Minulla on yksi kyseenalainen fantasia. Haluaisin palata päivän ajaksi 12-vuotiaaksi ja katsoa elokuvia ilman feminististä linssiä.
Miltä elokuvat tuntuisivat, jos en näkisi niiden tunkkaisia sukupuolirooleja ja miehistä katsetta? Nauttisinko viihteestä pettymättä tai ärtymättä vai velloisiko sisälläni epämääräisen huono olo, jota en vain osaisi sanoittaa?
Olen romanttisten komedioiden kasvatti. Niitä on tehty elokuvan alkuajoista lähtien, mutta genren kulta-aika sijoittuu lapsuuteeni 1990- ja 2000-luvuille.
Hylkäsin rom-comit 2010-luvulla, jolloin ”kasvoin ulos” hömppäelokuvista. Samaan aikaan koko genre alkoi hiipua.
Mitä tapahtui?
Modernissa rom-com-klassikossa The Holiday (2006) englantilaisessa pikkukylässä asuva häätoimittaja Iris Simpkins (Kate Winslet) on toivottoman rakastunut kollegaansa, kusipäämieheen, joka roikottaa Iristä löysässä hirressä. Nainen ei osaa päästää irti, tietää typeryytensä ja soimaa itseään.
Samastuttavaa.
Cameron Diaz esittää losangelesilaista girlbossia Amanda Woodsia, jonka yritys tekee elokuvatrailereita. Amanda jättää douchebag-poikaystävänsä heittelemällä tavaroita parvekkeelta, koska mies on pettänyt häntä sihteerinsä kanssa.
Klassikko.
Iriksen taakka on hänen liiallinen kiltteytensä ja tunteellisuutensa. Amandan ongelmana on, ettei hän osaa itkeä.
Ennestään tuntemattomat Amanda ja Iris vaihtavat jouluksi kotejaan. Iris rakastuu Amandan hassuttelevaan ja kilttiin työkaveriin (Jack Black), Amanda Iriksen komeaan leskiveljeen (Jude Law). Rakkauden ansiosta Iris oppii sanomaan roikottavalle eksälleen ei, ja Amandasta tulee äitipuoli, joka oppii itkemään.
Romanttisen komedian viehätys perustuu eskapismiin: todellinen maailma on sotkuinen ja raskas, mutta rom-comeissa asioilla on aina jokin tarkoitus. Rom-comeista on helppo pitää, mutta vielä helpompi niitä on vihata.
Muiden genre-elokuvien tavoin ne rakentuvat kliseistä: kauhuelokuvissa auto ei käynnisty, rom-comeissa ”uranaisen”, useimmiten ammatiltaan toimittajan, sydän lämpenee, kun hän tapaa Sen Oikean.
Rom-comissa asetetaan usein vastakkain työ ja rakkaus. Päähenkilö valitsee ”unelmaduunin” ja ”unelmakundin” väliltä. Oikea valinta 2000-luvun alussa oli tietysti unelmakundi – ei kovin girlbossimaista.
Kuinka hukata kundi 10 päivässä (2003) -elokuvassa naistenlehdessä työskentelevä Andie (Kate Hudson) haluaisi kirjoittaa ”vakavista aiheista”, eli politiikasta, taloudesta tai ympäristöstä, mutta joutuu tyytymään naisille suunnattuun ”hömppään”, siis muotiin ja ihmissuhteisiin. Kun tilaisuus unelmatyöhön elokuvan lopussa aukeaa, valitsee Andie sovinistiviboja huokuvan mieskarkin Benjamin Barryn (Matthew McCaungahey).
Kohtaus on nykysilmin irvokas. McCaunaghey manspleinaa Hudsonille, ettei hän saa lähteä työhaastatteluun – toimittajahan voi ”kirjoittaa missä vain”. Hudson hymyilee säteilevästi ja pari suutelee keskellä autotietä.
Klassista manipulointia: taas on yksi nainen kesytetty patriarkaatissa.
Sama toistuu Odottamattomassa ehdotuksessa (2009). Tunnekylmä ja alaistensa vihaama kirjakustantamon pomo Margaret Tate (Sandra Bullock) kiristää assistenttinsa Andrewn (Ryan Reynolds) avioitumaan kanssaan välttääkseen karkotuksen kotimaahansa Kanadaan. Lopulta he rakastuvat, ja Margaret muuttuu inhottavasta pomosta lempeäksi tyttöystäväksi. Kireä poninhäntä vaihtuu vapaasti laskeutuvaan tukkaan. Andrew ei enää toivo Margaretin kuolemaa ja hauku häntä selän takana noidaksi.
Hävettää myöntää, että pyysin elokuvaa 15-vuotiaana joululahjaksi.
Taas on yksi nainen kesytetty patriarkaatissa.
Viimeistään lukion jälkeen rom-comit tuntuivat typeriltä ja häpeällisiltä. Oli hienompaa yllättää ihmiset sanomalla, että olen pienestä pitäen katsonut kauhuelokuvia, vaikka kiharsin pitkät hiukseni ja pukeuduin pastelliväreihin.
