Kuin Berliinin muuri olisi murtunut. Vihdoin länsi ja itä ovat saumattomasti yhtä.
Lauantaina 3. joulukuuta 2022 kello 4.56 Suomen läntisin metrojuna nytkähti liikkeelle Espoossa Kivenlahden metroasemalta. Rantaraitille avattiin tuolloin viisi uutta metroasemaa: Finnoo, Kaitaa, Soukka, Espoonlahti ja Kivenlahti.
51 minuutin päästä juna saapui itäisimmälle päätepysäkilleen Helsingin Vuosaareen.
Metron itäinen pääty tunnetaan huumeruiskuista, rikotuista ovista ja hiippareista metrokäytävissä. Media ja äärioikeistopoliitikot ovat tehneet selväksi, ettei idässä ole ”turvallista liikkua koskaan”.
Valtamedia kuitenkin vaikenee siitä, mitä metrolinjan toisessa päässä tapahtuu. Ylioppilaslehden toimitus lähti selvittämään, toivatko raiteet Espooseen muuta kuin miljardien velat. Voiko Espoossa vihdoin elää hyvää elämää ilman yksityisautoa? Kulkeutuuko Espooseen metron mukana myös vireää kaupunkikulttuuria, joka Helsingin nukkumalähiöstä on puuttunut kaikki nämä vuodet?
Viimein meille helsinkiläisille avautui mahdollisuus päästä näkemään, mitä espoolaisuus on.
Jalkautuminen länteen aloitetaan Helsingin rautatieasemalta, josta Ylioppilaslehden toimitus hyppää Kivenlahteen kulkevan metrojunan kyytiin.
HSL nosti vuodenvaihteessa matkalippujen hintoja. Päätoimittajaa se ei haittaa, sillä hän ei tapansa mukaan osta lippua. Sitä paitsi tarkastusmaksun hinta on sama 80 euroa kuin viime vuonna.
Pummilla matkustamisen vuoksi HSL:ltä jää vuodessa tuloja saamatta arviolta 15–25 miljoonaa euroa.
Päätämme pysähtyä Tapiolassa, jossa sijaitsee vaikeakulkuisuudestaan kuuluisa Ainoan kauppakeskus. Olemme tutustuneet kauppakeskukseen lukemalla käyttäjäkokemuksia vauva.fi:stä:
”Sieltä ei pääse ulos kuin myymälöiden kautta, ja jos ne myymälät ei ole vielä avanneet, niin joutuu jäämään Ainoaan tai ajamaan metrolla ulos Kaisaniemestä.”
”Täysseko.”
Noin kolmansissakymmenensissä liukuportaissa metrolaiturilta ylös kauppakeskukseen päätämme selvittää, liikkuvatko espoolaiset ennakkoluulojemme vastaisesti muillakin kulkuneuvoilla kuin autoillaan. Toimitussihteeri tietää kerrosten välissä sijaitsevan pyöräparkin, jossa pari vuotta sitten järjestettiin vähäisen käytön vuoksi senioreiden jumppahetkiä. Seuraamme sinne johdattavia opasteita, mutta päädymme autojen parkkipaikoille.
”Täysseko.”
Espoo on rakentanut metroasemilleen pari tuhatta liityntäpysäköintipaikkaa, jotta yksityisautoilijat voisivat päästä testaamaan länsimetroa turvallisesti kastelematta jalkojaan. Helsingissä trendaavat sober curiousin kaltaiset ilmiöt, Espoo taas yrittää myydä asukkailleen konseptia public transport curious.
Kaupunki vaikuttaa onnistuneen. Metroasemalla tapaamme nelikymppisiä westendläisiä liityntäpysäköijiä, jotka kehuvat Ainoan parkkipaikkaa.
Löydämme kauppakeskuksen. Ensimmäiseksi lähdemme tutustumaan Cafelatte Lifestyle -nimiseen liikkeeseen. Päätoimittaja haluaa hakea sieltä kahvia, mutta toimitussihteeri tietää kertoa, ettei paikassa myydä virvokkeita vaan aikuisbeigejä sisustustyynyjä ja torkkupeittoja ja jossa joka puolelle on ripoteltu eukalyptuksen oksia.
