Vuonna 2012 Instagramissa on vielä vähänlaisesti selfieitä. Eräässä varhaisen feedini ainoista itseäni esittävistä kuvista katson suoraan kohti kameraa. Olen käynyt juuri kampaajalla ja kuontaloni on chic. Kuva on otettu itselaukaisimella pienen välimatkan päästä – ikään kuin yrittäisin säilyttää illuusion etäisyydestä kuvan kohteen ja sen ottajan välillä.
Tai sitten kyse on häveliäisyydestä. Eikö itse otetun kuvan postaaminen verkkoon vihjaa, että pidän itseäni jotenkin viehättävänä? Sellainenhan on noloa.
Instagramin maailmaan astuminen tuntui aluksi vähän erikoiselta. Jos Facebookissa huomion keskipisteenä olivat ihmisten väliset sosiaaliset suhteet ja verkostot, Instagramissa fokus oli ensisijaisesti itsen esittämisessä. Ensimmäisinä vuosina oman julkisuuskuvan rakentaminen ei tosin ollut vielä kovin vakavaa. Oma feedini oli pitkään sekalainen kokoelma kissa-, koira- ja viiniaiheisia kuvia. Yhdessä otoksessa ystäväni joi villahousut jalassa kaljaa. Suurimman osan vapaa-ajastani vietin poliittisten aktiviteettien parissa, mutta sitä ei kuvavirran perusteella arvaisi.
Sitten jokin nytkähti. Aikaisemmin eskapistisena, kohotetun arjen piilopirttinä palvellut Instagram oli menettänyt viattomuutensa ja muuttunut omituiseksi helvetinkoneeksi, joka tuuttasi contenttia 24 tuntia vuorokaudessa. Aivan kaikki oli poliittista, ja ilmassa leijui pahantahtoisen ylivirittyneisyyden tuntu. Kämäisyyden estetiikka sai väistyä silotellun pinnan ja kaupallisten yhteistöiden tieltä.
En tiedä, oliko kenelläkään enää hauskaa.
Yhdysvaltalainen esseisti ja toimittaja Jia Tolentino ruotii esseessään Ihminen internetissä verkon ja sosiaalisen median lieveilmiöitä. Analyysissään hän keskittyy erityisesti Donald Trumpin valtaannousun jälkeisiin vuosiin 2017–2018.
”Miten internetistä tuli niin karmea, niin rajoittava, niin äärimmäisen henkilökohtainen, niin poliittisesti määrittävä?” kysyy Tolentino.
Syypäätä on vaikea paikantaa yhteen kohteeseen. Trumpin ja Putinin kaltaiset suuruudenhullut itsevaltiaat masinoivat trolliarmeijoitaan ja kiihdyttävät siten aggressiivista somekommentointia. Vaikutukset eivät rajoitu verkkoon: Yhdysvalloissa Trumpin kannattajat valtasivat kongressin, Venäjällä Putinin trollit ovat yksi elimellinen osa ihan oikeaa sotaa. Suomessa toimittaja Johanna Vehkoon oikeudenkäynti on järisyttävä esimerkki ”natsipellejen” kyvystä ulottaa poliittinen trollailunsa myös oikeusjärjestelmän tasolle.
Laitaoikeisto ei kuitenkaan ole ainoa syy sosiaalisen median sietämättömyydelle, vaan touhu on muuttunut omalla tavallaan sakeaksi myös internetin edistyksellisessä päädyssä. Siellä ongelmana ei ole ylhäältä käsin organisoitu saati väkivaltainen häiriköinti, vaan oudon myrkyllinen ilmapiiri, jota kuvatessa sanat kerta toisensa jälkeen lipeävät otteesta. Nykyinternetin kauheus ei säästele edes hyväntahtoisia. Suurimmalla osalla sen käyttäjistä on riski muuttua ”kusipäiksi”, kuten internet-teoreetikko Jaron Lanier asian muotoilee.
