Tänään tiistaina Suomen valtio täyttää 105 vuotta.
Valitettavasti presidentti on ilmoittanut, että tv-spektaakkeli Linnan juhlat palaa koronavuosien aikaiselta tauolta ja valtakunnan kerma kättelee taas johtajaansa tuntikausien ajan suorassa lähetyksessä basilleja vaihtaen. Emme siis oppineet koronavirukselta mitään, vaikka hetken siltä näytti. Pandemian jyllätessä pahimmillaan kun ehti tottua yhteen hyvään asiaan: tavallista parempiin itsenäisyyspäiviin. Kiitos, koronavirus!
Itsenäisyyspäivän tragedia on aina ollut sen ajankohta. Joulukuun kuudes, vuoden pimein aika, Etelä-Suomessa useimmiten loskaa, räntää ja masennusta. Ei grillijuhlia, ei ulkoilmabileitä, ei kevyttä kesäiltaa, vaan vuorokausi raskasta pönötystä: kynttilät ikkunalaudalla, sotilaat seppelettä laskemassa, presidentti kättelemässä korkea-arvoisia alamaisiaan.
Jotakuinkin ainoaa järkevää tekemistä itsenäisyyspäivänä on ollut kokoontua ystävien kesken kunnon päivällispöytään ja keskustella joko tyhjänpäiväisistä tai tärkeistä asioista. Yleensä tärkeistä, kuten videopeleistä. Ilta voi päivällisen jälkeen jatkua miten vain, kenties ihmiset harjoittavat itsenäisyyttään ja siirtyvät kukin mihinkin jatkopaikkaan, mutta yksi asia on varma: päivällisen aikana joku muistuttaa, että tv:stä tulee Linnan juhlat, voitaisiinko panna se taustalle pyörimään.
Otti Linnan juhlat sitten tosissaan tai ironisesti, lähetys myrkyttää illan joka tapauksessa. Osa ihmisistä poistuu pöydästä tv:n ääreen, osa jää pöytään. Keskustelu siirtyy silti ajoittain poliitikkoihin ja muihin Linnaan kutsuttuihin silmäätekeviin, kun joku lähetystä tiiviimmin seuraava kommentoi jotakuta paikalle saapunutta joko ihaillen tai pilkaten. Mutta mitä me tästä oikein saamme itsellemme verrattuna siihen, että jättäisimme seurannan väliin? Minkä ihmeen takia katsomme kättelyjonoa presidentin luokse? Se ei toimi edes juomapelinä.
”Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee?” kysyy paikalla oleva toimittaja kättelyn jälkeen lainafrakissaan, joka ei istu hartioista ja jonka pitämisestä toimittaja ei nauti. Joku urheilija tai muu semikuuluisuus vastaa, mutta mitä, ei oikeastaan mitään.
Minun vastaukseni: itsenäisyys toteutuu sitten kun Suomi luottaa itseensä niin paljon, ettei kuviteltua yhteisöä tarvitse joka vuosi yrittää vahvistaa naurettavalla pukuspektaakkelilla. Kun presidentillä vielä oli valtaa ja Suomella isä dik… anteeksi, presidentti Kekkonen, narrien saapumista vallankäyttäjän luokse oli todennäköisesti jopa huvittavaa seurata. Nyt sen sijaan joudumme katsomaan, kun lähinnä seremoniallinen presidentti patsastelee ja jakaa kättelyitä. Tilaisuus muistuttaa kuninkaallista vastaanottoa, muttei yllä edes sellaisen tasolle.
Kuninkaallisia vastaanottoja on mahdotonta ottaa tosissaan, koska kaikki on niin ylitsevuotavan pompöösiä. Kuninkaalliset kestit puoli- ja täysoutoine protokollineen kutsuvat ihmisiä pilkkaamaan niitä, mutta jopa niistä puuttuu yleensä yksi asia: tuntikausien mittainen kättelyseremonia. Sellaiseen jopa naurettavuuden kuninkaat ymmärtävät olla lähtemättä. Miettikää esimerkiksi ruotsalais- tai brittihovia ja sitä, kuinka ansaitusti heitä riepotellaan mediassa erilaisten skandaalien jäljiltä, ja miettikää sitten heitä kättelemässä vieraita, kaiken maailman paroneja, lordeja ja jaarleja. Kukin jo tittelinsä puolesta jonkin sortin rikollinen alenevassa polvessa.
Tänä vuonna pääsemme rahvaan piirissä taas järjestämään illanvieton, jonka tyhmennyslaatikosta ulostautuva spektaakkeli pilaa. Jos presidentilliset kättelyt loppuisivat, voisimme samalla jättää valtakunnan eliitin muutenkin rauhaan. Antaa heidän juhlia pukujuhlansa ilman kameroita. Onnistuihan se myös Kekkosen ajan poliittisesti latautuneina vuosina, kun kansalaisille ei haluttu näyttää televisiossa suorana, miten eliitti juhlii.
Ehkä ilman suoraa lähetystä Linnassa päästäisiin keskustelemaan tärkeistä asioista eikä siitä, mitä ihmettä itsenäisyys tänä vuonna merkitsee.
