Karo laski lauseen lakanoille kuin kastemekon ristiäispäivänä. Varoen, ettei sen helma rypistyisi.
– Mä haluan lapsen, hän sanoi.
Sakari ei vastannut. Hän tuijotti kattoon. Lause lepäsi heidän välissään. Otti odottavan muodon.
– Mäkin haluan, hän vastasi.
Karo muisti jälleen hengittää.
– Kun sanot että haluat lapsen, niin mitä sä sillä tarkoitat? Sakari jatkoi ja kohensi asentoaan.
– Mulle on aina ollut selvää, että haluan lapsen. Mun ei tarvitse sitä enää sen enempää kelailla tai pyöritellä. Lähinnä on ollut kyse ajoituksesta ja seurasta.
– Okei, Sakari sanoi.
Hiljaisuus oli niin pitkä, että Karon oli jatkettava.
– Ei ollut tarkoitus sanoa tota mitenkään painostavasti, tai siis silleen että nyt heti lapsi, tai siis mähän haluan lapsen, eikä se siitä ajan kanssa muutu, mut siis niin mä ajattelin että tästä on hyvä puhua heti alussa, ennen kuin tää menee yhtään vakavammaksi tai mitään koska siis jos sä et vaikka haluaisi, ja se olisi sulle ihan ehdoton nounou niin mun olisi hyvä tietää nyt ennen kuin tää juttu menee pidemmälle, tai siis jos menee, mä siis toivoisin että menee että joo, hyvä että säkin haluat.
Karo istui nojaten sängynpäätyyn. Sakari kurkotti ja veti Karon viereensä.
– Onko tää susta vakavaa, tää meidän juttu? hän kysyi.
– On tää mulle, Karo sanoi väistellen Sakarin katsetta.
– Se on kiva kuulla. Koska mä olen hyvin vakava ihminen.
– Nyt sä vitsailet.
– Sä olet söpö kun sä olet vakavissasi, Sakari sanoi ja sukelsi kohti Karon kaulaa.
Karo painoi miehen kauemmaksi.
– Tää on mulle vakavaa, hän sanoi.
Sakari lakkasi hymyilemästä.
– Okei, mä kuulen sua. Sä haluat lapsen. Mäkin haluan. Musta tää on hyvä lähtökohta.
– Joo, on joo.
Karo tuijotti Sakarin kaulan juureen jäävää kuoppaa.
– Mitä? Sakari kysyi.
Karo asetti etusormensa pään solisluiden risteykseen jäävään tilaan.
– Milloin?
Karo tunsi sormenpäänsä alla, kun Sakari nielaisi.
– Pian. Pian rakas, Sakari vastasi.
Hymy kiipesi Karon poskia pitkin, nipisti niiden päistä.
Hanne laski aterimensa pöydälle, pyyhki suunsa kulmat lautasliinaan. Karo ei nähnyt miksi. Ravintola hälisi heidän ympärillään.
– Oletko sä ihan tosissasi? Hanne kysyi.
– Te olette tavanneet, mitä, pari kuukautta sitten? Ja sä olet yrittämässä sen kanssa lasta? Hanne jatkoi.
– No ei olla yrittämässä mitään. Mutta pian. Toivottavasti, Karo vastasi.
Hän siirsi kahta risottoriisiä lautasensa reunalla.
– Okei, mistäs tää tunne on oikein tullut?
– En mä tiedä, mistä nyt tällanen tunne ikinä tulee. Biologiasta. Hormoneista.
– Joo, kyllä mä vauvakuumeen tiedän, mutta miten se nyt just Sakarin kanssa herää?
Hanne nosti lasinsa. Se kilahti lautasen kulmaan.
– Sen läsnäolossa on jotain sellaista. Tosi rauhoittavaa. Sillä ei jotenkin ole kiire mihinkään. Se on tosi turvallista. Musta tuntuu jotenkin että me ollaan tunnettu pidemmän aikaa.
– Mutta te siis ette ole, Hanne sanoi.
Hanne laski lasinsa takaisin pöydälle. Hän tuijotti lautastaan, kuin ei äkisti tietäisi, miten sen kanssa tulisi toimia.
– Mä olin Henkan kanssa mitä, yli viisi vuotta, eikä me silti hankittu lapsia. Että jotenkin tuntuu että se kuinka kauan jonkun kanssa on ei vaikuta siihen tuleeko niitä lapsia vai ei, Karo sanoi.
– Ymmärrän että toi kummittelee sulle edelleen, mut siis, ehkä kannattaisi mennä kaikki vuodenajat läpi ennen kuin ryhtyy yrittämään?
– Mä en nyt ihan ymmärrä miksi sä reagoit tolla tavalla.
Hanne nosti katseensa lautasesta. Hän tuijotti Karoa ilmeettä.
