Elämän parasta aikaa

Vastuuta fuksiaisissa tapahtuvan nöyryytyksen lopettamisesta ei pitäisi jättää uusien opiskelijoiden harteille, kirjoittaa toimitussihteeri Anni Härkönen.

T:Teksti:

|

K:K: Aava Eronen

Helsingin keskustassa konttasi nuoria, joiden päälle heitettiin ketsuppia, uutisoi Helsingin Sanomat elokuussa. Vain noin viikkoa aiemmin Helsingin kaupunki oli vedonnut lukiolaisiin, jotta he luopuisivat uusia opiskelijoita nöyryyttävistä rituaaleistaan. 

Myös oman lukioni nasujaisiin kuului konttausta – vieläpä siten, että toisessa jalassa oli ämpäri, toisessa kumisaapas. Päälle roiskittiin sentään ketsupin sijaan vettä, mutta kyllä sekin vitutti. Muutamaa vuotta myöhemmin hamuilin suullani valtavaa tekopenistä sorsanpaskalla miinoitetun nurmikon seasta yliopiston fuksiaisissa samalla kun vanhempi opiskelija videoi suoritusta kymmenen sentin etäisyydeltä. Hauskaa? No jaa. 

Opiskelijoille fuksiaisia, nasujaisia ja vastaavia alistajaisia perustellaan ryhmäyttämisellä. Muutamaan tällaiseen osallistuneena tuntui, että nöyryyttävien rituaalien ensisijainen tarkoitus oli ryhmäyttää alistajia, ei niinkään uusia opiskelijoita. 

Ryhmäpaineen vuoksi yksittäisen uuden opiskelijan voi olla vaikea sanoa ääneen, että ei oikeastaan ollut kivaa ja tässä muuten ylitettiin rajojani tahtomattani. Vastuuta nöyryytyksen lopettamisesta ei pitäisikään jättää uusien opiskelijoiden harteille. Jos jo fuksiaisrastia suunniteltaessa herää kysymys, voiko tehtävä tuntua jostakusta nöyryyttävältä, se todennäköisesti tuntuu jostakusta nöyryyttävältä. Silloin olisi suotavaa, että aikuiset, akateemiset ihmiset keksisivät tilalle jotain muuta. 

Parhaimmillaan yliopisto-opinnot voivat olla elämän parasta aikaa. Hienoa olisi, että ne olisivat sitä mahdollisimman monelle, ei vain niille, jotka nauttivat nöyryyttävistä rituaaleista. 

Moni meistä ehtii kyllä kohdata niitä ihan riittävästi sitten työelämässä.