Kuinka monta kulttuurintutkijaa tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? Vanhan vitsin mukaan vastaus riippuu kontekstista. Sillä, kuka sanoo, missä sanoo ja miten sanoo, on väliä. Ei pärstäkertoimen vuoksi vaan siksi, että merkitys muodostuu kirjaimellisen viestin ohella aina myös näiden asioiden summana. Ilman kontekstia asiat eivät asetu suhteessa ympäristöönsä. Silloin myös niiden analysointi muuttuu vaikeaksi tai suorastaan mahdottomaksi. Lopputuloksena on pahimmillaan joukko hätäisiä ja suhteellisuudentajuttomia johtopäätöksiä, joissa väitetään paljon ja ymmärretään vähän.
Toimittaja Rebecca Jenningsin aloittamassa Twitter-ketjussa vastaajat summaavat vuoden 2022 mieleenpainuvimpia internet-ylilyöntejä. Muutamia poimintoja: lukeminen on ableistista, hitaan aamukahvin juominen kumppanin kanssa elitististä, ruoan tarjoaminen naapureille suoranaista ahdistelua.
Ja kyllä Suomessakin osataan. Yhteiskuntakriittinen Mikä meitä vaivaa? -podcast sulki lokakuussa 2021 Instagram-tilinsä kommentointimahdollisuuden, koska sen ylläpitäjä Veikka Lahtinen kyllästyi työstämään ”vaativia palautteita”. Esimerkiksi vitsailua Sebastian Tynkkysen housuun kakkaamisesta oli pidetty ableistisena, koska osa ihmisistä todella kärsii kiusallisista ja elämää rajoittavista pidätysvaikeuksista.
Sosiaalisen median tutkimuksessa puhutaan usein kontekstin romahtamisesta. Termi pohjautuu viestinnän professorin Joshua Meyrowitzin 1980-luvulla esittämään ajatukseen siitä, miten radion ja television kaltaiset viestintäteknologiat irrottavat viestin sen alkuperäisestä ympäristöstä ja suuntaavat sen uusille yleisöille. Tämä väistämättä vaikuttaa tapaan, jolla vastaanotettua viestiä tulkitaan. Pieni määrä romahtavaa kontekstia on siis joukkotiedotusvälineiden toiminnan kannalta tavallaan välttämätöntä.
Sosiaalinen media kuitenkin kiihdyttää kontekstin romahtamista. Kun rajatulle kohdeyleisölle suunnattu vitsi ottaa tuulta alleen ja muuttuu viraaliksi, se irtoaa samalla alkuperäisestä tarkoituksestaan ja sitä tulkitaan toisin kuin julkaisija on sen ajatellut tai kohdeyleisö ymmärtänyt. Lopputuloksena on tunne, että mitään ei todellakaan voi enää sanoa. Ihminen internetissä ei ymmärrä sarkasmia, vaikka sen liittäisi twiittiin Aleksis Sappikiven kokoisin kirjaimin.
Erimieliset tulkinnat ovat tietysti elimellinen osa julkista keskustelua. Sosiaalisen median edistyksellistä nurkkaa kuitenkin riivaa se, että omasta ajattelusta poikkeavan tulkinnan juurisyytä lähdetään kaivamaan pikemminkin keskustelukumppanin yhteiskunnallisesta positiosta tai ”väärästä tietoisuudesta” kuin varsinaisista argumenteista. Ikään kuin konteksti yritettäisiin romahduttaa tarkoituksellisesti.
Mikä meitä vaivaa? -podcastin Instagram-postaus kiteyttää asian osuvasti: ”On hyvin yleistä tulkita kaikki erimielisyys ’etuoikeutettujen kitinäksi’ tai ’kyvyttömyydeksi ottaa palautetta vastaan’. Vasemmistopiireissä on hyvin vaikeaa hyväksyä, että erimielisyys voi johtua myös aidoista eroista taktiikoissa eikä vain sisäistetystä sortajapositiosta.”