– Onko kaikki hyvin? Sanoinko mä jotain väärin? Hanne?
Hanne käänsi katseensa pois pöydästä. Hän tuijotti muutaman ihmisen jonoa, joka oli muodostunut kassalle. Rypisti otsaansa.
– Hei? Karo kysyi.
Hanne nipisti nenänsä harjannetta, silmien väliin jäävää löysää ihoa.
– Mua vaan siis ahdistaa se ajatus, ja mä tiedän että tää on tosi itsekäs ja typerä ajatus, mutta mua vaan ahdistaa jos mä joudun vielä yksiinkin babyshowereihin tai ristiäisiin silleen että mä en ole itse raskaana, Hanne sanoi ja rutisti ihoa niin, että se muuttui valkoiseksi.
– Voi Hanne, voi ei, Karo sanoi.
Hanne veti ilmaa sisäänsä. Hän päästi sen pitkällä puhalluksella huultensa välistä irti.
– Ja mä siis maailman eniten tietenkin toivon että sä saat lapsen, ja kaikki saa lapsia, ja ne lapset ei ole multa pois, ei ole mitään lapsipankkia josta niitä jaetaan ja josta ne loppuisi, mutta mä en vaan enää yhtään jaksaisi tätä että mulla ei ole lasta. Ja mä tiedän että sulla ei edes ole sitä, että te vasta siis puhutte siitä, mutta äh, mulla alkoi menkat torstaina ja uhh…
Karo silitti Hannen kättä.
– Voi rakas, mä en tiennyt.
Hanne painoi etusormella silmänsä sisänurkkaa. Hän tarkisti, oliko siihen jäänyt meikkiä. Lounasruokailijoiden äänet kimpoilivat kiviseinistä.
Kirjaston edessä bussipysäkillä oli nainen vaunujen kanssa. Parivuotias lapsi haalarissa kahisi äitinsä jaloissa. Äiti lepuutti kättään vaunujen kahvalla. Karo lähestyi ryhmää. Hän mietti ohittaisiko heidät tien vai pysäkin puolelta. Taapero yritti nyt kiivetä pysäkin penkille ja ähisi. Lapsen kasvot pistivät esiin kypäräpipon sisältä. Poskilla oli punaiset läiskät. Pienet maitohampaat kiilsivät. Karo mietti, miltä lapsi tuntuisi sylissä. Kuinka haalarin sisällä olivat lapsen ääriviivat, hennot ja huokoiset luut. Kuinka lapsi tuoksuisi myssyn alla unelta. Miten lapsen niskaan olisi noussut pieni, kostea hiki.
Haalarilapsen ähistessä vaunut seisoivat vaiti. Niiden sisällä oli joku, niin pikkuruinen että vaunuissa oli varmasti enemmän peitteitä kuin vauvaa. Karo halusi katsoa vaunujen sisään. Tarkistaa, oliko vauvalla kaikki hyvin. Oliko makuupussi sopivasti, eihän vetoketju hangannut leukaa? Karo oli perheen kohdalla ja äiti irrotti kätensä vaunuista. Nainen nosti penkin vieressä puhisevan lapsen kainaloista istumaan. Ohikiitävän hetken Karo ajatteli tarttuvansa vapaana olevien vaunujen kahvaan. Hän näki renkaiden lukon, tiesi sen vapautuvan yhdellä potkaisulla. Hän työntäisi vaunut liikkeelle, ponnistaisi juoksuun. Äiti jäisi pysäkille, huutaisi hätääntyneenä. Tarraisi tarhaikäiseen, lähtisi perään, ei jaksaisi lapsi sylissään kovin pitkälle. Karo juoksisi vaunujen kanssa, rymistelisi yli rotvallista. Vauva makaisi selällään mykkänä. Puhkeaisi itkuun, kun ohikulkijat tulisivat väliin. Karo huutaisi vauvan yli, yrittäisi saada sen syliinsä. Naisella oli jo kaksi, miksei hän voinut saada yhtä?
Karo ohitti vaunut kadun puolelta. Taaperon jalat tököttivät ilmassa. Myssy oli valahtanut silmille. Lapsi katsoi Karoa taivuttamalla päätään taakse. Pienet silmät loimottivat pipon reunan alta. Nainen veti vaunuja lähemmäs itseään. Karo ymmärsi vasta ylittäessään tietä, että nainen oli antanut hänelle tilaa, eikä hän ollut kiittänyt.
Sakari oli käynyt suihkussa ja tuoksui voimakkaasti deodorantille. Hän tuli peiton alle ja ojensi kätensä kohti yöpöydällä olevaa puhelinta. Peiton alla Sakari haki otteen Karon reidestä ja puristi nopeasti. Karo painoi puhelimensa lukitusnäppäintä. Siitä kuului kolea klak.
