Pysähdyn tien reunaan Soppeenmäen teollisuusalueella Ylöjärvellä, Tampereen vieressä. Ympärilläni on hiljaista. Noin 28 vuotta sitten, helmikuisena aamuna vuonna 1995 alueelle töihin saapuneen kuorma-auton kuljettajan katse osui maassa lojuvaan vaatemyttyyn. Lähempi tarkastelu osoitti, että mytty olikin ihminen.
Jukka Ruohonen, 16, oli myrkytetty.
Poliisi epäili rikosta ja aloitti tutkinnan. Se eteni hitaasti, sillä kukaan paikallisista nuorista ei halunnut puhua Ruohosesta viranomaisille. Huhut Ruohosen surmaajasta levisivät kuitenkin valtoimenaan kylällä. Paikallislehden toimittaja kutsui pirkanmaalaista pikkukuntaa Suomen Twin Peaksiksi.
Viranomaiset yhdistivät tapaukseen muita samalla paikkakunnalla tapahtuneita outoja sattumuksia. Edellisvuonna joku oli koulussa laittanut Ruohosen reppuun myrkkyviinaa. Joukko nuoria oli kaivellut reppua, löytänyt sieltä pullon ja maistanut sen sisältöä. He olivat joutuneet sairaalaan myrkytyksen vuoksi.
Reppuepisodin jälkeen Ruohonen, jotkut hänen ikätoverinsa, osa kunnan yrityksistä sekä poliisi olivat saaneet uhkauskirjeitä, joissa viitattiin myrkkyviinaan. Vaikutti siltä, ettei kenenkään haluttu puhuvan tapauksesta.
Kirjeiden jälkeen eri puolille Ylöjärveä ja Tamperetta oli viritelty hengenvaarallisia ansapommeja. Yksi pommeista oli löytynyt Ruohosen koulusta. Uhkausten tai pommien tekijöiden henkilöllisyys eivät tiettävästi selvinneet, tai ainakaan niistä ei ole kerrottu julkisuuteen. Ruohosen kuolemaa tutkiessaan poliisi liitti pommitkin osaksi samaa vyyhtiä.
Poliisi kirjasi Ruohosen kuoleman murhaksi. Se ei vanhene koskaan.
Media unohti Ruohosen kohtalon vuosikausiksi. Viime kesänä kirjoitin hänestä arkistoihin pohjautuvan muistelujutun silloisessa työpaikassani. Myöhemmin häntä käsiteltiin Ratkaisematon tapaus Suomi -tv-sarjassa.
Murha.infon nojatuolisalapoliisit alkoivat spekuloida. Foorumin anonyymeillä käyttäjillä on usein paikkansapitävää tietoa, jota niin poliisit kuin rikostoimittajatkin seuraavat työssään. Luin itsekin viestejä ja jatkoin omia selvityksiäni.
Päätin tulla katsomaan teollisuusaluetta, josta ruumis löytyi. Halusin nähdä omin silmin paikan, josta olin lukenut ja jonka yksityiskohdista verkkokeskustelijat viestittelivät jatkuvasti. Verkkokeskustelijat kertoilivat muun muassa läheisessä metsässä sijaitsevasta nuotiopaikasta, joka saattoi liittyä tapaukseen. Ehkä murhaaja tai murhaajat viettivät aikaansa siellä. Vierailu teollisuusalueella sai teon tuntumaan konkreettiselta – tänne joku hylkäsi nuoren pojan.
Olen ollut kiinnostunut ratkaisemattomista mysteereistä niin kauan kuin muistan. Ylöjärven tehdasalueella pohdin, miksi itselleni tuntemattoman nuoren pojan kuolema ei jätä minua rauhaan.
Onko minulla oikeutta kaivella sitä?
True crime eli tosirikoskertomukset ovat vanha ilmiö. Yksi varhaisista kirjallisista tosirikoskertomuksista on kirjoitettu vuosina 70–120, kirjoittaa sosiologisen kirjallisuustutkimuksen dosentti Voitto Ruohonen kirjassaan Rikos ei vanhene – true crime kyläkäräjistä podcasteihin.