Siis taistelua vailla erimielisyyttä olosuhteessa, jossa hyväntahtoisen tulkinnan tila on kaventunut olemattomiin. Pakko rakastaa internetiä.
Ihminen internetissä ei ymmärrä sarkasmia, vaikka sen liittäisi twiittiin Aleksis Sappikiven kokoisin kirjaimin.
Eräs hyödyllinen käsite internetin keskustelukulttuurin perkaamiseksi on kirjallisuudentutkija Eve Kosofsky Sedgwickin vuodelta 1997 peräisin oleva termi paranoidi lukeminen. Queer-tutkimuksen pioneereihin lukeutuva Sedgwick käsittää paranoian yhtenä lukemisen strategiana, joka on laadultaan ennakoivaa, refleksiivistä ja jäljittelevää. Sedgwickin mukaan paranoidi lukeminen vaalii negatiivisia affekteja ja paljastamisen logiikkaa. Kyse on ”vahvasta teoriasta”, jossa suurin piirtein kaikki yhteiskuntaa koskevat havainnot voidaan lukea todisteina kokonaisvaltaisen analyysin todenmukaisuudesta.
Paranoidi tulkitsija ”tietää”, että asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät. Arkijärjen ja tolkun ihmisyyden taakse piiloutuu alistava systeemi, josta voi saada tietoa vain epäilemällä ja keräämällä vähäpätöiseltä vaikuttavia johtolankoja. Paranoidi ei ylläty, kun suurieleisesti feministiksi julistautunut mies paljastuu naisia ahdistelevaksi runkkariksi. Hän on tiennyt asian koko ajan.
Käsitettä entuudestaan tuntematon vainoharhainen lukija saattaisi tässä vaiheessa esseetä ajatella, että lukutavan kritiikki on itsessään eräänlainen sumutus. Yrittääkö Sedgwickiin nojaava kirjoittaja väittää, että kriittinen internetdiskurssi olisi muka palautettavissa silkkaan yksilöpsykologiaan? Että rakenteiden kriittinen tarkastelu olisi vainoharhaisuuden merkki? Haiskahtaa vähättelyltä – sortohan on todellista!
Niin kuin tietysti onkin.
Paranoidi tulkitsija saattaa hyvin olla oikeassa, eikä asenne itsessään ole viallinen tai aina edes vältettävä. Sedgwick suhtautuu paranoidiin lukemiseen yhtenä tietoteoreettisena käytäntönä muiden joukossa. Hänen mukaansa sen hyödyntämisen avulla on mahdollista päästä käsiksi täysin legitiimiin tietoon. ”Paranoia tietää jotkut asiat hyvin ja toiset asiat huonosti”, toteaa Sedgwick.
Paranoidi lukeminen kytkeytyy osaksi pitkää kriittisen ajattelun perinnettä, jossa pintatason rikkomisen avulla pyritään paljastamaan asioiden todellinen luonne ja sen kautta muuttamaan yhteiskuntaa. Esimerkiksi marxilaisessa teoriassa esiintyvä ajatus väärästä tietoisuudesta olettaa, että vallitseva ideologia estää näkemästä yhteiskunnan todellisen, sortavan luonteen. Rakenteiden tiedostaminen on edellytys sille, että niitä voidaan muuttaa. Vaikka niin sanottu woke-kulttuuri yhdistetään nykypuheessa tietynlaisten mielipiteiden kannattamiseen, on siinä pikemminkin kyse tällaisesta tiedostavasta ja valppaasta asenteesta kuin tarkkarajaisesta ideologiasta.
Sosiaalisen median ongelma vain on epäilevän lukutavan ylikorostuminen. Tällöin jokainen erimielisyys on todiste piilotetusta ideologiasta. Kritisoit influensserin kaupallista yhteistyökampanjaa? Olet sisäistetystä misogyniasta kärsivä pick-me girl, joka ei anna naisten harjoittaa omaa ammattiaan. Toteat, että avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjailijan romaani oli mielestäsi kerronnallisilta ratkaisuiltaan epäonnistunut? Olet homofobinen elitisti, jonka mielestä sateenkaarevat tarinat eivät ansaitse tulla kerrotuiksi. Postaat Instagramiin kuvan söpöstä koirasta Alepan edessä? Selvää toislajisten sortoa.