Helsinki-Vantaan lentokentän lähtöaulaa muistuttavassa kohtaamispaikassa kaksi eläkeläisrouvaa suosittelee meille espoolaisten rakastamaa Kaisan Cafeeta (sic), josta saa pään kokoisia korvapuusteja.
Taisimme juuri löytää paikallisen erikoisuuden.
Kahvila kuhisee khakinvihreitä kevytuntuvatakkeja ja suuritauluisia rannekelloja. Vuonna 1987 perustetun Kaisan Cafen siirtyminen viereiseltä Heikintorilta kauppakeskukseen ei ole asiakkaiden mielestä vaikuttanut paikan viihtyisyyteen, päinvastoin. (Myöhemmin paljastuu, että paikallinen erikoisuus löytyy myös Helsingin Ruoholahdesta.)
Asetumme kahvilapöytään ja revimme korvapuustin kolmeen osaan. Vaikka on myöhäinen arkiaamupäivä, kahvila on verrattain täynnä. Viereisessä pöydässä osana suurta toriparlamenttia istuu varttunut herrasmies, jonka puhelin soi taukoamatta.
Kun puheluiden virta taukoaa, pääsemme esittäytymään helsinkiläisiksi toimittajiksi, jotka etsivät espoolaista kulttuuria metroradan varrelta.
Herra kertoo nimekseen Olli Juvonen, 81. Hän on itsekin ollut kahvilayrittäjä. Kun Heikintori menetti kävijänsä Ainoalle, Heikintorin edessä sijainnut Kahvi-Olli-kahvila laittoi lapun luukulle.
”Kuihtui se paikka. Olen 30 vuotta ehtinyt tehdä kahvilahommia, riittää jo. Olen vanha ukko haudasta lomalla.”
Juvosta ympäröivä parlamentti koostuu Juvosen entisistä asiakkaista ja ystävistä.
”Oikein hävetti ottaa rahaa niiltä.”
Kysymme, mikä muu kuin kahvi seuruetta yhdistää. Eläkeläisyys ja virtuaaligolf, jota voi kuulemma pelata Heikintorilla.
Juvonen kertoo, että porukka kokoontuu päivittäin heittämään armotonta herjaa. Jos joku ei ilmaannu paikalle, parlamentti soittelee perään.
”Moni on vanha ja yksinäinen. Täällä äijät voivat puhua eturauhasesta.”
”Niin, jota ei enää ole”, sanoo toriparlamentin jäsen vierestä.
”Puhu vain omasta puolestasi”, Juvonen sanoo.
Ryhmässä puhutaan myös politiikkaa.
”Minä sanon että helvetin punanahka, ja minulle vastaavat, että mokoma riistoporvari.”
Onko Juvonen syntyjään porvari vai menestyksekkään kahvilabisneksen turmelema?
”Porvari olen ollut aina ja tykännyt rahasta, en häpeä sitä yhtään. Ei raha saa kaikkein tärkein olla, mutta ilman sitä ei pärjää.”
Sitten puhelin taas soi.
”No joo, siis kunnon renkaat, ei noilla tee mitään, menevät kuin kelkka. Olen pahassa paikassa nyt, erittäin nätti tyttö haastattelee ja ottaa valokuvaa. Minä en puhu paskaa koskaan! (…) Ei kun nastat ilman muuta.”
”Porvari olen ollut aina ja tykännyt rahasta, en häpeä sitä yhtään.”
Parlamenttia puhututtaa myös rakentaminen. Juha Levänen on sitä mieltä, että Espoota rakennetaan liian tiheästi.
”Kaikki ajetaan isoihin keskuksiin. Se tappaa kaikki pikkuliikkeet”, Levänen sanoo.
”Kun kävelen tänne Oravannahkatorilta, en katso ollenkaan oikealle. Se on pelkkää betonia se maisema. Pilattu.”
Mitä länsimetro tekee Espoolle?
Soitamme kaupunkimaantieteen professorille Mari Vaattovaaralle.
Hänestä länsimetron jatkeen ensimmäinen metroasema Finnoo ympäristöineen on esimerkki ”superlähiöistä”, jollaisia Espoo nyt rakentaa: valtavia kerrostaloja, jotka ovat kuin kopioita toisistaan.
”Niistä ei ikinä tule ihania töölömäisiä kaupunginosia.”
Hänestä rakentamisessa pitäisi miettiä, houkutteleeko tällainen ympäristö muuttajia.