Varhaisessa tosirikoskertomuksessa eräs nuorehko mies kuljeskeli ympäriinsä nykyisen Lähi-idän alueella vallanpitäjiä haastaen ja yhteiskunnan normeja ravistellen. Moni ryhtyi elämään kuten hän.
Valtaapitävät huolestuivat, sillä he eivät pitäneet miehen puuhista. He päättivät toimia. Miehen elämä päättyi vuosien 30–33 tienoilla oikeudenkäyntiin ja siitä seuranneeseen kuolemantuomioon. Miehen tarinasta puhutaan päivittäin ympäri maailmaa.
Hänen nimensä? Jeesus Nasaretilainen.
Humoristinen esimerkki kuvastaa sekä tosirikoskertomusten pitkää historiaa että niiden anatomiaa. Genre kertoo rikosten ja oikeudenkäyntien lisäksi fyysisistä paikoista, aikansa yhteiskunnista ja siitä, miten rikokset vaikuttavat yhteisössä toimiviin ihmisiin.
Voitto Ruohonen kirjoittaa tosirikosten kiinnostavan ihmisiä eri syistä: yksittäinen ihminen voi nauttia kertomusten vaarattomasta vaarasta tai kuluttaa kertomuksia ymmärtääkseen sellaista yhteiskunnan aluetta, joka on itselle vieras.
Nykyisin tv-kanavat, suoratoistopalvelut ja kirjakaupat ovat täynnä erilaisia tosirikoskertomuksia. Valinnanvaraa riittää – tv-sarjojen ja podcastien tekijät voivat käsitellä pelkästään kadonneita ihmisiä, teemoitettuja henkirikoksia kuten suomurhia ja talvisissa oloissa tehtyjä murhia, poliisien ja rikollisten kertomuksia ja kaikkea siltä väliltä.
Jotta tapauksista takautuvasti kertovat podcastaajat ja käsikirjoittajat pääsevät lähelle uhria ja epäiltyjä, he tarvitsevat lähteiksi aikalaiskertomuksia.
Kun rikos tapahtuu, rikostoimittajat hankkivat tietoonsa kaiken löytämänsä, edes etäisesti tapaukseen liittyvän tiedon muun muassa haastatteluilla ja asiakirjapyynnöillä. Niiden ansiosta rikosta käsittelevä true crime -sisällöntuottaja voi muodostaa mahdollisimman kattavan kuvan jälkikäteen.
Tarinallisen journalismin yleistyttyä uutismedia ja podcastaajat ovat alkaneet kertoa tosirikoksista fiktiota muistuttavilla kaunokirjallisilla keinoilla. True crimen ja fiktion tekijät hyötyvät rikosjournalismista – rikostoimittajat käyvät läpi puuduttavana rutiinityönään käräjäoikeuksien listoja ja kirjoittavat tekstejä, joita yleisö ei välttämättä edes muista enää muutaman päivän kuluttua. Henkilöbrändillään ratsastava true crime -toimittaja taas voi napata nämä tiedot myöhemmin, tehdä rikoksesta mysteerin ja kääriä rahat taskuunsa.
Sosiologi Voitto Ruohosen mukaan rikosfiktio ja -journalismi ovat kulkeneet käsi kädessä jo kauan, sillä fiktion tekijät upottavat todellisia tapahtumia kertomuksiinsa.
Omaiset taas voivat kokea sekä tosipohjaisen fiktion että true crimen haudanryöstönä.
Kun vuonna 2000 tv:ssä esitetyn Kylmäverisesti sinun -fiktiosarjan yhden jakson käsikirjoitus pohjautui Hyvinkään kuuluisaa paloittelumurhaan, kuolleen pojan isä kirjoitti Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen kokemuksestaan.
”Se loukkaa, että tunnen joutuneeni toistamiseen rikoksen kohteeksi. Ensin minulta tapettiin poika, sitten hänen kuolemansa varastettiin.”
Kirjoitusta lukiessani en voi olla miettimättä, miten iso osa minunkin true crime -kiinnostuksestani on todellisia rikoksia salapoliisikertomusten kaltaisena kulttuurituotteena käsittelevän median ansiota.