Esimerkit ovat osin keksittyjä ja liioiteltuja. Viimeinen on peräisin tv-sarjasta Aikuiset, jossa Pilluminati-niminen hahmo (Linnea Leino) call outtaa milloin mitäkin ongelmalliseksi hoksaamaansa asiaa. Sarjan kolmannen tuotantokauden jaksossa Koirat Alepan edessä -tiliä koskeva kritiikki on kantautunut hänen korviinsa minkäs muunkaan kuin tiedostavan Instagram-keskustelun kautta. Pilluminati on harvoin väärässä, mutta hänen kanssaan ei voi oikein tehdä mitään muuta kuin vatvoa ja valittaa. Ihme, ettei hahmo keksinyt canceloida itse itseään – ongelmalliseen salaliittoon viittaavasta nimestä olisi varmasti voinut keksiä sille jonkun hyvän perustelun.
Paranoidi lukija väittää olevansa poliittinen. Ja toki se sitä myös on. Liian pitkälle vietynä se tulee kuitenkin sulkeneeksi erimielisyyden tilan. Koska paranoidi tulkitsija tietää jo ennalta vastustajansa todellisen luonteen, hänen ei tarvitse keskustella. Dialogi on tolkuttajille.
Jos kreikkalaisesta mytologiasta vielä jotain vuonna 2023 muistetaan, niin varmaankin Narkissos.
Roomalaisen runoilija Ovidiuksen teoksessa Muodonmuutoksia Narkissoksen äiti Liriope kysyy tietäjältä, tuleeko hänen vastasyntynyt lapsensa elämään pitkän ja hyvän elämän. Kyllä, vastaa tietäjä, mutta sillä ehdolla, ettei opi tuntemaan itseään.
Kun Narkissos myöhemmin löytää tiensä lähteelle ja kumartuu juodakseen, hän ei tunnista omia veden pintaan heijastuvia kasvojaan. ”Ihastuttava itse” lumoaa Narkissoksen ja saa hänet tolaltaan. Ja siinä hän viettää lyhyen elämänsä päivät, kunnes lopulta nääntyy ja mätänee.
”Tunne itsesi”, sanoivat vanhat kreikkalaiset. Siinä Narkissoksen dilemma ja tragedia. Hän elää vain, jos ei kohtaa itseään, ja koska hän ei kohtaa itseään, hän ei tunnista kuvajaistaan vedestä vaan kuolee joutuessaan sen kanssa lähempiin tekemisiin.
On tulkinnanvaraista, oliko Narkissos oman heijastuksensa suhteen täysin tietämätön alusta loppuun, vai tajusiko hän kaikesta huolimatta katselevansa omakuvaa. Jos kyse on jälkimmäisestä, ei tiedostaminen häntä ainakaan pelastanut. ”This is fine”, totesi Narkissos, kun kukaksi muuttui.
Narsismia on usein kuvattu aikamme vitsaukseksi. Historioitsija Christopher Laschin teos The Culture of Narcissism (1979) on nostettu esiin profetiana, joka auttaa ymmärtämään 2020-luvun sekavuutta. Toimittaja Eleonoora Riihinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (10.10.2020) Laschiin nojaten olotilasta, ”jossa tekee mieli vain käpertyä omaan välinpitämättömyyteensä, alkaa keräillä taidelasia, katsoa Gilmoren tyttöjä uudestaan ja uudestaan, keksiä projekteja itsensä kehittämiseksi”. Ja ehkäpä myös katsella muutama Insta-stoori.
Myös esseisti Tolentino yhdistää internetin ongelmat sen rakenteeseen, joka nykyisessä muodossaan ajaa ihmisiä korostamaan itseään ja omaa identiteettiään: internet ”sotkee ’minän’ kaikkeen”.