Vaattovaarasta vaikuttaa siltä, että Espoo yrittää rahoittaa länsimetron kalliiksi paisuneita kustannuksia valjastamalla maitaan mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön. Se johtaa rakentamiseen, jossa ”mittakaava on karannut käsistä”.
Viime vuosina kaupunkisuunnittelussa on suosittu ajatusta 15 minuutin kaupungista, jossa arjen kannalta tärkeät palvelut sijaitsevat vartin pyörä- tai kävelymatkan päässä kotoa. Vaattovaarasta Espoon kaupunkisuunnittelussa ajatus on unohdettu. Kaupunkia rakennetaan kauas: esimerkiksi muutama kilometri Finnoon pohjoispuolella kasvaa uudisalue Suurpelto, josta vartin pyörämatkan päässä ovat lähinnä autotiet Turunväylä, Kilonväylä ja Länsiväylä.
Vaattovaara pohtii, kuinka esimerkiksi hänen ikääntyvä äitinsä pääsisi liikkumaan itsenäisesti uutuutta hohtavassa kerrostalonaapurustossa, jota halkovat moniväyläiset autotiet.
”Nyt olisi syytä pysähtyä ja katsoa, miltä kaupunki näyttää, kuka sinne muuttaa, kuinka käveltäviä, ihania ja erityisiä ne ovat. Ei jatkaa rakentamisen määrää, mikä on yksi kaupunkisuunnittelun helmasyntejä.”
Vaattovaara löytää länsimetron varrelta kehuttavaakin. On yksi kiva kaupunginosa, jossa rakennukset eivät ole isoja yksittäisiä taloja keskellä ei-mitään: Matinkylä.
”Mutta sehän oli olemassa jo ennen metroa.”
Viime vuosina kaupunkisuunnittelussa on suosittu ajatusta 15 minuutin kaupungista, jossa arjen kannalta tärkeät palvelut sijaitsevat vartin pyörä- tai kävelymatkan päässä kotoa. Vaattovaarasta Espoon kaupunkisuunnittelussa ajatus on unohdettu.
Ajamme metrolla seuraavaksi Matinkylään. Sielläkin on kauppakeskus asemalla: Iso Omena. Eksymme taas.
Ison Omenan vanha puoli muistuttaa ilahduttavasti hieman Itäkeskusta. Erona itään Espoo on kuitenkin onnistunut kaupallistamaan myös kauppakeskuksen käytävät. Tavalliset penkit ovat harvassa, ja niiden sijaan siellä täällä on maksullisia hieromatuoleja, joiden käsinojiin läimäistyt lähimaksulukijat houkuttelevat käyttämään rahaa myös kauppojen välissä.
Ostoskeskuksen käytävällä Vattenfallin feissarit Matias Malinen, 23, Niklas Halme, 23 ja Martti Leppänen, 22, pysäyttävät meidät. He kauppaavat meille kallista sähköä, mutta väistämme yrityksen vetoamalla määräaikaisiin sopimuksiimme ja esittämällä vastakysymyksen. Mitä Espoossa kannattaa tehdä? Hekin suosittelevat espoolaisia golfsimulaattoreita.
”Mutta arvaa mikä on espoolainen juttu?” kysyy Halme ja hymyilee viekkaasti.
”Kilpailuttaa sähkösopimus!”
Ison Omenan ainoa kulttuuritarjonta, Duudsonit Activity Park, on kiinni. Alkaa hapottaa. Kaksi samanlaista kauppakeskusta nähtyämme meidän on päästävä ulos. Internetissä Visit Espoo mainostaa, että travelling belongs to everyone, joten matkaamme turisti-infoon kauppakeskuksen ylimpään kerrokseen.
Otamme vuoronumeron. Hetken odottelun jälkeen istumme tiskin ääreen. Kun käy ilmi, millaisilla asioilla liikumme, virkailija irvistää. Hän ei ole matkailuneuvoja, vaan ihan vain töissä täällä auttamassa ihmisiä muuttamaan kirjansa Espooseen.
Kysyttäessä missä Espoossa kannattaa vierailla, virkailija ei tiedä. Hän ei ole Espoosta. Hetken mietittyään hän kuitenkin keksii.
”Kovin suosittua on lumikenkäillä Bodom-järvellä.”