Media on monissa asioissa eettisempi kuin ennen. Käsikirjoittajat eivät dramatisoi tosirikoksia televisioon heti murhan tapahduttua, ja omaisille annetaan aikaa käsitellä menetystään ennen kuin heitä hätyytellään haastatteluihin. True crimen ystävänä olen silti tirkistelykulttuurin kuluttaja ja tuottaja.
Omaiset voivat kokea sekä tosipohjaisen fiktion että true crimen haudanryöstönä.
1990-luvun alkupuolella Hausjärvellä tapahtui kolmen rikoksen sarja. Kahden naisen epäillään edelleen joutuneen murhatuiksi ja yhden kohtaloa tutkittiin murhan yrityksenä. Tapaus kiinnostaa yhä, ja Murha.infossa siitä on keskusteltu satojen sivujen verran. Millä perusteella jotkut rikosmysteerit pysyvät kansakunnan muistissa ja toiset eivät?
Vuonna 2022 henkirikoksia tuli poliisin tietoon Suomessa 85 kappaletta. Maailmanlaajuisesti Suomessa tehdään verrattain vähän henkirikoksia. Muihin Pohjoismaihin verrattuna henkirikoksia kuitenkin tehdään meillä enemmän väkilukuun suhteutettuna, mutta ne poliisi onnistuu yleensä selvittämään. Henkirikokset pysyvät yleensä pinnalla, jos niiden tekotapa on jotenkin poikkeuksellinen.
Sellaisia ei Suomessa paljastu kovin usein, joten tosirikoskertomuksissa toistuvat samat tapaukset, kuten sarjakuristaja, sarjahukuttaja, sarjamurhia tehnyt hoitaja ja Helsingin poliisisurmat. Hausjärven naisiin kohdistunut rikossarja kiinnostaa, sillä poliisi on kertonut julkisuudessa epäilevänsä tapauksissa samaa tekijää, siis mahdollista sarjamurhaajaa.
Joulukuussa 2022 paljastui yksi tapaus, joka on takuuvarma tulevaisuuden true crime -hitti. Ullanlinnassa asuva psykiatri surmasi vaimonsa ja kantoi mattoon käärityn ruumiin autoon. Psykiatrin epäillään aiemmin yrittäneen surmata perheensä ajamalla heidät autolla mereen.
Poikkeuksellisten murhien lisäksi toinen toistuva aihepiiri on ratkaisemattomat mysteerit. Varsinkin katoamistapauksista kertovat sarjat ovat Suomessa suosittuja, minkä vuoksi tv- ja podcast-tuotantoyhtiöt tuottavat niitä säännöllisesti. Yleensä sarjat käsittelevät tapauksia, joissa poliisi tai omaiset epäilevät rikosta.
Media vaikuttaa merkittävästi siihen, mitkä rikokset pysyvät kansakunnan muistissa. Iltapäivälehdistö nostaa säännöllisesti esiin Kyllikki Saaren murhan, Raisa Räisäsen katoamisen ja Tulilahden kaksoismurhan kaltaisia avoimeksi jääneitä tapauksia, mutta myrkytetyn Jukka Ruohosen mysteeri ei ole kiinnostanut mediaa. Yksi syy tähän on kadonneen valkoisen naisen syndrooma.
Kauniin, nuoren ja vaalean kadonneen tai surmatun naisen tapaus saa monesti enemmän huomiota mediassa kuin muut katoamistapaukset. Yhdysvalloissa eron näkee selvästi: tiedämme tutkimuksista, että mustat kadonneet tai surmatut naiset saavat vähemmän mediahuomiota kuin valkoiset.
Kaikki uhrit eivät ole medialle samanarvoisia.
Useissa true crime -kertomuksissa on keskiössä naisiin kohdistuva väkivalta. Vanhanaikaisen ”neito pulassa” -ajattelun vuoksi tällaisia uhreja käsitellään mediassa tunteisiin vetoavammin kuin muita uhreja. Media liittää uhriin ajatuksen puhtaudesta ja viattomuudesta, jonka pahuus tuhosi.