Minän kautta suodatettu näkemys maailmasta ei ole väistämättä huono asia. Tiettyyn pisteeseen asti kyseessä on oikeastaan aika neutraali juttu: tavalla tai toisella kaikki yhteiskuntaa koskevat havaintomme suodattuvat kokevan minän kautta. Pakkomielteinen yritys siivota minä analyysin ulkopuolelle johtaa pahimmillaan puolueettomuuden illuusioon, jossa universaaliksi kuviteltu subjekti paljastuukin lähemmällä tarkastelulla hyvin kapeaksi hahmoksi – valkoiseksi, länsimaalaiseksi cisheteromieheksi, esimerkiksi.
Mutta jos minästä tehdään kaiken julkisen keskustelun lähtökohta, saattaa ulkopuolisen katseen kestäminen muuttua entistäkin vaikeammaksi.
Kirjailija Antti Rönkä kirjoittaa Ylen kolumnissaan (20.9.2022) huumaavasta tunteesta, jonka valtaan hän joutui liittyessään Facebookiin vuonna 2011. ”Yhtäkkiä sain valita juuri ne kuvat, jotka halusin itsestäni näyttää. Sain kommunikoida ihmisten kanssa kirjoittamalla, muotoilla chat-keskustelujen vastauksia niin kauan kuin halusin. Kun sain kontrolloida julkisivua, jonka maailmalle näytän, olin vihdoinkin oma itseni. Tosimaailman satunnaiset tilanteet ja loputtomat muuttujat eivät enää häirinneet ja pilanneet kaikkea.”
Ymmärrän hyvin, mistä Rönkä puhuu. Kirjoitettu kieli on pelkureiden väline, ja siksi se sopii minulle. Kai osin sen vuoksi olen aina myös – ihan oikeasti – rakastanut internetiä.
Loputon kontrollointi käy silti pidemmän päälle raskaaksi. Yksityisviesteihin vastaaminen älypuhelimen epäergonomiselta ruudulta on väsyttävää. Tuntemattomien kanssa viestiessä joutuu koko ajan miettimään, käyttikö nyt vahingossa jotain väärää sanaa eli tekikö mokan, jota saa pian karvaasti katua. Tarjoaisin esimerkkejä, mutta pelkään jonkun tunnistavan itsensä ja tulevan loukatuksi. Suurimpaan osaan Instagramin sisällä käytävistä keskusteluista on käytännössä mahdotonta viitata, koska pääasiallisena keskustelualustana on katoavaksi suunnitellut stoorit.
Yhteiskunnallisesti vakavampi ongelma on se, miten kontrollihakuisuus muuttaa käsitystämme julkisen keskustelun luonteesta. Toimittaja Tero Kartastenpää kirjoittaa Hesarin lauantaiesseessään (3.9.2022) havainnosta, jonka mukaan haastateltavat vaativat yhä useammin lehtikuvia itselleen ”hyväksyttäväksi”, ikään kuin kyseessä ei alun perinkään olisi lehti- vaan profiilikuva. Kyse on laajemmasta ilmiöstä, jonka kirjoittaja kiteyttää osuvasti: ”Eletään aikaa, jossa julkisuutta pidetään yhä useammin vain näyttelypaikkana itsemäärittelylle.”
Jokainen, jolla on vähäisintäkään kokemusta julkisuudessa esiintymisestä tietää, että toisen määrittelemäksi tuleminen on sietämätöntä touhua. Se vaatii harjaantumista. Toimittajan kanssa intiimiltä tuntuneessa tilanteessa vaihdetut sanat näyttävät painettuna erilaiselta kuin ajatteli. Aivan kuin haastattelija olisi siteerannut ihan toista ihmistä, vaikka samalla tunnistaa, että omia sanojahan nuo ovat. Kaiken kukkuraksi joku paukapää on mennyt muotoilemaan juttuun provosoivan otsikon, jonka ansiosta juttua luetaan takuulla vääristä lähtökohdista. Oliko tämä nyt varmasti kaiken vaivan arvoista?