Toimitussihteeri on löytänyt infopisteen liepeiltä esitteen, jossa on top 6 -listaus paikallisesta kulttuurista. Siihen ovat päässeet ”näköalaravintolat, pienpanimot ja ostokset”.
Näköalaravintolat! Päätoimittaja innostuu.
”Mä oon ollut siinä näköalaravintolassa, joka on vesitornissa. Sukulaismummojen syntymäpäivillä.”
”Noni. Joo”, asiakaspalvelija vastaa.
Hiljaisuus.
”Sitten on toi Nokkalan majakka täällä Matinkylässä. Se on aika suosittu. Siellä voi syödä ja juoda ja se on muutenkin hieno mesta. Saa olla meren rannalla.”
Koska Nokkalan majakalle näyttää pääsevän kätevämmin yksityisautolla kuin metrolla, etsimme kartalta toisen merellisen lounaskohteen. Se löytyy metrolinjan päätepysäkin tuntumasta Kivenlahdesta.
Kivenlahti on yksityisautoilijoiden luvattu maa. Pohjoisessa alue rajautuu Länsiväylään, etelässä merenrantaan. Hämärtyvässä sydäntalven iltapäivässä loistaa rakenteilla oleva Kivenlahden liityntäpysäköintilaitos, jonka jokaisessa kerroksessa palaa valot yötä päivää.
Kivenlahti 1990-lukulaisine pienine taloineen on oikeastaan aika hauskan näköinen. Kuin Pikku-Huopalahti ja Meri-Rastila olisivat paritelleet ja saaneet söpöjä, ehkä aavistuksen pottunenäisiä ja hörökorvaisia lapsia.
Lunta on satanut vuorokauden taukoamatta. Kahlaamme polvenkorkuisessa hangessa. Kävelyteitä ei ole tai sitten ne ovat peittyneet lumikuorrutteen alle. Siirrymme autotielle, joka on tietysti ehditty jo aurata. Espoo todella välittää yksityisautoilevista veronmaksajistaan. Kuljemme läpi liudan merellisesti nimettyjä katuja. Merivirta, Merivalkama, Vilkkupoiju…
Lopulta pääsemme kohteeseemme, mutta merenrantaravintola on suljettu. Rakennus on pimeänä ja sitä ympäröi paksu, koskematon lumihanki.
Pettyneinä, nälkäisinä ja kärttyisinä raahustamme Kivenlahden Teboilille. Huoltoaseman kahvilavitriinissä odottaa pettymys: näin lännestä ei saa edes kelmuun käärittyjä karjalanpiirakoita. Olisi pitänyt arvata. Juomme smoothiet ja jatkamme matkaa nälkäisinä.
Kivenlahti 1990-lukulaisine pienine taloineen on oikeastaan aika hauskan näköinen. Kuin Pikku-Huopalahti ja Meri-Rastila olisivat paritelleet ja saaneet söpöjä, ehkä aavistuksen pottunenäisiä ja hörökorvaisia lapsia.
Länsimetro ei vakuuta autenttisella espoolaisuudellaan tai matkustajamäärillään. Tavallisena maanantai-iltapäivänä juna Kivenlahdesta Helsinkiin on puoliksi tyhjä – tai puoliksi täynnä, kuten Espoon kaupunki asian todennäköisesti ilmaisisi.
Oliko länsimetrossa mitään järkeä? Kannattiko?
Soitamme HSL:n perustajaisälle, viestintävelho Pekka Saurille, joka pyytää itsestään käytettävän nimitystä mister HSL.
Mister HSL kertoo käyneensä ajelemassa jo syksyllä metron uuden stretchin asemat läpi.
”Olen HSL:n hallituksen varapuheenjohtajana ikään kuin palannut rikospaikalle kymmenen vuoden jälkeen.”
Kun Sauri nyt itse kutsuu metrorataa rikospaikaksi, on palattava hankkeen ensimmäisen vaiheen kyseenalaiseen historiaan. Sauri kutsuttiin kriisiapuun Länsimetro oy:n hallitukseen vuoden 2016 lopussa, kun metrohanke myöhästyi ja budjetti paisui moninkertaiseksi.
”Matinkylän osuudenhan piti avautua liikenteelle kesäkuussa 2016. Pari viikkoa aikaisemmin kävi ilmi, että se ei onnistu. Kaikki ilmapallot oli painettu ja karkit tilattu. Joo, se oli aivan karseeta.”