– Kun sanoit siitä lapsesta että pian, niin miten pian sä olit ajatellut? Karo kysyi.
Sakari ei lopettanut selaamista.
– En mä ole miettinyt sitä sen tarkemmin.
– Onko se pian niin kuin viikkoja, kuukausia?
– Vuosia? Karo jatkoi.
– Oletko sä laittamassa tätä juttua johonkin kalenteriin?
– No en nyt ehkä kalenteriin, mutta kiinnostaa kyllä tietää että mitä se pian sulle merkitsee. Mä olen 34, joten tää alkaa olla mulle myös kalenterijuttu.
– Mä tiedän kyllä kuinka vanha sä olet, Sakari sanoi ja laski puhelimensa alas.
– Tiedät varmaan myös sen, että mun mahdollisuus saada lapsi on tilastollisesti huonompi jokainen päivä?
– Nyt sä olet vähän dramaattinen.
– Ja sä et vastaa mun kysymykseen.
– Ei tää nyt mikään viikkojen asia ainakaan ole. Kuukausia varmasti… Vuosi? Kaksi? En mä tiedä. Onko meidän pakko puhua tästä nyt? Musta tuntuu että me puhutaan tästä koko ajan.
Karo tunsi kiukun nousevan kylkiään pitkin.
– Sä sanoit että pian. Vuosi tai kaksi vuotta ei musta vastaa sanaa pian.
Karo nosti itseään pystyyn peiton alla. Hän veti aamutakkia tiukemmin ylleen ja jatkoi.
– Mä haluan lapsen. Haluan sen sun kanssa. En näe syytä odottaa asiassa, jossa odottaminen itsessään on riski.
– Mäkin haluan lapsen. Ja haluan sen sun kanssa. Mä en vaan ihan vielä… tunne että olisin siihen valmis.
Sakari katsoi suoraan eteensä. Karo yritti pidellä raivoaan. Hän hidasti puhettaan, artikuloi jokaisen sanan kuin kirjoittaisi niitä syntymäpäiväkorttiin.
– Mitä pitäisi tapahtua, että sä kokisit, että olet valmis?
– En tiedä.
Sakari piti tauon.
– Musta tuntuu että olen just ja just saanut oman elämäni kasaan. Saanut firman toimimaan, tavannut sut. Meillä on tää uusi elämä yhdessä. Lapsi muuttaa sen kaiken. Haluisin että asiat olisivat jotenkin vakaampia ennen kuin se lapsi tulisi. Mä olen tässäkin vuokralla, Sakari sanoi ja heilautti kättään ilmassa.
– Vuokralla?
Karo nousi ylös sängystä.
– Mikä vitun argumentti toi on?
Hän etsi nojatuolin vaatekasasta alushousujaan.
– Hei ei tarvitse suuttua, Sakari sanoi.
Karo puhui selkä Sakariin päin.
– Vittu ihan oikeesti. Vuokralla? Voiko vaan omistava luokka hankkia lapsia?
Karo penkoi vimmaisesti vaatekasaa.
– Sä tiedät että mä en tarkoita sitä noin, Sakari vastasi.
Karo kääntyi kohti Sakaria. Hän puristi löytyneitä alushousuja nyrkissään.
– No en kyllä enää tiedä mitä sä tarkoitat. Sä sanot että sä haluat lapsia, sitten sä sanot että sä et ehkä haluakaan.
– Mä olen sanonut, että haluan lapsia sun kanssa, jeesus.
– Sit sä sanot että me hankitaan lapsi pian, mutta sitten se onkin vuosi tai kaksi.
– Sanoin, että en tiedä.
– Sitten sä sanot että lasta varten tarvis asua omistusasunnossa, ja seuraavassa lauseessa, että ei tarvitse. No, milloin ajattelit sitten omistusasunnon hankkia? Häh? Pian? Parin vuoden päästä? Kauanko siellä pitäisi sitten asua, että sulla olisi tarpeeksi vakaa olo lapsen hankkimiseen?
Sakari tuijotti kattoa.
– Mä en jaksa tätä…
– En mäkään jaksa tätä! Karo huusi ja paiskasi alushousunsa lattialle.
Hän ei antanut Sakarin keskeyttää.