Mutta tällaista on elämä yhteiskunnassa, tai ainakin sen pitäisi olla: on hyväksyttävä, että toiset ihmiset saattavat tulkita meitä ja tekemisiämme eri tavoin kuin olemme tarkoittaneet. Tulkinnassaan he voivat korostaa eri asioita kuin me, hyvässä ja pahassa. Toimittajan työtä ohjaavien eettisten periaatteiden tarkoituksena on varmistaa, että määrittelyvaltaa käyttävä ottaa tekemisistään myös vastuun. Samanlaista eettistä koodistoa ei sosiaalisessa mediassa ole.
Toimitustyötä ohjaavat eettiset normit eivät ole koskaan tarkoittaneet sitä, että media olisi puolueeton. Täydellinen objektiivisuus on harhaa. Osin kysymys on puhtaista näkemyseroista, osin julkaisijan omista painopisteistä. Oma lukunsa on toimitusten sisällä käsittelemättä jäänyt rasismi, misogynia ja muut sorron muodot, jotka vaikuttavat tapaan, jolla esimerkiksi johonkin vähemmistöön kuuluva haastateltava tulee mediassa kehystetyksi.
Ymmärtäähän sen. On jo valmiiksi ahdistavaa joutua toisen katseen määrittelemäksi, ja kun yhtälöön lisätään vielä mahdollinen syrjintä, ei leikkiin osallistuminen varsinaisesti hotsita. Siksi Instagram voi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Siellä saa puhua suunsa puhtaaksi omista lähtökohdista käsin yleisölle, joka asettuu omalle puolelle uskollisena kuin kaiku. Tai jos ei, erimielisen kommentin voi poistaa ja ikävän nillittäjän blokata. Vihaajat vihaa.
Instagramin poliittista potentiaalia on korostettu erityisesti feministisissä keskusteluissa ja vähemmistöpoliittisissa kysymyksissä. Eritoten nuorten naisten suosiota nauttinut alusta tuntui ainakin aluksi Twitteriä ja Facebookia mukavammalta some-ympäristöltä. Ei selittäviä setiä mailla eikä halmeilla!
Stoorien puolella oli sallittua avautua omista epätasa-arvoisuuden kokemuksistaan ja saada niille vahvistusta. Kun itse kohtasin internetissä vanhaa kunnon misogyniaa, riensin nuolemaan haavani Instagram-stooreihin. Sain lohtua ja tukea, mutta myös poliittista vahvistusta omalle analyysilleni. Kerrankin kukaan ei kyseenalaistanut kokemustani. Se tuntui ihanalta.
Lohdun hakemisessa ja saamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa. Instagramin ongelma vain on siinä, että henkilökohtaisen haavan hoivaaminen sekoittuu poliittiseen analyysiin tavalla, jossa kaikki kriittinen etäisyys katoaa helposti tyystin. Tolentinon mukaan kysymys on omien mielipiteiden yliarvioimisesta (olemmehan jatkuvasti loukkaantuneita!), mutta myös internetin yleisestä taipumuksesta lisätä vastakkainasettelua ja siten kaventaa solidaarisuuden mahdollisuuksia.
Instagramin ongelma vain on siinä, että henkilökohtaisen haavan hoivaaminen sekoittuu poliittiseen analyysiin tavalla, jossa kaikki kriittinen etäisyys katoaa helposti tyystin.
Eino Santasen Mitä yleisö tekee -sarjan runoa voi lukea kelvollisena paketointina Instagramin toimintalogiikasta. Siinä yleisö ”1. Selaa erilaisia muoveja. / 2. Valitsee erilaisia muoveja. / 3. Nauttii ravinnokseen erilaisia muoveja. / 4. Unelmoi: / 5. muovien alla on hiekkaranta.” Tunnustan selanneeni uutisvirtaa läkähdyksiin asti uskoen, että kaiken kuonan alta löytyy kyllä jotain, mikä lopulta maksaa vaivan.
