Tammikuussa pääministeri Sanna Marin (sdp) ilmoitti Politiikan toimittajien yhdistyksen vaaliväittelyssä, ettei hänen puolueensa voi tehdä hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Marin perusteli ilmoitustaan arvoeroilla ja perussuomalaisten rasistisilla ulostuloilla. Myöhemmin myös vihreiden ja vasemmistoliiton puheenjohtajat kertoivat, etteivät puolueet lähde perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen.
Perussuomalaiset on ottanut kymmenen viime vuoden aikana politiikkansa kärjeksi humanitaarisen maahanmuuton kritisoimisen. Usein politiikkaa on pönkittänyt rasistinen puhe. Puolueen kansanedustajia on myös tuomittu kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Viimeistään vuoden 2011 jytkyn jälkeen vastuu ja kyseenalainen kunnia maahanmuuttovastaisuudesta on annettu Suomessa perussuomalaiselle puolueelle, jota johti vuosina 2017–2021 Jussi Halla-aho.
Tammikuisella kannanotollaan pääministeri Marin osoitti ennen kaikkea arvojohtajuutta. Sdp halusi irtisanoutua politiikan oikean laidan rasistisista ulostuloista. Mutta eroavatko persujen ja demareiden maahanmuuttopoliittiset teot aidosti toisistaan, vai oliko Marinin julistama poltetun maan taktiikka pelkkää sanahelinää?
Vuosina 2015–2019 Juha Sipilän (kesk) hallitus vei läpi 80-kohtaisen turvapaikkapoliittisen ohjelman, joka toi kiristyksiä ulkomaalaislakiin ja kavensi turvapaikanhakijoiden asemaa. Hallituksessa istuivat tuolloin keskustan lisäksi kokoomus ja perussuomalaiset.
Seuraavissa vaaleissa sdp nousi pääministeripuolueeksi, ja Antti Rinteen tilalle vaihtui nopeasti Sanna Marin. Syntyi viiden naisen muodostama hallitusviisikko, joka puhui avoimesti feminismistä ja josta valtaosa edusti vasemmistolaista politiikkaa, jossa humanitaariseen maahanmuuttoon suhtaudutaan huomattavasti oikeistoa suopeammin. Suomen historian vasemmistolaisimmaksi toisinaan kutsutulta hallitukselta olisi voinut odottaa enemmän – vähintäänkin tehokkaampia ponnistuksia viimeisten 10 vuoden aikana tehtyjen kiristysten purkamiseksi tai edes kovempaa yritystä parantaa turvapaikanhakijoiden asemaa ja turvapaikkaprosessia.
Viisikko onnistui omalla kaudellaan perumaan Sipilän hallituksen 80 turvapaikkapoliittisesta kiristyksestä kolme. Kansalaisjärjestöjä tämä ei vielä vakuuta. Esimerkiksi perheenyhdistämistä hakevan alaikäisen toimeentuloedellytyksen poistaminen on Pakolaisneuvonnan mukaan tärkeä, mutta riittämätön toimi. Myös Suomen Pakolaisapu linjaa, että toimeentuloedellytys tulisi poistaa kaikilta kansainvälistä suojelua saaneilta ihmisiltä.
Kun Taliban nousi valtaan Afganistanissa, Marinin hallitus nosti kiintiöpakolaisten määrää 1500:aan. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty kuitenkin kritisoi hallituksen unohtaneen maassa jo olevat turvapaikanhakijat, joiden turvapaikkapäätökset venyvät.
Vaikka Suomessa on ollut humanitaarista maahanmuuttoa verrattain vähän aikaa, käytännössä vasta 1990-luvulta lähtien, rakenteellista syrjintää täällä on ollut jo pidempään. ”Omien” vähemmistöjemme kokemasta rasismista on kuitenkin vaikea puhua ilman, että keskustelu kääntyisi siihen, kuka tänne saa tulla. Täällä asuvien etnisten vähemmistöjen mahdollisuus elää hyvää elämää jää poliittisten toimien ulkopuolelle.
