Tuolla ovat kaikki paitsi minä.
Näin mietin joka elokuu katsoessani somen kuvavirtaa Flow’sta.
Niinpä kun festivaali huhtikuussa ilmoitti, että se järjestetään Helsingin Suvilahdessa viimeistä kertaa, päätin johtavan kulttuurilehden toimittajana akkreditoitua tapahtumaan kysymään itseltäni, miltä tuntuisi olla sisä- eikä ulkopuolella. Entä jos minä olisin kerrankin yksi kaikista?
Heinäkuussa festivaali kuitenkin ilmoitti, että alueelle suunnitellut rakennustyöt viivästyvät, ja tapahtuma järjestetään Suvilahdessa vielä ensi vuonna.
Samahan se on mennä, kun ranneke on jo saatu.
Olen käynyt Flow-festivaalilla kerran aiemmin, vuosia sitten. Kokemus ei ollut hääppöinen: musiikki soi liian kovalla, ruoka oli kallista ja ihmisiä oli liikaa. Olo oli ulkopuolinen ja viihtyminen oli vaikeaa.
Joku minut tunteva saattaisi sanoa, että festarit eivät ole minua varten. Olen aina identifioitunut kulttuuria tuntemattomaksi maalaiseksi, joka kuulee uusista artisteista vasta kymmenen vuotta sen jälkeen, kun he ovat debytoineet Flow’n kaltaisissa megatrendikkäissä paikoissa. Mielestäni musiikki kuulostaa parhaalta silloin kun sitä kuuntelee yksin kotona samalla kun neuloo tai tiskaa.
Uskon kuitenkin, että oikeiden ihmisten opastuksella Flow-festivaalista voi saada korjaavan kokemuksen. Haluaisin vähintään ymmärtää, mikä ihmisiä vuosi vuodelta Flow’ssa niin viehättää. Voiko tuon kokoluokan festivaaleilla viihtyä?
Tuollainen cottagecore on todellakin tyylikästä juuri nyt.
Olen kuullut, että Flow’hun tullaan lähinnä näyttäytymään ja että festivaalin tärkein esiintyjä on minä itse. Ajatus tuntuu epämiellyttävältä, mutta päätän kokeilla soluttautua oman elämänsä influenssereiden joukkoon. Pyydän apua oikeanlaisen Flow-asun etsintään ihmisoikeuskouluttajana, kirjailijana, runoilijana ja vaikuttajana tunnetulta it-girliltä Natalia Kalliolta, jonka olen nähnyt puhuvan Hesarin haastattelussa 800 euron tennareistaan ja kokemuksistaan Järvenpäässä asumisesta.
Minäkin tulen kaukaa Helsingin ulkopuolelta ja olen viime aikoina harkinnut ostavani ergonomiset yli sata euroa maksavat kengät selkäkipujani helpottamaan, joten uskon, että Kallio saa kiinni tyylihuolistani nopeasti. Lisäksi hän on juuri alkanut juontaa second hand -sovellus Tiselle podcastia, jossa julkkikset esittelevät kirppislöytöjään.
”Katsotaan jotain sellaista, missä sulla on kuitenkin hyvä olla”, Kallio lupaa, kun tapaan hänet Kaisaniemen vintage-Uffissa päivää ennen festivaalin alkua. Paikka on täynnä ihmisiä, ja Helsingin Sanomien mukaan parhaat second hand -vaatteet on viety rekeistä jo Flow-viikon alussa. Kallio ei siitä hätkähdä. Hän pyytää minua kuvailemaan tyyliäni.
En ole varautunut kysymykseen, mutta onnekseni olen viime yönä selannut Instagramia aamuneljään ja löytänyt sieltä kuvan ihmisestä, jollainen haluaisin olla: vallilalainen perheenäiti, joka löytää Metka-kirpputorilta kymmenellä eurolla upean kissakankaan ja ompelee siitä itselleen ainakin mekon, paidan ja housut – ja hukkapaloista tietysti hiusdonitseja.
”Osaat tosi hyvin määritellä sun tyylin”, Kallio kehuu.
Kallio saa minut kokeilemaan mitä kummallisempia vaatteita: pyöräilypaitaa, capreja, hikistä setäliiviä, nollarifarkkuja…
Hän itse tosin on päättänyt, että tällä kertaa hän ei osta Flow’hun mitään uutta eikä käytettyä.
