Pääkirjoitus: Thoughts and prayers?

Liian moni tärkeä asia jää somemesoamisen jalkoihin, kirjoittaa Ylioppilaslehden päätoimittaja Susanne Salmi.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Jes, nyt voi kirjautua ulos Twitteristä”, kollega iloitsi lomalle lähtiessään. Ymmärsin riemun hyvin. Tämänhetkistä Twitteriä ahdistavampaa paikkaa saa hakea.

Vielä jokunen vuosi sitten, arabikevään jälkimainingeissa, somen vallankumouksellisesta voimasta jaksettiin vielä varovasti innostua. Vastaavia puheenvuoroja kuulee nykyään harvoin, sillä niitä tukevaa somekeskusteluakaan ei oikein ole; on vain loputtomia yrityksiä kohottaa itsensä jalustalle sivaltamalla vastapuolta mahdollisimman tylysti.

Somessa elämme kollektiivista teini-ikää ja huudamme infantiilisti toisiamme kumoon mustavalkoisilla argumenteilla, vaikka ympäröivästä maailmasta löytyvät kaikki harmaan sävyt. Self help -oppaissa ja terapiaistunnoilla suosimme ratkaisukeskeisyyttä, mutta Twitterissä siitä ei näy jälkeäkään.

Tavallaan tämä on hyvin epäsuomalaista toimintaa. Kotimaan politiikassa on nimittäin perinteisesti suosittu kompromisseja, sanoo professori Anu Kantola lokakuun Imagessa ja jatkaa:

”Nuorempana en ehkä arvostanut tätä konsensusyhteiskuntaa, mutta kyllä siinä hyvät puolensa on. Sen ansiosta käänteet eivät ehkä ole niin jyrkkiä kuin muualla.”

Jyrkän käänteen määritelmän täyttävät esimerkiksi Britannian brexit-sirkus ja Donald Trumpin sekoilu. Ne saavat polttovoimansa polarisaatiosta, jota somerähinöinti avittaa.

Kipeä ajatusleikki: mitä olisi saatu aikaan, jos kaikki tämä energia olisi käytetty vaikkapa ilmastonmuutoksen torjumiseen?

Viime aikojen surullisin verkkokeskustelu liittyy Kuopion koulusurmaan. Julkisuuteen oli tihkunut vasta epämääräisiä ensitietoja, kun some jo räjähti.

Vaikka käsillä oli kansallinen tragedia, Twitterissä ei näkynyt hienotunteisuuden häivääkään. Ensin alkoi ruma spekulointi tekijän etnisellä taustalla – sitten raivoaminen siitä, kuinka rasistit kehtaavat käyttää tapahtunutta keppihevosenaan. Kilpiä kiillotettiin poliittisen kentän jokaisella laidalla, vaikka tapahtuneesta oli kulunut vasta pari tuntia.

Liian harvoja vaikutti kiinnostavan, miten Kuopiossa voidaan.

Mesoamisen jalkoihin jäi kaikki todella tärkeä: keskustelu mielenterveydestä, syrjäytymisestä ja siitä, miten tällaisia tapahtumia voitaisiin nykyistä paremmin ehkäistä.

Siksi en voinut olla -ajattelematta, että jopa parjattu thoughts and prayers olisi ollut rakentavampi reaktio.

On tietenkin helpompaa tukeutua ääripäihin kuin pysähtyä pohtimaan ei-mustavalkoisia kysymyksiä. Uusimmassa Ylioppilaslehdessä niitä kuitenkin riittää:

Kumpi on eettisempi, massatuotettu tekonahkatakki vai käsityönä tehty lammasturkis?

Jos nuori ihminen menee isolla rahalla luksuskuntosalille, onko se merkki kapitalismin tiukentuvasta ikeestä vai siitä, että nyt on opittu nauttimaan viinanjuontia terveellisemmistä huvituksista?

Entä voiko konservatiivi olla muutakin kuin haukkumasana?

Helppoja vastauksia ei kompleksisessa maailmassamme ole. Jatkuvan oikeassa olemisen keskellä sen myöntäminen tuntuu virkistävältä.