Kun nainen kuolee nuorena, hän ei ehdi vanhentua ja näin muuttua patriarkaatissa näkymättömäksi tai yhteiskunnalle hyödyttömäksi eli hedelmättömäksi, vaan pysyy ikuisesti myyttisen puhtaana. Miehet joutuvat useammin henkirikosten uhriksi, mutta median ansiosta yleisö muistaa parhaiten naisten kohtalot.
Tutkimusten mukaan media ei liitä vastaavia oletuksia puhtoisuudesta ja viattomuudesta kadonneisiin nuoriin miehiin tai vähemmistöihin, kuten maahanmuuttajiin. Kaikki uhrit eivät ole medialle samanarvoisia.
Huhtikuussa 2022 rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen kirjoitti Ylellä julkaistussa artikkelissa, että Tampereella vuonna 2007 kadonneen ja surmatuksi epäillyn Teemu Puumalan tapauksessa media unohti nuoren miehen kohtalon.
Rimpiläinen kertoi olleensa itsekin ylläpitämässä ilmiötä: vuosien 2011–2020 aikana hän kirjoitti kymmeniä uutisia Tampereella lähes vuosikymmen ennen Puumalaa kadonneesta Raisa Räisäsestä, mutta Puumalasta vain yhden. Nyt hän korjasi tilannetta perehtymällä tapaukseen kunnolla.
Sukupuoli ilmenee paitsi true crimessä käsitellyissä tapauksissa, myös genren kuluttajissa. Kansainvälisten tutkimusten perusteella naiset kuluttavat genreä enemmän kuin miehet. Esimerkiksi suosittua Jäljillä-podcastia tekevä Tilda Laaksonen on kertonut Ylelle, että valtaosa hänen kuuntelijoistaan on alle 30-vuotiaita naisia.
Sosiaalipsykologi Amanda Vicary sanoi The Atlantic -lehdelle vuonna 2017, että yksi syy tosirikoskertomuksia kuluttavien naisten määrään voi olla kiinnostus itselle vaarallisia asioita kohtaan. Ideana on, että tutustuttuaan aiheeseen he voivat ajatella välttävänsä vaaran tulevaisuudessa.
Se tuskin selittää kaikkea. True crime -sisältöä tekevät naiset ovat aktiivisia toimijoita, jotka kertovat rikoksista ja jopa pyrkivät selvittämään niitä – eivät ainoastaan käsittele omia pelkojaan.
Tosirikoskertomusten tekijät käsittelevät aihetta tyypillisesti tekijän tai tutkijoiden näkökulmasta. Uhrin näkökulma ei voi kuulua, vaikka se yritettäisiin ottaa mukaan omaisten haastatteluilla. Tekijän seuraaminen ja hänen taustastaan kertominen päästää katsojan lähelle pahuutta, ja tutkijoiden kertomukset ottavat katsojan mukaan salapoliisikertomuksen seuraajaksi.
Monissa tv-sarjoissa henkirikoksen uhrin läheisten rooli on tuoda tapahtumiin dramatiikkaa. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen, kun sarjoissa näyttelijät esittävät todellisia tapahtumia aitojen rikospaikkavalokuvien ja hätäpuheluiden rytmittämänä.
Tosirikoskertomukset nostavat uhrien kohtalot viihteen alttarille pällisteltäväksi, mutta vain rikosten yksityiskohdat ja tekijät jäävät yleisön mieleen.
Uhreja, vaikkakin eri tavalla, ovat muutkin kuin kuolleet. Keskustelupalstojen spekulaatioita seuratessa unohtuu helposti, miten rikos vaikuttaa yhteisöön: paikallisiin, uhrin ikäryhmään tai kuolleiden ja kadonneiden vanhempiin.
Etenkin selvittämätön rikos voi vaivata yhteisöä – ehkä tekijä on joku tuttu. Lähelle pääsevän tekijän pelko voi myös hiljentää paikalliset vuosikausiksi, vaikka heillä olisi tietoa tapauksesta. Aihepiirin nouseminen esiin mediassa vuosia tapahtuneen jälkeen voi tuoda kipeät muistot pintaan.