”Mulla oli haaste itselleni, että kaiken täytyy löytyä valmiiksi kotoa vaatekaapista.”
Tavallaan sä voit ajatella jokaisen vastaantulijan kohdalla, että lande.
Lopulta päädymme Kallion kanssa asuun, jossa on kompromisseja moneen suuntaan: fuksianvärinen neuletoppi näyttää vähän siltä, että se voisi olla itse neulomani, kivipestyt farkut ja perhosvyö sekä raidallinen 2000-luvun alun käsilaukku, jonka kantokahva on bamburuokojäljitelmää. Se epäilyttää minua.
Kerron, että olen ajatellut Flow-käsilaukukseni marjanpoimuria, joka kuvastaisi harrastuneisuuttani ja maakuntalaisia juuriani. Lisäksi sellainen löytyy jo ennestään kotoani. Kallio kehuu ideaa.
”Ihan mieletön. Tuollainen cottagecore on todellakin tyylikästä juuri nyt.”
Kallio muistuttaa, että tyyliasioissa ei Flow’ssa voi mokata. Kaikki on siellä sallittua.
”Jos näen yhdenkin osan tästä asusta päälläsi Flow’ssa, olen ylpeä”, Kallio hihkaisee hyvästeiksi.
Ostan vain topin. Kotona nakkaan sen pakastimeen, sillä minulla on traumaattisia lude- ja turkiskuoriaiskokemuksia.
Lauantai on festivaalipäivistä suosituin. Saavun alueelle laskeutumalla ruuhkaista Vilhonvuorenkatua Suvilahteen. Presidenttikisaa käyvän Pekka Haaviston kannattajakortteja keräävät kampanja-aktiivit näkevät tilaisuutensa ja piirittävät liikennevalojen pysäyttämät festivaalikävijät. Olisi pitänyt itsekin tajuta tulostaa mukaan Ylioppilaslehden tilauslomakkeita.
Painelen festivaalin porteilta ensimmäisenä pressitilaan, joka on vaatimaton teltta infopisteen takana.
Kaivan puhelimen esiin. Kolmen päivän festarilippu maksaa lähes kuukauden opintotuen verran, 239 euroa. Lasken, että jos tsemppaan ja vietän festareilla joka päivä esimerkiksi neljä tuntia, lipun kuvitteelliseksi tuntihinnaksi tulisi 19,91 euroa.
Ennen kuin olen kerännyt voimia astua pressitilasta väenpaljouteen itse festivaalialueelle, törmään muusikko Olavi Uusivirtaan, joka antaa haastattelua Radio Helsingille. Tunnustan heti hänellekin, että minulla on täällä hieman orpo olo. Arvelen ääneen sen johtuvan ehkä maalaisuudestani. En tunne oloani mukavaksi kaupunkifestivaalin väenpaljoudessa.
Onneksi Uusivirta ymmärtää. Hän kertoo asuneensa itsekin maalla, noin 9 000 asukkaan Karkkilassa. Uusivirran mukaan paras vinkki epämukavuuden lievittämiseen on korostaa omaa maalaisuuttaan.
Suhtaudun vinkkiin epäillen. Jätin poimurinkin kotiin.
”Miten olet tänään korostanut omaa maalaisuuttasi”, kysyn.
”Mullahan on päällä tällainen… Mä voisin tulla suoraan jostain navetasta”, artisti vastaa ja osoittaa päällään olevaa farkkuhaalaria.
Joopa joo. Uusivirta on upea, vaikka päällä onkin typerännäköinen asu. Katsahdan itseäni ja häpeän myttyä, joka olen.
”Kannattaa aina muistaa, että suurin osa tälläkin festivaalilla olevista ihmisistä on junantuomia maalaisia. Jos me lähdettäisiin etsimällä etsimään kolmannen ja neljännen polven stadilaisia, niin saalis jäisi aika laihaksi. Eli tavallaan sä voit aina ajatella jokaisen vastaantulijan kohdalla, että lande”, Uusivirta sanoo ja osoittaa sormella eteensä.
”Teetkö noin, kun kävelet täällä?” kysyn.
”Ei mun enää tarvitse, kun se on niin itsestäänselvää”, artisti vastaa.
Uusivirran itsevarman kuoren alta on vaikea erottaa landeutta. Hän on kyllä mukava ja ystävällinen, kuten moni tuntemani maalainen.