– Mä en jaksa tätä vitun paskaa vittu odottamista! Aina vaan odottamista! Mä tiedätkö odotin ja odotin Henkkaa niin monta vitun vittu vuotta eikä siltikään, siltikään koskaan tullut sitä päivää. Koska senkin äijän piti kasvaa, vittu ihmisenä, vakiintua työelämässä, luoda uraa, ja kokea olevansa mies, enemmän mies hankkimaan sen lapsen. Ja mä kuule tuin ja nostin ja tsemppasin mutta ei teistä saatanan äijistä vaan kasva aikuisia! Te olette kaikki yksiä isoja miesvauvoja, lellitte itseänne tossa saatanan ikuisessa nuoruudessa, odotatte että teidän mutsit kasvattaa teidät ja sitten teidän naiset kasvattaa teidät mut te ette vaan ikinä kasva. Mä en enää odota, mä en kasvata enää yhtään miesvauvaa! Mä en jaksa, en jaksa olla se mankuva vaativa nainen joka olisi valmis, on ollut jo niin pitkään, mä en odota, mä en odota enää yhtään! Mä en vaaranna mun tarvetta, oikeutta, saada lasta sen takia että sulla ei ole sellaista fiilistä! Vittu fiilistä! Ja kyllä, se pitää laittaa kalenteriin koska mä olen se joka soittaa terveyskeskukseen, varaa ajan ja poistattaa sen kierukan. Lisääntymiseen kuuluu naisella tällasiakin asioita. Niin kyllä, tää on kalenteriasia.
Karo poimi alushousunsa lattialta, puki ne päälleen ja veti farkut jalkaansa. Aamutakki jäi roikkumaan villapaidan alle.
– Elämä on täynnä epävarmoja tunteita. Opettele elämään niiden kanssa, hän sanoi.
Aamutakin silkkiset narut lepattivat takin alta, kun Karo nousi taksiin.
Vau. Noinko sanoit? Hanne kysyi.
Karo ja Hanne nojasivat Pitkänsillan paksuun muuriin. Hakaniemi hurisi heidän taustanaan.
– Suurin piirtein joo, Karo vastasi.
Karo laittoi kyynärvarsille painoa. Kivimuuri tuntui viileältä takin läpi. Hän katsoi junaradan taakse laskevaa aurinkoa. Muutama soutuvene lepäsi rannassa.
– Eikä se ole sen jälkeen soittanut? Hanne kysyi.
– Ei ole ei.
– Ja kauanko tästä oli?
– Kaksi päivää, Karo sanoi katsettaan siirtämättä.
Junarata sumeni. Taivaanrantaan tuli läikkä. Hanne päästi pitkän vihellyksen huultensa välistä.
– Jep, Karo sanoi.
Hän painoi otsansa kiveä vasten. Huokoinen graniitti tuoksui raudalta. Karo käänsi sille poskensa. Lantio painautui kivimuuria vasten. Hanne laski käden hänen selälleen.
– Oi voi, hän sanoi.
– Sanos muuta.
– En halua puolustella Sakaria, mutta siis ymmärtäähän sen, jos se säikähti. Sä osaat olla aika hurja kun suutut. Ja te olette kuitenkin olleet aika vähän aikaa yhdessä.
– En kiellä tuosta mitään.
Karo kiskaisi itsensä ylös muurilta.
– En mäkään soittaisi mulle. Raivohullulle.
– On sulla oikeus myös vaatia. Tai olet nyt selvästi sanonut mitä haluat ja missä sun rajat menee, Hanne sanoi ja lohkoi ilmasta palasia käsillään.
– Toi on kauniisti sanottu pimahtamisesta.
He jatkoivat kävelyä. Kasvitieteellisen puutarhan kohdalla liikenteen melu hiljeni.
– Mä olen kyllä yks idiootti, Karo sanoi.
– Tapaan ihan mielettömän miehen, ehkä mun elämän miehen, jonkun joka tuntuu siltä että se on odottanut mua jossain toisessa ajassa, ja nyt vaan sattunut mun kohdalle, ja sitten mä vittu sekoan sille jostain tunteesta, jostain sellaisesta mitä en itsekään osaa selittää.
– Ei sitä voikaan selittää, jos sitä ei tunne.
– Eikö miehet tunne sitä? Sitä että on pakko saada lapsi?
Hanne oli hetken hiljaa.
– Eero aina sanoo, että se haluaa lasta enemmän kuin mitään. Mutta kun se sanoo sen, niin musta tuntuu ettei se halua sitä samalla tavalla. Maailman eniten.
– Ehkä sen maailma on pienempi.
– Niin.
– Uskotko sä, että mä haluan sitä maailman eniten?
– Mä uskon sua, Hanne sanoi.
He kävelivät rinnakkain.
– Mitä sä teet, jos se ei soita? Hanne kysyi.
– En tiedä.
Risteys oli meluisa. Hämärän läpi loistivat pysäkillä seisovan ratikan valot.
– Olenko mä hullu, jos mä valitsen jotain olematonta olemassa olevan tilalle?
– Et sä oo.
– Tai että, eihän sitä lasta edes ole. Ja silti mä valitsen sen.
Ratikka nytkähti liikkeelle. Sen takaa paljastui Varsapuistikon imettävä tamma.