Siihen verrattuna Matinkylä–Kivenlahti-osuus sujui Saurin mukaan mielettömän hyvin.
”Selvästi opittiin aikaisemmasta fiaskosta.”
Tammikuussa Espoon käräjäoikeudessa käsiteltiin kymmenisen vuotta vanhaa tapausta. Kolmea Urheilupuiston metrotyömaalla työskennellyttä miestä syytettiin romuraudan myymisestä ulos työmaalta kymmenillä tuhansilla euroilla. Miehet kiistivät syytteet, mutta kertoivat käyttäneensä rahoja työntekijöiden virkistäytymiseen. Helsingin Sanomien mukaan virkistäydytty oli Tukholman-matkalla, sporttibaarissa ja kasinolla.
Kävikö Saurikin Tukholmassa tai kasinolla?
”En ole käynyt metrorahalla yhtään missään. Ainoastaan silloisella rakennustyömaalla kävin.”
Metrorata on siis tuttu. Millaista lisäarvoa Sauri näkee uuden metronpätkän tuovan Espoon kaupungille?
”Ennen sopi vitsailla, ettei Espoo ole kaupunki, kun se ei ollut integroitunut Suur-Helsinkiin. Metro itsessään ei tietenkään tee kaupunkia, mutta se tekee Suur-Helsingistä kaupungin. Espoo saa enemmän hyötyä pääkaupunkiseudun integraatiosta kuin erillisyydestä.”
Sauri sanoo, että rakennusvaiheen ongelmat ovat lyhyen aikavälin ongelmia, mutta metro itsessään tulee olemaan olemassa satoja vuosia.
Tuleeko velkakin? Onko Espoo rakentanut metrovarren täyteen rumia uudiskohteita sitä varten, että niillä saadaan metron aiheuttama rahareikä tilkittyä?
”Ei suoranaisesti mutta ehkä epäsuorasti”, Sauri sanoo. Hän muistuttaa, että HSL maksaa Espoolle käyttökorvauksia, jotta HSL saa käyttää Espoon metrorataa. Toisaalta Espoo maksaa kuntaosuuksia HSL:lle, jotta joukkoliikenteen liput olisivat kaupunkilaisille siedettävän hintaisia.
Entä voimmeko syyttää metrohanketta siitä, että opiskelijan kausilipun hinta nousi 6,5 euroa kerralla?
”No ei suoraan, mutta tämä aiheuttaa paineita HSL:n rahoitukselle. Etenkin kun jäsenkunnat ovat asettaneet tietyn rajan sille, kuinka suuri osa HSL:n rahoista tulee näistä kuntaosuuksista ja kuinka paljon katetaan lipuilla.”
Edes Sauri ei saa viestittyä länsimetron brändiä houkuttelevaksi. Yritämme tosissamme löytää Espoosta jotain ihanaa, söpöä tai kannattavaa, ja päätämme poistua hetkeksi metroradan varrelta. Saamme tietää, että koronakurimuksen jälkeen Espoo sai järjestettyä yhden itsensä näköisen tapahtuman.
Se oli kuitenkin PR-katastrofi.
Perjantaina 29. elokuuta vuonna 2022 Espoon viinijuhlilta loppui viini.
Ylioppilaslehden haastattelema silminnäkijä Salla Varpula, 28, kertoo olleensa paikalla Haukilahden rannan satama-alueella, missä festarihenkiset juhlat järjestettiin.
Kun ensimmäiseen musiikkiesiintyjään oli aikaa noin tunti, hän lähti ystävänsä kanssa jonottamaan viiniä. Minuutit venyivät kymmeniksi, eikä jono tiskille tuntunut etenevän.
”Se meni lopulta ihan naurettavaksi. Kaveri meni katsomaan, mitä tiskillä tapahtuu. Noin 10 hengen jengi oli jäänyt tiskille juomaan shotteja. He vaikuttivat olevan baarimikon kavereita”, Varpula kertoo.
”Lopulta joku vanhempi rouva alkoi huutaa jonosta, että nyt ne shotit naamaan, ja joku porukasta huusi takaisin, että mitä vittuu.”