Suomen romaniväestön kohtaama rasismi on hyvin tiedetty ongelma. Otsikoista voimme lukea, kuinka romanit käännytetään ravintoloiden ovilta ja kuinka poliisi pysäyttää romaneiksi tulkitsemansa ihmiset kaduilla ja autoteillä. Romanien kokemaa räikeää syrjintää ei ole onnistuttu vähentämään politiikan keinoin. Neljä vuotta on siihen lyhyt aika, mutta demarit ovat olleet hallituksessa jyli 20 vuotta 90-luvulta lähtien.
Jo useissa hallituksissa käsittelyssä ollut saamelaiskäräjälaki taas kaatui perustuslakivaliokunnassa helmikuussa. Valiokunnan puheenjohtaja, sdp:n Lapin vaalipiirin kansanedustaja Johanna Ojala-Niemelä ei kutsunut puoluetoveriaan ajoissa äänestykseen, joten tilalle tuli lakiesitystä vastustanut keskustan edustaja Markus Lohi. On edelleen epäselvää, oliko kyseessä vahinko vai Ojala-Niemelän tahallinen teko. Osa valiokunnan jäsenistä oli jo aiemmin kyseenalaistanut Ojala-Niemelän puolueettomuuden asian käsittelyssä. Ojala-Niemelä kiisti kritiikin.
Sen sijaan, että hallitus olisi tehnyt antirasistista politiikkaa, se teki jotakin odottamatonta. Heinäkuussa 2022 voimaan tuli uusi rajavartiolaki. Se mahdollistaa rajan sulkemisen kokonaan, ”jos sulkeminen tai rajoittaminen on välttämätöntä vakavan yleiselle järjestykselle, kansalliselle turvallisuudelle tai kansanterveydelle aiheutuvan uhan torjumiseksi”. Demarijohtoinen hallitus toteutti sen, mihin perussuomalaiset ei hallituksessa pystynyt: rajat on nyt mahdollista laittaa kiinni.
Kun tarkastelee maahanmuuttopolitiikan kehitystä viisikon hallituskauden aikana, solidaarisuus kuuluu vasemmistopuolueiden puheissa, mutta käytännössä harjoitetusta politiikasta sitä on vaikeampaa löytää. Tähän ovat tietysti vaikuttaneet kriisit kuten sota ja pandemia. Silti kautensa päättävän hallitus tuotti pettymyksen.
Suomi on todellakin noudattanut eurooppalaista, tiukkaa turvapaikkapoliittista linjaa ja EU-direktiivejä. Esimerkiksi Amnesty on kritisoinut ulkomaalaislain kiristyksiä siitä, että ne vievät Suomea kansainvälisten ihmisoikeuksien minimitasolle. Suomen tilanne on kiusallinen: haluamme olla yhtä aikaa turvapaikanhakijoille ‘epähoukutteleva’, mutta tarvitsemme kuitenkin kipeästi lisää työvoimaa ulkomailta. Miten sanotaan ”tervetuloa meille töihin, mutta turvapaikanhakijat pysykää poissa, ette te täällä viihtyisi” englanniksi? – Well, I call it racism.
Rasistinen ilmapiiri voi hyvin muissakin Pohjoismaissa. Esimerkiksi Tanska on ollut otsikoissa tavoitteestaan olla vastaanottamatta yhtään turvapaikanhakijaa. Vuonna 2021 Tanska hyväksyi lain, jonka myötä sinne saapuneet turvapaikanhakijat voidaan lähettää esimerkiksi Ruandaan perustettuun keskukseen odottamaan turvapaikkapäätöksensä käsittelyä, jonka läpimennessäkin henkilö jäisi kyseiseen maahan. Tanskan vasemmistohallituksen politiikka, jota vielä jokunen vuosi taaksepäin pidettiin Ruotsissa pöyristyttävänä, on nyt ruotsalaisten politiikan kommentaattorien mukaan inspiroivaa. Onko vain ajan kysymys, että Suomikin ottaa mallia naapureistaan?
Tarkoitukseni ei ole puolustaa perussuomalaisia vaan tuoda kiihtyvään vaalikeskusteluun tämäkin näkökulma: Rasismin vastakohta ei ole se, ettei ole rasisti. Jos poliitikko vastustaa rasismia, olettaisi hänen tekevän antirasistista politiikkaa, siis tekoja sanojen painoksi.