Joskus on löytynytkin. Silloin aivoni eivät vain useimmiten ole jaksaneet enää keskittyä löydökseensä. Tallennan postauksen tililleni tai otan siitä kuvakaappauksen, joka lopulta hautautuu muiden yhtä tärkeiden muistiinpanojen kanssa puhelimeni uumeniin.
Santasen runossa mainittu muovin alta paljastuva hiekkaranta on viittaus Pariisin kevään 1968 opiskelijamellakoiden ikoniseen iskulauseseen Sous les pavés, la plage! eli ”kivetyksen alla on hiekkaranta”. Seinäkirjoituksesta laajalle levinnyt slogan ehdottaa, että tutun ja luotettavan maaperän alla itää radikaalin muutoksen siemen, ja kenties sen myötä parempi ja oikeudenmukaisempi todellisuus. Tarvitsee vain nyhtää irti muutama murikka ja ihailla halkeaman kauneutta.
Ehkä ruudun säröstäkin voisi avautua glitch radikaaliin utopiaan?
Arkielämän pienten hetkien jakamiseen erikoistunut palvelu on omiaan tukemaan feminististä lähtökohtaa henkilökohtaisen poliittisuudesta – olkoonkin, että toisen aallon feministit tuskin viittasivat fraasilla smoothiekuviin ja selfieihin. Elämän osa-alueet saavat vuotaa ja sekoittua. Se on suorastaan tavoiteltavaa. Ehkä jopa pakollista?
Monet politiikassa olevat ystäväni voivottelevat Instagramin toimintalogiikkaa. Alusta on tavallaan vaivaton ja tehokas tapa olla yhteydessä äänestäjiin, mutta samalla kyseessä on omanlaisensa toinen vuoro, joka on suoritettava muun poliittisen vaikuttamistyön ohessa. Joidenkin mielestä on vapauttavaa, että Instagramissa voi näyttää olevansa poliitikon lisäksi myös ”aivan tavallinen ihminen”.
Yhden vapautuminen on kuitenkin toisen velvoite tai suoranainen rajoite. Feminististä Instagram-kulttuuria tutkineet Laura Savolainen, Justus Uitermark ja John D. Boy kirjoittavat ilmiön ristiriitaisuudesta. Heidän mukaansa feministisissä julkaisuissa esitetään voimakkaita ja vastarintaa huokuvia väitteitä, jotka kuitenkin ”tyylinsä ja sisältönsä puolesta mukautuvat alustan ristipaineiden alle”.
Kaikki eivät yksinkertaisesti halua jakaa omaa elämäänsä tuhansille seuraajille edes filtterin läpi, eikä normeista ja ihanteista poikkeava elämäntyyli ole välttämättä somessa kovaa valuuttaa. Myös ulkonäön rooli on korostunut, ja algoritmit tunnetusti suosivat konventionaalisen kaunista naamaa. Instagramissa poliittinen viestikin menee parhaiten läpi silloin, kun koristeeksi on laitettu riittävän hyvännäköinen selfie.
”Irtaantua jatkuvista virroista, laskea itsekontrollin katse, suostua joskus räjähtämään, se meidän on tehtävä aivoillemme”, ohjeistaa filosofi Catherine Malabou. Se on ihan hyvä alku.
Olen itse ”tullut pois” Instagramista, koska siellä on nykyään niin kamalaa. Suosittelen samaa muille sen kulttuurista kärsiville, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei pelkkä poistuminen ihan riitä.