”Tiskille päästyämme ajattelimme, että tilataan saman tien pullo, kun jonottaminen on tällainen prosessi. Pyysimme valkkaria, mutta se oli loppu. Kuoharikin oli loppu. Saimme pullon punaviiniä. Baarimikko oli pahoillaan ja hyvitykseksi hän tarjosi meillekin shotit.”
Yksi pullo ei kuitenkaan riittänyt, ja lopulta Varpula ystävineen turvautui kaveriin, joka kiikutti heille pullon vip-alueen aidan yli.
”Se on ehkä jonkinnäköinen vertauskuva Espoolle, että vasta vipin kautta saatiin palvelu pelaamaan.”
Varpula kehuu tapahtumasta ainoastaan Ellie Gouldingin keikkaa.
”Spiikissään Ellie sanoi, että täällä on niin ihana tunnelma ja että hänkin rakastaa viiniä. Mä sit siihen että Ellie, same, girl, same, mutta kun täällä ei ole sitä viiniä!” Varpula sanoo.
Tapahtuneesta on haastatteluhetkellä noin puoli vuotta. Varpula kertoo päässeensä ”ihan sinuiksi” tapahtuneen kanssa. Hän ei kuitenkaan aio mennä tapahtumaan toiste.
”En missään nimessä. Tapahtuman vetovoima on olematon.”
”Spiikissään Ellie sanoi, että täällä on niin ihana tunnelma ja että hänkin rakastaa viiniä. Mä sit siihen että Ellie, same, girl, same, mutta kun täällä ei ole sitä viiniä!”
Tammikuussa 2023 palaamme rikospaikalle Haukilahden yksityisvenesatamaan. Sataa vettä. Espoon viinijuhlien vip-ruoasta vastannut ravintola Haukilahden Helmi on kiinni, joten kävelemme viereiseen Café Mellsteniin kysymään, vieläkö tapahtuman muisteleminen saa espoolaiset kavahtamaan.
Demografia kahvilassa rikkoo tähän mennessä todistamaamme espoolaista valkoisuutta. Ilo monimuotoisuudesta loppuu kuitenkin lyhyeen, kun istumme samaan pöytään Rolle Sundbergin, 77, kanssa.
”En ole osallistunut Espoon viinijuhlille. Enkä Pride-juhlille.”
Oliko Espoossa siis Pride-juhlat?
”No Helsingissähän on ollut. Lippujahan on ollut Espoon puolellakin. Niihin asioihin jyrkkä ei.”
Kysymme Sundbergilta, olisiko hänellä Espoo-vinkkejä meille, jotka tulemme Helsingistä ja aika lailla myös sieltä Pride-juhlilta.
Sundberg kertoo väärin, mitä Pride-lipun värit merkitsevät, ja suosittelee sitten rantareittejä ja -kahviloita. Espoon miinukseksi hän mainitsee liikennesuunnittelun: ahtaat, mutkikkaat kadut ja korkeat katukynnykset, jotka ovat vaarallisia. Unohdamme kysyä, ovatko ne jopa vaarallisempia kuin Pride.
Keskustelumme on kuullut viereisessä pöydässä istuva Hanna Merranto, 58, jonka ystäviä osallistui Espoon viinijuhlille.
”Muutama ystävä oli siellä vip-lipuilla, jotka maksoivat jonkin verran rahaa, ja todellakin viini loppui kesken. He ei saaneet kuin sen yhden lasin tai jotain. Tosi tyhmää.”
Mitä viinijuhlilla sitten tehtiin, kun viini loppui?
”No vippiin kuului ruoka. Ja kai oma vessa. Ei tartte jonottaa.”
Merranto työskentelee lentoemäntänä, ja hän pohtii, millaista olisi ollut asua festivaalialueen tuntumassa, kun alueella on esiintyjiä yötä myöten.
Nuorena kaupunkina Espoo tuntuu vielä etsivän kulttuuriprofiiliaan. Ovatko viinijuhlat Espoon Flow Festival -festivaali?
”Ei yllä siihen millään tasolla.”
”Tyypillinen turaus”, kommentoi toimittaja Ville Talola, 53, viinin loppumista.
”Kerrankin saatiin jotain järjestettyä, niin tietysti se menee pieleen.”
Hänen mukaansa Espoon kulttuuritarjonta on pientä, koska espoolaiset kuluttavat kulttuuria Helsingissä.