Ehkä se selittää, miksi Uusivirta tulee toimittajien kanssa juttuun hyvin. Hänestä se on jopa haitaksi hänen uralleen, sillä hänen kertomansa mukaan toimittajat eivät enää kirjoita esimerkiksi keikka-arvioita hänen esiintymisistään.
”Mä oon mokannut kaiken siinä mielessä, että mä oon ystävystynyt toimittajien kanssa, joten ne on kaikki jäävänneet itsensä. Sen jälkeen, kun joku Oskari Onninen on sammunut sun sohvalle, niin se asetelma on muuttunut peruuttamattomasti.”
Minä ja kaltaiseni marjastajat tietävät, että jos eksyy, niin ensin pysähdytään syömään. Kerään voimia festivaalialueen kiertämistä varten hakeutumalla ruokakojulle, jonka edessä ei ole hirveä jono. Pitäisi tietysti tekstin ammattilaisena tajuta pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti ravintolan nimeä, joka on enne: Fiasco?
Sun kannattais ehkä lähteä tutkimaan tätä sober curious -skeneä.
Lastenannoksen kokoinen aikuisten annos sienirisottoa maksaa 15 euroa. Ruoka näyttää puurolta ja sieniä siinä on lähinnä koristeeksi. Syötyäni tajuan, ettei annos ollut edes vegaaninen. Toivottavasti kukaan ei nähnyt, mietin, kun kaavin puuhaarukalla pahvilautaselta parmesaanin rippeitä suuhuni.
Kun katson ympärilleni, huomaan, että lähes jokainen ihminen juo jotain. Minä en kuitenkaan ehdi nauttia alkoholia, sillä olen työtehtävissä ja aion kotona festaripäivän jälkeen pestä vielä vessan. Ei sillä, että minulla olisi alkoholiin varaakaan. Täällä se maksaa maltaita, ja minä olen ollut juuri 2,5 kuukautta lomautettuna työstäni Ylioppilaslehden toimitussihteerinä.
Törmään alueella sober curious -ilmiön pioneeriin ja Mimmit sijoittaa -sijoittajaan Hanna Tikanderiin. Miten festareilla voi olla sekä selvin päin että kantaa itsensä ei-kiusaantuneesti?
”Veikkaan, että moni ihminen, joka tuntee olonsa kiusalliseksi selvin päin miettii, että mitä muut ihmiset musta ajattelevat. Että olenko mä nyt tosi kiusallinen tässä tilanteessa, ja näkevätkö kaikki, että mä oon selvin päin. Jos sä oot selvin päin ihmisten keskellä, jotka käyttävät alkoholia, niin eivät ne kiinnitä suhun huomiota.”
Tikander lupautuu ystäväkseni Champagne Bar & Loungeksi nimetylle alueelle etsimään alkoholittomia vaihtoehtoja. Pullo alkoholitonta Mionetto-kuohuviiniä maksaa 32 euroa, kun taas halvinkin pullo alkoholillista Lanson-samppanjaa maksaa 95 euroa.
Tikander kysyy, millainen juhlija olen. Vastaan rehellisesti: aika kiusallinen, en osaa laulaa karaokea enkä ole kovin hyvä tanssimaan.
”Aa, en mäkään. Sitten sun ehkä kannattaisi lähteä tutkimaan tätä sober curious -skeneä”, Tikander ehdottaa.
Hän kertoo, että selvin päin hänellä on festareilla enemmän aikaa tutustua sellaisiin kokemuksiin, jotka hän jätti huomiotta silloin kun joi.
”Kun mä oon käyttänyt alkoholia, niin en ole nauttinut mistään ruokaelämyksistä tai käynyt kuuntelemassa puheohjelmia.”
Tikander haastaa minut pohtimaan vielä syitäni olla nauttimatta alkoholia. Olen kertonut hänelle, että en joutaisi juoda festareilla alkoholia, sillä illalla pitäisi vielä jaksaa pestä vessa.
”Mä en tiedä, onko paras lähtökohta tehokkuus”, hän sanoo.
”Jos syyt ovat suorituskeskeisiä, niin lähtisin miettimään vähän syvemmältä.”