Samaan aikaan kun opin feminismistä, opin myös, mistä kannattaa pitää, jos haluaa viestiä toisille olevansa älykäs, kiinnostava ja jokseenkin sivistynyt. Makumme kertoo meistä.
Yhdysvaltalainen elokuvakriitikko ja rom-com-fani Wesley Morris kirjoittaa The New York Timesin esseessään Rom-coms were corny and retrograde. Why do I miss them so much?, että romanttisen komedian suosio alkoi hiipua samaan aikaan, kun feministikriitikot 2010-luvulla perkasivat naisille suunnattua mediaa muotilehdistä elokuviin.
Kriitikot kaivoivat esiin sarjakuvataiteilija Alison Bechdelin vuoden 1985 sarjakuvan, josta he poimivat tavan mitata naisten asemaa: jos elokuvassa on vähintään kaksi naista, jotka puhuvat keskenään jostain muusta kuin miehistä, elokuva läpäisee testin. Harva kulta-ajan rom-com läpäisee. Ja vaikka läpäisisikin, voi elokuva silti olla seksistinen.
Feminismin valtavirtaistumista vauhditti myös me too -liike, joka nosti esiin naisten kokeman seksuaalisen häirinnän. Enää ei tarvinnut olla sukupuolentutkimuksen opiskelija identifioituakseen feministiksi. Sosiaalinen media popularisoi feministisen tutkimuksen massoilla kierrätettäviksi ja helposti pureskeltaviksi palasiksi.
Sana alkoi kiiriä: naisia on aivopesty alistumaan jo prinsessasaduista lähtien!
Markkinat hoitivat osansa rom-com-hautajaisissa. Hollywood-studiot alkoivat keskittyä massoille suunnattuihin takuuvarmoihin hitteihin, kuten Marvelin supersankareihin, sekä potentiaalisiin elokuvagaalaehdokkaisiin. Romanttisille komedioille ei herunut enää rahoitusta, kuten ei juuri muillekaan keskibudjetin elokuville. Sittemmin suoratoistopalvelut ovat yrittäneet elävöittää genreä uudestaan.
Morrisin mukaan rom-comin kuolema voidaan nähdä tasa-arvotekona. Elokuvien naiset ansaitsevat parempaa tekemistä kuin jonkun miekkosen jahtaamisen! Miksi kukaan kaipaisi genreä, joka tuntuu valkoisessa heteronormatiivisuudessaan läpeensä toksiselta keskiluokkalarpilta, joka synnyttää katsojissa epärealistisia ihmissuhdeodotuksia?
Morris tunnustaa kaipaavansa, vaikka hän on musta homomies.
Romanttisissa komedioissa on pohjimmiltaan kyse ihmisten välisestä kohtaamisesta, kanssakäymisen supervoimasta. Sellaisista yleisinhimillisistä tunteista, jotka pitävät meidät elossa, sekä suuresta ikuisuuskysymyksestä: Kuinka kiinnitytään toiseen ihmiseen? Morrisin mukaan romanttinen komedia on tästä syystä yksi tärkeimpiä elokuvagenrejä.
Rom-comien syyttäminen omista ihmissuhdeongelmista on typerää. Elokuva voi opettaa jotain elämästä, mutta sen tehtävä ei ole ikinä kasvattaa paitsi fasistisissa valtioissa.
Tämä ei estä kysymästä, miksi ”uranaiset” kuvataan rom-comeissa kylminä, epäsosiaalisina, kontrollifriikkeinä ja tyytymättöminä. Naisissa on pielessä jotain, jonka miesten rakkaus korjaa.
Voisiko Kuinka hukata kundi 10 päivässä -elokuvan loppukohtausta tulkita toisin? Ehkä se kertookin siitä, miten saatamme rakkauden takia tehdä valintoja, joita emme olisi aikaisemmin tehneet? Ehkä Hudson ei ollutkaan miehisen vallankäytön uhri, vaan ihminen, joka päättää itse itsestään?
Nykyajassa kohtauksen voi jopa lukea rohkeutena kieltäytyä suoritusyhteiskunnan vaatimuksista: rakkaus, parisuhde ja perhe menee graindaamisen ja henkilöbrändin kehittämisen edelle.
Kaikessa kornissa konservatiivisuudessaan 2000-luvun alun rom-comit voivat tuntua virkistävältä kapinalta girlboss-feminismiä ja kapitalistista työkulttuuria vastaan, jossa suurin onni syntyy titteleistä ja osakkeenomistajille tehdystä voitosta.
Suoritusyhteiskunta kun on vaikuttanut myös parisuhteisiin. Ideaali-ihmissuhde on nykyään monelle oman henkilökohtaisen kasvun self help -projekti, jossa ei saisi joustaa, kokea ikäviä tunteita tai tehdä toista enemmän ”emotionaalista työtä”.
Tällainen suhde on yhtä epärealistinen kuin rom-comin pahimmat prinsessasatukliseet.