Instagramin toimintalogiikka on ulottunut rasvaiset lonkeronsa joka paikkaan. Yle tuottaa verkkosivuilleen sisältöä, jossa imitoidaan IG-stoorien ulkoasua. Influensserit ihmettelevät, miten kaupalliset sidonnaisuudet muka voisivat muodostaa estettä parlamentaarisessa politiikassa toimimiselle. Helsingin Sanomat uutisoi kaupalliset kampanjat kerta toisensa jälkeen kuin kyseessä olisi jokin oikea uutinen. Vähättely-argumenttia on hoettu somejulkkisten keskuudessa niin pitkään, että ihan vakavasti otettavat mediat ovat alkaneet ottaa sen todesta.
Ehkä ongelma ei ole siinä, että ”me” emme lähde Instagramista. Ehkä kyse on siitä, että Instagram ei suostu lähtemään meistä.
Palataan vielä hetkeksi Narkissokseen. Myytti kertoo, ettei hänen kauneutensa totisesti jää muilta huomaamatta, vaan ihailijoita löytyy sukupuoleen katsomatta. Narkissos ei heistä kuitenkaan piitannut, ”vaan tyly ylpeys saalikseen vei viehkeän muodon”.
Seuraajista uskollisin, varsinainen ykkösfani, on nymfi nimeltä Ekho. Jumalatar Hera on langettanut entiselle hölösuulle pahimman luokan kirouksen: hän kykenee ainoastaan toistamaan jo puhuttujen lauseiden loppuja.
Ei aloitteita, ei kysymyksiä. Vain uskollista seuraamista ja äänen vahvistusta alusta loppuun.
Ekho kaiuttaa Narkissoksen sanat säälittävyyteen asti, mutta tulee lopulta tämän hylkäämäksi. Ja kuten kunnon katkerien naisten tapoihin kuuluu, Ekho rukoilee jumalilta kostoa. Nemesis, koston henki, vastaa pyyntöön ja laittaa Narkissoksen rakastumaan omaan kuvajaiseensa. Ihana Narkissos kaivelee omaa napaansa samalla kun Ekho huokailee ihastuneena vieressä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Lähteet:
Kartastenpää, Tero. ”Toisen ottamasta kuvasta tuli riski.” Helsingin Sanomat, 3.9.2022.
Lanier, Jaron. 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt. (Englanninkielinen alkuteos: Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018). Suom. Kirsimarja Tielinen. Helsinki: S&S, 2019.
Malabou, Catherine. Mitä on tehtävä aivoillemme? (Ranskankielinen alkuteos: Que faire de notre cerveau? 2004) Suom. Eetu Viren. Helsinki: Tutkijaliitto, 2020.
Riihinen, Eleonoora. ”Kun maailma palaa, haluan keskittyä itseni kehittämiseen – Trumpin ajan oraakkeliksi kutsuttu Christopher Lasch kertoo, miksi.” Helsingin Sanomat, 10.10.2020.
Rönkä, Antti. ”En pysty jättämään Instagramia, vaikka todella yritin.” Kolumni, Yle. 20.9.2022.
Santanen, Eino. Yleisö. Helsinki: Teos, 2017.
Savolainen, Laura; Uitermark, Justus & Boy John D. ”Filtering feminisms: Emergent feminist visibilities on Instagram.” New Media & Society. 17.10.2020. https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/1461444820960074
Sedgwick, Eve Kosofsky. ”Paranoid reading and reparative reading; or, you’re so paranoid, you probably think this introduction is About You.” Novel Gazing: Queer Readings in Fiction. Duke University Press, 1997.
Tolentino, Jia. ”Ihminen internetissä.” Teoksessa Trikkipeili: Ajatuksia aikamme itsepetoksesta. (Englanninkielinen alkuteos: Trick Mirror: Reflections on Self-Delusion, 2019.) Suom. Aura Nurmi. Helsinki: Into, 2022.
Narkissoksen ja Ekhon myyttiä koskevien kohtien suorat lainaukset Päivö ja Teivas Oksalan suomennoksesta ”Valikoima metamorfooseja” (Artipictura, 2000). Kirjoituksessa on hyödynnetty myös Ovidiuksen Metamorfoosien englanninkielistä laitosta, kääntäjä David Raeburn (Penguin Books, 2004).
