
”Sinänsä ei ole paha, että yritykset kasvavat. Kunhan ne kasvavat yritykset vain olisivat niitä, joiden ansiosta voimme tuhlata vähemmän luonnonvaroja”, Halme sanoo.
Lääkkeiden läpipainopakkauksia, nuuskapurkkeja, imurien pölypusseja, hiuspalleroita ja yhdet tekohampaat. Näitä pieniä elämän jälkiä ämpäreihin tiputellessa ymmärrän, että jätteeksi muuttumisen mahdollisuus on läsnä kaikessa olevaisessa.
Näin totesi myös roskan ontologiaa Ottawan yliopistossa tutkinut Greg Kennedy: mikä tahansa ja kaikki voi muuttua jätteeksi. Tuhlaamme niin aikaa, rakkautta, kuumaa vettä kuin mahdollisuuksiakin.
Toisen roska on toisen aarre, mutta jotkut roskat eivät vain suostu kääntymään pois kuoleman porteilta. Homeisesta patjasta tai kakkavaipasta ei kertakaikkisesti tehdä korvakoruja tai saippuaa. Haisevia jakeita lajitellessani olen miltei helpottunut siitä, että kaikki tämä palaa pian kuin Gehennan liekissä.
Suomessa poltetaan jätettä verrattain paljon, 57 prosenttia kaikesta yhdyskuntajätteestä, kun EU:n keskiarvo on 26 prosenttia. EU:n komissio on antanut tästä Suomelle satikutia. Polttouuneissa palaa paljon sellaista, jonka voisi vielä jotenkin hyödyntää.
Jätteenpoltto on jopa lisääntynyt viimeisen puolentoista vuoden aikana, kun puuhakkeen tuonti Venäjältä loppui sodan takia. Jäte on käypää polttoainetta. Siksi Suomeen on tuotu jätettä poltettavaksi ulkomailta asti, jotta laitokset pyörisivät täydellä teholla.
Kuulostaa kovin ristiriitaiselta jätemäärän vähentämisen tavoitteen kanssa.
Toisen roska on toisen aarre, mutta jotkut roskat eivät vain suostu kääntymään pois kuoleman porteilta.
Helsingin seudun jätteet poltetaan Vantaalla. Kemiallisessa maailmassa mikään ei katoa, vaan muuttaa vain muotoaan, eli ei jäte tälläkään tavalla lopullisesti häviä. Armoton pätsi sylkee ulos pohjakuonaa ja myrkyllistä lentotuhkaa. Vapautuva energia lämmittää asuntoja ja tuo virtaa laturiin.
Pohjakuona puhdistetaan vielä metalleista ja muista eroteltavista materiaaleista, minkä jälkeen sitä voi käyttää muun muassa maanrakennusaineena. Sitä käytetään esimerkiksi kaatopaikkojen peittämiseen. Jätettä tilkitään jätteellä.
Lentotuhka taas viedään Ämmässuolle, jota kaatopaikan sijaan kutsutaan nykyään ekoteollisuuskeskukseksi. Keskuksen nurkkaan on rakennettu valtava betoninen allas, jota Ämmässuon työntekijät kutsuvat vitsikkäästi mausoleumiksi. Siellä lepää kulutuskulttuurimme vihoviimeinen tuote. Myrkylliselle jakeelle ei ole keksitty järkevää hyödyntämistarkoitusta. Se sekoitetaan veden ja pienen sementtimäärän kanssa massaksi, joka taputellaan kakuksi valtavaan altaaseen.
Toksinen tuhkakakku. Siinäpä sopiva tarjottava kulutusjuhlamme pöytään.