Tikander vinkkaa, että Flow’ssa on erillinen pelkkiä alkoholittomia ja vähäalkoholisia juomia myyvä koju nimeltä Cho%ce. Sitten hän suuntaa Seinabo Seyn keikalle.
Olo on jo nyt uupunut. Käyn katsomassa ilmastoahdistusta kuvaavaa taidetta Other Sound -lavalla, mutta se ei saa festariahdistustani muuttumaan ilmastoahdistukseksi. Selvin päin minun on vaikea ottaa kontaktia muihin taiteen katselijoihin. Suuntaan ajoissa kotiin.
Kotona selaan Instagramista suttuisia videoita Lorden ja Tove Lon keikoista. Poistan sovelluksen, mutta vasta sen jälkeen, kun olen selannut sitä tunteja varmistaakseni, että absoluuttisesti kaikilla muilla kuin minulla näyttää olleen festareilla tänään hauskaa.
En saa vessaa pestyä.
Sunnuntai valkenee lauantaita lempeämpänä. Olen valinnut festivaaliasuksi mustan säkkimäisen pellavamekon. Toivon, ettei Natalia Kallio tule vastaan ja huomaa, etten käyttänytkään hänen valitsemaansa neuletoppia.
Jo matkalla festivaalialueelle huomaan, että monella festarikävijällä on kainalossaan asuste, joka minulta puuttuu: lapsi.
Öljyä hylkivä vesi on kuin minua hylkivä festivaalikokemus.
Alue on täynnä upeita äiti-ihmisiä mukanaan kauniita lapsia. Kuvittelen heidät festaripäivän jälkeen ihaniin koteihinsa Vallilaan tai Vanhaan Herttoniemeen ja istuutuvan Artekin ruokaryhmän ääreen syömään lettuja ja keskustelemaan festivaalin kulttuuritarjonnasta. Minä en osaa puhua kulttuurista, ja kotona jääkaapissani on vain homehtunut vesimeloni.
Päätän yrittää opetella kulttuurista puhuvaksi ihmiseksi ja lähestyn uudelleen alueen taidetarjontaa. Otan suunnaksi Tiilikellon festivaalialueen keskellä.
Matkalla ihmiset jonottavat ottamaan kuvaa pinkin Flow-seinän eteen asetetulle korokkeelle. Suosittu tyyli on esimerkiksi eläinkuosiasu ja kaksi jonkin pörröisen nisäkkään korvien kaltaisiksi sidottua nutturaa pään päällä. Toinen trendi on Olavi Uusivirran eilisen asun inspiroima kokodenim. Verkkohaalarin minäkin olisin osannut neuloa, jos olisin tajunnut sen olevan in. Huomaan myös muutamat crocs-henkiset puutarhakengät.
Festivaalikävijöiden festivaalipukeutuminen yllättää minut. Oletin, että ihmisten pukeutumisessa näkyisi enemmän poliittisia kannanottoja, mutta edes säärikarvoja ei juuri näy.
Kaikilla näyttää olevan pukeutumisestaan jokin visio. Miten voisin viestiä heille, että omakin asuni, vaikkakin nolo, on ostettu second handina?
Harhaudun tuijottamaan ohikulkijoita epäkohteliaasti ja tuntemaan huonommuutta heitä kohtaan, kun hyvin tavallisesti pukeutunut, Juhoksi esittäytyvä mies tulee kysymään, paljonko yksi polaroid-kuva hänestä ja hänen kolmesta ystävästään maksaa. Yritän kaupata seurueelle Ylioppilaslehden tilausta, mutta lopulta he saavat kuvan pinkin Flow-kyltin edessä kymmenen euron hintaan. Se on kelpo kate yhden euron kappaleelta maksavista polaroideista. Tämä on mukanani olevan amatöörivalokuvaajan ensimmäinen maksullinen keikka, joten iloitsen, että hän saa kapitalisoitua tämän kohtaamisen.
Tiilikellossa katselen teosta, joka seuraa tämänhetkistä ilmansaastedataa. Hiilidioksidihiukkasia symboloivat öljypisarat putoavat veteen kahden lasin välissä. Öljyä hylkivä vesi on kuin minua hylkivä festivaalikokemus.