”Sinne pääsee metrolla”, Talola sanoo.
Metrossa on kuitenkin moitittavaa. Asianajaja Pekka Jäntti, 68, puuttuu puheeseen viereisestä pöydästä.
”Ennen tuli viiden minuutin välein bussi, joka ajoi omaa kaistaa Helsingin keskustaan.”
Sitten tuli länsimetro, ja linjoja ja vuoroja karsittiin.
”Nyt pellot ja suot pistetään täällä täyteen taloja ja samalla on pyllistetty koko muulle Espoolle, jonka liikenneyhteyksiä on huononnettu. Siirryin takaisin autoon, koska matkat pitenivät.”
Espoon rakentaminen ei miellytä Talolaa eikä Jänttiä.
”Isot omenat, lippulaivat ja muut megaostoshelvetit”, Talola luettelee.
Jäntin mukaan rumat rakennukset ovat Espoon häpeäleima ja Niittykummun talokompleksit tulevia slummeja. Hyvää täällä on meri ja luonnonläheisyys. Talola komppaa:
”Saaristot ovat uniikkeja. Talvella kun on lunta ja meri jäässä, silloin tuntuu kuin olisi Saariselällä. Tulet tähän terdelle, jengi on pistänyt sukset tanaan ja vetelee kaakaota ja glühweinia.”
Jalkaudumme seuraavaksi viereiselle asuinalueelle Westendiin. Kuljemme pitkin rantareittiä, jota sekä Café Mellstenin asiakkaat että moni vastaantulija ovat meille kehuneet. Missään ei kuitenkaan näy sitä paljon puhuttua luontoa, ellei tonttimaahan rajautuvaa rantaviivaa lasketa.
Horisontissa siintää Marimekon rahavaikeuksista pelastaneen, jo edesmenneen yrittäjäneuvoksen Kirsti Paakkasen entinen koti.
Seiska-lehden mukaan Paakkasen talon arvo on 10 miljoonaa euroa. Täällä asutaan muutenkin leveästi: alueen asukkaiden mediaanitulot ovat Suomen korkeimmat, reilut 50 000 euroa vuodessa.
Mutta on täältä löydyttävä suurempituloisiakin. Kokeillaanpa.
Pysäytämme ensimmäisen vastaantulevan lenkkeilijän.
Mitkä ovat vuositulonne?
”Mä en pysty nyt”, vastaa lenkkeilijänainen vaaleanpunaisessa kuoritakissa ja kiristää tahtiaan.
Vastaan kävelee vanhempi mies sinisessä takissa.
Paljonko tienaatte vuodessa?
”Olen eläkkeellä.”
Paljonko tienasitte ennen eläkettä?
”Kohtalaisesti”, mies virnistää.
Silläkö täällä pärjää, kohtalaisella?
”Kohtalaisella.”
Oletteko ammatiltanne ammattiurheilija?
Sade yltyy. Valokuvaaja astuu koirankakkaan.
Eiköhän tämä Espoo ole jo nähty.
Kadun varteen pysäköityjen Teslojen välistä löytyy lopulta bussipysäkin mentävä aukko. Bussi ajaa tästä ohi vartin välein.
Ohi hölkkää sporttinen mies Colorado Avalanche -pipossa.
Jos nyt vielä yksi uhri. Olkoon hän viimeinen.
Oletteko ammatiltanne ammattiurheilija?
”En, vaikka näytänkin siltä.”
47-vuotias anonyymi mies kertoo olevansa entinen yksityispankkiiri ja nykyinen sijoittaja. Vuosituloikseen hän myöntää yli 100 000 euroa vuodessa.
Ylioppilaslehti palvelee ensisijaisesti lukijakuntaansa, köyhiä opiskelijoita. Olisiko herralla antaa vinkkejä rikastumiseen?
”Joka kuu jotain sivuun. Ja sijoittaminen. Ei rahastoihin, vaan osakkeisiin.”
Entä aikojen epävarmuus, kuinka sietää kurssien heilahtelua, kysymme epätoivoisina ja vettä valuen.
Mies antaa vastauksen, joka tuo lohtua niin rahoituksen kuin filosofiankin opiskelijalle:
”Välillä tuntuu ikävältä, mutta juuri silloin pitäisi uskaltaa. Tuplata!”
