Ukrainan sodan alettua suomalaiset riensivät paristoradiokaupoille. Paristoilla toimivat FM-radiot kuuluvatkin nykyisin kriisiaikojen perusvarustukseen.
Kannettavien radioiden esiaste syntyi jo vuonna 1923, kun keksijä ja insinööri Edwin Armstrong kehitti vaimolleen häälahjaksi kannettavan mutta epäkäytännöllisen kokoisen superheterodyne-vastaanottimen. Armstrongin myöhemmät keksinnöt FM-taajuusvastaanottimien parissa loivat polun vuonna 1944 kehitetyille ensimmäisille paristokäyttöisille matkaradioille.
Kuluttajia houkuteltiin uusien, kannettavien radioiden käyttäjiksi erikoisilla muotoiluratkaisuilla, kuten Victor Hoeflichin keksimällä radiohatulla vuonna 1949. Lierihatun päälle sijoitetut antennit antoivat mahdollisuuden kuunnella lähetyksiä missä vain, kunhan asemat sijaitsivat 32 kilometrin säteellä väkerrelmästä.
Taskukokoisten ja paristokäyttöisten transistoriradioiden aika oli vasta edessä, joten radiohatussa hyödynnettiin jo olemassa olevaa putkivahvistinteknologiaa. Tuote sai ilmestyessään huomattavan paljon mediajulkisuutta, mutta sen suosio ei kestänyt kuin vuoden.
Nykyisin kannettavaa radiota ei tarvitse pukea osaksi päivän asua, vaan lähetykset saa kuuluviin pienemmälläkin vaivalla. Kaikille nappikuulokkeiden ainaisesta katoamisesta kärsiville radiohatun paluu voisi sen sijaan olla tervetullut muutos.
Palstalla esitellään tieteen riemuvoittoja.