White claw -nimistä hard seltzeriä myyvä koju mainostaa tikkukirjaimin, että juoma sisältää 95 kilokaloria. Ilmoitus kuulostaa toksiselta kehonegatiivisuudelta ja olen valmis raportoimaan asiasta seuraamilleni kehopositiivisuuden puolesta liputtaville Instagram-vaikuttajille. Yritän ladata sovelluksen takaisin, mutta harmikseni puhelimeni netti ei toimi väenpaljoudessa.
Festariahdistukseni vain syvenee, kun siihen sekoittuu keho- ja ilmastoahdistusta. Piiloudun viereiseen Showroomiksi nimettyyn rakennukseen ja ahdistun entisestään ajatellessani sitä, miten englannin kieli valtaa nimistössä alaa suomen kieleltä.
Näyttelyhuoneessa on hämärää lukuun ottamatta hitaasti sinne tänne poukkoilevia valokeiloja. Metallisilla rullakoilla ja saniaisilla rakennettujen seinien välissä on tarttuvia iskulauseita, jotka kehottavat ainakin miettimään muuttoa Pohjois-Karjalaan.
Olen miettinyt, joten jään tilaan hetkeksi lojumaan. Lataan Instagramin ja ensimmäisenä näen, että ystäväni on mustikassa ja tulen hänelle kateelliseksi. Tilan perimmäisessä nurkassa viiksekäs mies lähestyy minua ja kysyy, haluanko, että hän ottaa minusta saniaisten keskellä kuvan polaroid-kamerallaan.
En halua, vastaan ja mietin niitä neljääkymmentäkolmea polaroid-kuvaa, joissa olen kiusaantuneen näköisenä poseerannut viikonlopun aikana.
Onko tämä mainos?
”Onko tämä mainos”, kysyn mieheltä ja katson hänen takanaan hohtavaa Kekäle-vaateliikkeen logoa. Hän vastaa ympäripyöreästi, selittää, että hänen palkkansa maksava firma on kotoisin Pohjois-Karjalasta ja vakuuttaa, että yritys on kiertotalouden ystävä ja haluaa saada ihmiset pitämään ostamiaan vaatteitaan pidempään. Hänen takanaan näen arkkeja täynnä Kekäleen alennuskuponkeja. Minä mietin, miksi ihmiset maksavat satasia tullakseen festareille, joiden sisältö on yhtä mainoskatkoa. Vähän kuin maksaisi Netflixistä ja saisi vastineeksi kokopitkän elokuvan mittaisen mainostauon, jota Maikkari näyttää lineaarisessa televisiossa kymppiuutisten ja sään välissä.
On syötävä. Flown verkkosivuilla ruokatarjonnan kuvataan nojaavan ”kekseliäisiin konsepteihin, vastuullisuuteen ja rohkeisiin makumaailmoihin”. Eilispäivän epävegaaninen sienipuuro kiertää vatsassa edelleen.
Selaan vaikuttajien tarinoita löytääkseni parhaat vegaaniannokset, onhan koko festivaalielämys kuratoitu valmiiksi Instagramissa. Olen nähnyt sieltä aiemmin myös muun muassa sen, että valtakunnan päivystävä vegaani ja nykyään Ellun Kanat –muutostoimistossa anarkiaa päivätöikseen harjoittava Suvi Auvinen on festivaaleilla.
Tunnustan Auviselle edellisen päivän vegaanimokani. Hän ei tuomitse.
”Jos on vähän vaikka vegan curious, niin tämä on hirveän hyvä paikka”, Auvinen sanoo. Minä kysyn, mistä vegaanin Flowssa tunnistaa.
”Mä toivon, että ei enää mistään. Toivon, että vegaani ei ole enää se tyyppi, jolla on hamppumekko ja vihreä tukka. Toivon, että vegaaneja olisi tosi vaikea nykyään tunnistaa, koska tosi yllättävät tyypit voi olla nykyään vegaaneja.”
Jos kuitenkin haluan tavata vegaaneja, Auvinen kehottaa menemään esimerkiksi Friidu-jäätelökojulle tai maitotuotteistaan tunnetun Valion Oddlygood-kojulle, jossa tarjoillaan vegaanista kahvia ja pullaa.
Valitsen hienosti brändätyn jäätelön. Maksan seitsemän euroa jäätelöpuikosta, jonka päälle on aseteltu kaksi orvokkia, kaksi vadelmaa ja kaksi karhunvatukkaa. Mietin, kuinka monta seitsemän euron jäätelöpuikkoa saisin koristeltua ämpärillisellä vadelmia, joita poimin viikko sitten vanhempieni mökillä parisataa kilometria Suvilahdesta pohjoiseen.