Tutkinnan aikana poliisi voi epäillä useita henkilöitä rikoksen tekijäksi. Rikosta sivusta seuraavien epäilys ei välttämättä katoa, vaikka poliisi tai oikeus toteaisi epäillyn syyttömäksi. Tällaiset henkilöt eivät halua joutua nostetuiksi uudelleen tikunnokkaan, kun true crimen tekijät spekuloivat syyllistä.
”Jokaiselle ihmisoikeutena kuuluva syyttömyysolettama on muun muassa uutiskilpailun myötä menettänyt sille kuuluvan arvon”, kirjoitti asianajaja Markku Fredman vuonna 2005 Journalismikritiikin vuosikirjassa.
Kommentti ei ole vanhentunut. Viime marraskuussa Vantaan Myyrmäessä murhatun postinjakajan tapauksessa Ilta-Sanomat otsikoi: ”Miksi postinjakajan murhaaja oli vapaana, vaikka oli tuomittu vankilaan?” ja nimesi tekijän.
Otsikkoa muutettiin pian. Kyse oli vasta epäillystä, joka vieläpä vapautettiin alle viikko uutisen julkaisun jälkeen. Tällaiset virheet voivat pahimmillaan jäädä elämään ja leimata syytöntä ihmistä pitkään.
Jos murha jää ratkaisemattomaksi, tulevaisuuden tosirikosharrastajat voivat arvuutella, vapauttiko poliisi kuitenkin oikean tekijän.
Esimerkiksi Bodominjärven ja Ulvilan murhat herättävät yhä spekulaatioita siitä, olivatko oikeudessa syyttömiksi todetut sittenkin rikoksen tekijöitä.
Rikoksista ja rikollisista kertovia kertomuksia on paheksuttu kautta aikojen, joten nykyinen moralisoiva suhtautuminen genreen ei ole uusi ilmiö.
Sosiologi Voitto Ruohonen nostaa kirjassaan esimerkin 1700-luvulta, jolloin kriitikko James Arbuckle kirosi aikansa romaanit erilaisten rikollisten muistelmien kuvauksiksi.
Suomessa rikollisuus löi läpi romaanikirjallisuudessa 1800-luvulla. Konservatiiviset piirit arvostelivat esimerkiksi Minna Canthin teoksia, joiden rikollishahmojen uskottiin voivan toimia huonona esimerkkinä lukijoille.
Vielä 2020-luvulla Poliisihallitus varoittaa true crimen luomien mielikuvien johdattelevan nuorisoa rikolliselle polulle.
1990-luvulta lähtien rikoskertomukset ovat saaneet yleisesti hyväksytymmän aseman yhteiskunnassa. Rikosten järkyttävyys ja autenttisuus on keino, jolla sisällöntuottajat voivat yhä shokeerata kaiken nähneitä median kuluttajia. Kenties siksi tosirikoskertomukset ja dekkarit käsittelevät aina vain raaempia rikoksia.
Sosiologi Ruohonen kirjoittaa tosirikoskertomusten eettisyyden kritiikin jakautuvan kahtia.
Yhtäältä julkisuuteen voidaan tuoda arvokasta ”hylkiöiden” näkökulmaa, kuten huumeidenkäyttäjistä heidän omasta näkökulmastaan kertovassa Reindeerspotting-dokumentissa.
Toisaalta rikollisia voidaan asettaa ”väärään rooliin”, kuten huumekauppias Niko Ranta-ahosta kertovassa Katiska-dokumentissa, jota on tulkittu rikollisuuden ihailuna. Ranta-aho esittelee dokumentissa rokkistaran elämäänsä pöyhkeilevin elkein: naisia, autoja ja rahaa riittää.
”Eikö rikoksia tehdä aina taloudellisista syistä, ainakin omalta kannalta”, Ranta-aho kommentoi motiivejaan Mtv:n Rikospaikan haastattelussa marraskuussa 2022.
On selvää, että rikollisia täytyy haastatella, jotta rikollisuuden kokonaisuutta voitaisiin ymmärtää. Tärkeää on kuitenkin roolittaa heidät oikein: ei ihannointia, jossa rikolliseen elämäntapaan päätyneet ovat tähtiä, vaan kertomuksia yhteiskunnan nurjasta puolesta.
Kuinka avoimia tapauksia käsitteleviä tosirikoskertomuksia sitten tehdään eettisesti?
Soitan Turun yliopiston tutkijatohtorille Pauliina Tuomelle. Hän tutkii erityisesti television provokatiivisia tosirikossisältöjä, joissa katsojat pyritään saamaan koukkuun rajulla sisällöllä ja rikoksia viihteellistämällä.
Tuomen mukaan true crimea ei voi niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, sillä sen sisälle mahtuu kaikkea eettisestä ja faktapohjaisesta dokumentaarisesta kerronnasta omaisten surulla mässäilevään surupornoon.
True crimella ei ole samanlaisia eettisiä ohjeita kuin journalismilla, joten jokainen tekijä joutuu pohtimaan, milloin ja erityisesti miten kutakin rikosta voi käsitellä.
Kaupallisesti merkittävät true crime –tuotteet Suomessa eivät yleensä käsittele alkoholinhuuruisia puukkohippasia.
Tuomen mukaan uhrin omaisten toiveet vaikuttavat siihen, milloin rikosta voi käsitellä. Esimerkiksi juuri kadonneen omaiset voivat haluta näkyvyyttä asialleen. Toisissa tapauksissa on vaikea sanoa, milloin on liian aikaista kolkuttaa surutalon ovelle ja pyytää haastattelua.
”Vaikka tapauksen ikä vaikuttaa, ei ole mitään suoja-aikaa, jonka voisi antaa. Asia saattaa olla kipeä jopa vuosikymmenten ja sukupolvien yli”, Tuomi sanoo.
Monesti selvittämättömiä tapauksia käsitellään spekulatiivisesti. Tuomen mukaan esimerkiksi Kyllikki Saaren surmaa voi spekuloida podcastissa, mutta rikosjournalismissa pitäisi pysyä faktoissa.
Oma lukunsa ovat nojatuolisalapoliisien viestit keskustelupalstoilla, joissa spekulaatioilla pyritään selvittämään tapauksia.
”Spekulointi voi parhaimmillaan tuottaa uusia näkökulmia, mutta pahimmassa päässä ovat tapaukset, joissa esimerkiksi Murha.infossa nimetään tekijä mutta kyse onkin kokonimikaimasta. Tällä voi olla kauaskantoisia seurauksia.”
Jos tapaus on ollut laajasti julkisuudessa, se saattaa laskea kynnystä käsitellä tapausta uudelleen. Sekä virheellisesti epäiltyjä että syyllisiksi todettuja henkilöitä saatetaan nostaa esiin toistuvasti, ja jokainen true crimen tekijä tekee niin oman harkintansa mukaan.
”Tuomionsa suorittaneen rikollisen ei periaatteessa kuuluisi olla enää tikun nokassa, mutta rikollisuuden käsittely yhteiskunnassa on vakiintunut sellaiseksi, että teko seuraa rikollisen perässä”, Tuomi sanoo.
True crimen toinen buumi alkoi 2010-luvun aikana. Sen kasvuun on vaikuttanut tosi-tv:n ja provokatiivisten mediasisältöjen, siis normeja, arvoja ja moraalisääntöjä ravistelevan kuvaston, yleistyminen. Tuomen mukaan ihmisiin vetoaa tosirikoskertomusten tyyli esittää autenttisia rikoksia tunteita herättävästi. Sisällöntuottajat valikoivat tapauksia silläkin perusteella.
”Niissä pitää aina olla jotain hyvin eksoottista. Kaupallisesti merkittävät true crime –tuotteet Suomessa eivät yleensä käsittele alkoholinhuuruisia puukkohippasia. Ne eivät ylitä kynnystä, jonka jälkeen true crimea kannattaa tehdä.”