On juotava. Mieleeni muistuu raittiin Hanna Tikanderin vinkki alueella sijaitsevasta pelkkiä alkoholittomia ja matalaprosenttisia juomia myyvästä kojusta.
Rhub-itz-niminen juoma maksaa 10 euroa. Kirpeä, kertakäyttömuovimukista tarjoiltu juoma on riittävän viileä ja ilmentää hyvin olotilaani, joka on myös hapan.
Siemailen kallista raparperimehuani puolikyykyssä eurolavakyhäelmän päällä kertakäyttöastioiden seassa. Istumapaikan löytäminen vaati vaivaa ja kehtaamista tunkea tuntemattomien hikisten selkien väliin. Parhaimmillaan Flow’ssa käy kolmen päivän aikana 90 000 ihmistä.
Arviolta 30 000:ta päivittäistä kävijää kohden festivaaleille on tuotu istumista varten arviolta 13 eurolavaa. Maassa lojuu puisia kertakäyttöhaarukoita, joiden maatumiskykyä asfalttipinnalle rohkenen epäillä. Vapaaehtoistyöntekijät keräävät tupakantumppeja. Muutama ihminen on pukeutunut Lonkero-mainokseksi.
Matkalla Olavi Uusivirran keikalle kompastun Kosmoksen esikoiskirjailijaan. Hävettää.
Matkalla Olavi Uusivirran keikalle kompastun Kosmoksen esikoiskirjailijaan. Hävettää.
Uusivirta esiintyy festivaalin päälavalla. Hänellä on päällään valkoinen, röyhelöillä koristeltu paita. Pian hän viskaa sen menemään ja surffaa yleisön seassa ilman paitaa.
Katson laulajan lihaksikkaita käsivarsia kadehtien. Noilla hiihtäisi varmasti kovaa. Olen haastattelun päätteeksi ehdottanut Uusivirralle, että vastapalvelukseksi festarielämään tutustuttamisesta voisin viedä hänet hiihtämään Paloheinään ensi talvena. Hän on kertonut omistavansa karvapohjasukset.
Helppohan tuon on pukeutua, kun voi kulkea yläosattomissa ilman että kukaan paheksuu, ajattelen. Katsahdan mustaa pellavamekkoani, joka on mennyt päivän mittaan ryttyyn kieriessäni ahdistuneena sikiöasennossa eri puolilla festivaalialuetta. Tuijotellessani maahan huomaan, että olen vetänyt jalkoihini ryttyisen mekkoni pariksi liian lyhyet sukat. Valkoiset tennarinikin hohtavat liian puhtaina. Aamulla mietin hetken, miten likaisin niitä katu-uskottavammiksi nopeasti.
Menen katsomaan rakennusuhanalaista skeittiparkkia, jonne sinnekin pitää jonottaa. Järjestyksenvalvoja annostelee meitä alueelle muutaman ihmisen ryppäissä.
Skeittiparkissa huomaan, että neljäsosa festivaalin istumakapasiteetista eli noin kolme tuolia onkin viety sinne.
Istahdan auringon lämpöä itseensä päivän ajan keränneen betonipintaisen rampin päälle ja kaivan kassista esiin alueelle salakuljettamani virkkuukoukun ja kerän lankaa ja ryhdyn virkkaamaan.
Se tuntuu ihanalta: sunnuntai-illan hämärtyessä meno alueella on rauhoittunut. Parkilla ei haise edes virtsa. Betoninen parkki imee itseensä eri lavoilta kantautuvan musiikin ja puurouttaa äänet täällä rauhoittavaksi valkoiseksi kohinaksi.
Taivaalta tippuu pari tippaa vettä. Nostan katseeni virkkuutyöstäni tarkistaakseni, onko hirmumyrsky lähestymässä, kun huomaan, että viereisen rampin päällä istuu kohtalotoveri. Joku istuu ja neuloo. Katseemme kohtaavat neulojan kanssa hetkeksi.
Neuloja ilahtuu huomatessaan, että minä virkkaan, ja minä ilahdun huomatessani, että hän neuloo. Vilkutamme toisillemme iloisesti heilutellen lankakeriämme.
Pienen hetken minäkin viihdyn.