Parhaimmillaan true crime -buumi voi auttaa viranomaisia käynnistämään uudelleen kauan sitten seisahtuneita tutkintoja.
Entinen Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikön rikosylikomisario Juha Rautaheimo kritisoi elämäkerrassaan toimittajia, jotka leikkivät rikostutkijoita. He voivat toimillaan vaikeuttaa tutkintaa esimerkiksi sotkemalla jälkiä tai todistajien muistikuvia. Esimerkiksi joistakin yksityiskohdista mediassa liian varhain kertominen voi vaikuttaa siihen, mitä ihmiset kertovat kuulusteluissaan. Suutari pysyköön lestissään.
Selvittämättömiksi jääneissä tapauksissa poliisi ei kuitenkaan usein tutki vuosikymmenten takaisia rikoksia kovin aktiivisesti, jollei siihen ilmene aihetta. Tosirikossisällöntuottajat voivat kaivaa esiin uusia todisteita tai todistajia, jotka saavat poliisin reagoimaan.
Esimerkiksi kirjailijat Heidi Holmavuo ja Elina Backman tekivät niin vakuuttavaa selvitystyötä Kemissä 1950-luvulla murhatun Elli Immon tapauksen parissa, että poliisi käynnisti tutkinnan uudestaan keväällä 2022.
Paikkakuntalaiset olivat ”aina tienneet”, kuka tekijä on – tosirikoskirjailijoille he uskalsivat puhua asiasta vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Julkinen salaisuus oli, että poliisin poika surmasi Immon.
Immon tapausta käsittelevän kirjan Ratkaisematon 10 (Otava 2022) julkaisun jälkeen poliisi teki uusia etsintöjä. Rikostutkijat löysivät erään maalikerroksen alta verta, jota he eivät olleet aiemmin löytäneet. Se ei kuitenkaan johtanut tapauksen ratkaisemiseen. Immon murha on edelleen selvittämättä.
Tampereen kupeesta teollisuusalueelta löytyneen nuoren Jukka Ruohosen selvittämätön murha sai minut pohtimaan, mikä oikeuttaa vanhan rikoksen kaivelemisen.
Kun kuvailen tapausta Pauliina Tuomelle, hän yllättyy. Ruohonen kuulostaa hänestä ihanteelliselta aiheelta: nuori, kiusattu, myrkytetty ja erikoisuutena vielä tapaukseen liitetyt pommit ja uhkaukset. Silti tapausta on käsitelty mediassa ja keskustelupalstoilla vain vähän. Uhrin sukupuoli voi vaikuttaa asiaan.
”Omaiset ovat pahoillaan siitä, ettei kadonneiden nuorten miesten perään mediassa rakenneta sellaista kollektiivista huolta kuin naisten”, Tuomi sanoo.
Ruohonen on vain yksi suomalaisista henkirikoksen uhreista, joiden kohtalo ei ole selvinnyt. Tapaus ei välttämättä ole yhteiskunnallisesti poikkeuksellinen mutta ainakin yksi henkilö tahtoisi tietää totuuden hänen kohtalostaan – pojan yhä elossa oleva äiti, jota haastateltiin Ratkaisematon tapaus Suomi –tv-sarjassa vuonna 2022.
Rikokset kertovat aina ajastaan ja siitä, millaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat uhreiksi. Ratkaisemattomien rikosten tutkiminen on sekä oikeuden hakemista eläville omaisille että yhteiskunnan kollektiivisen muistin ylläpitämistä. Eettinen true crime voi auttaa kummassakin.
Lähteet:
Rautaheimo, Juha (toim. Sari Rainio). Hermo – Murharyhmän mies. (Siltala 2019)
Ruohonen, Voitto. Rikos ei vanhene – true crime kyläkäräjistä podcasteihin (Gaudeamus 2022).
Stillman, Sarah. (2007). The missing white girl syndrome: disappeared women and media activism. Gender & Development 15(3), 491–502.
Tuomi, Pauliina. Kun rikollisuudesta ja kuolemasta tulee viihdettä. (Media)väkivalta viihteellistymisen näkökulmasta. Lähikuva 3/2022.
