Valkoinen A4. Kursori vilkkuu. Yläkulmassa lukee ”essee”, alla ei lue mitään.
Se joka sanoi, että valkoisessa on kaikki värit, valehteli.
Puun pitkä sormi silittelee ikkunaa. Osa lehdistä on jo tippunut. Lokakuu saisi kestää ainakin kolme kuukautta pidempään.
Taivas on musta.
Mustassa on kaikki.
Elävät kuolleet ovat aina olleet kiinnostavampia kuin kuolleet elävät. Äiti ei edes huomannut, kun hiivin hakemaan jääkaapista toisen pullon kokis zeroa. Katseli vain jotain realitya ökykodeista. Kai se on jotain tasapainon hakemista sille, kun tuijottelee koko päivän Exceleitä.
Hiivin takaisin yläkertaan. Laitan pyörimään The Return of the Living Deadin kohtauksen, jossa kellarista löytyy sulanut zombi. Se näyttää upealta, vaikka videon laatu onkin jotain 144p.
They’re back from the grave and ready to party!
Elokuvassa hämyisen varaston nurkassa on purkillinen kaasua, joka saa kuolleen kudoksen heräämään henkiin. Kaasua vapautuu ilmaan, se imeytyy pilviin ja sataa sitten hautausmaan ylle. Ruumiit nousevat haudoistaan ja lähtevät aiheuttamaan kaaosta ympäristöönsä. Tutkijat saavat yhden zombin kiinni ja sitovat sen kiinni pöytään. Zombilta puuttuu koko alaruumis.
Why do you eat people? häneltä kysytään.
Not people, brains, zombi vastaa.
Why?
The PAIN!
What about the pain?
The pain of being DEAD! I can feel myself rot.
Eating brains… how does that make you feel?
It makes the pain go away, zombi vastaa tuskaisena.
Tunnen syvää myötätuntoa zombia kohtaan. Onkohan kukaan koskaan kysynyt, ovatko zombit surullisia?
Are zombies sad, googlaan. En saa tyydyttävää vastausta, mutta löydän sivun, jossa on Mark Twainin lainauksia.
But who prays for Satan? Mark Twain kysyi. Who, in eighteen centuries, has had the common humanity to pray for the one sinner that needed it most?
Twain eli aikana ennen zombeja. Mutta hänellä oli hyvä mielikuvitus.
Ehkä zombit ovat surullisia, koska ne ovat vielä täällä. Luulivat jo, että pääsisivät haudan rauhaan. En tiedä.
Googlailen lisää zombeja. Modernien zombien takana näyttää olevan ohjaaja George A. Romero.
Nimimerkki RatherBeDeadThanCool kirjoittaa IMDb:ssä, että Romero sijoitti Dawn of the Dead -elokuvassaan zombit ostoskeskukseen, koska halusi kritisoida kulutuskeskeistä elämää.
Sen olisin varmaan ymmärtänyt ilman apuakin.
Zombit ovat harmaata massaa.
En tiedä, voiko kohtaloaan karata. Vaaleanpunaiset hiukset ja niitit nahkatakissa, kaikki punkkaritkin ovat samasta muotista ja tilaavat vaatteensa jostain Hot Topicista. The Return of the Living Deadissa punkkareista tulee punk-zombeja.
Kun tatuoin kuvaamataidon luokassa jalkaani musteella ja neulalla kuvan zombista, minut lähetettiin koulukuraattorin puheille. Tatuointi oli mielestäni hieno, koska se oli niin ruma. Siitä ei oikeastaan edes saanut selvää.
Kai ymmärrät, että se on tuossa ikuisesti? minulta kysyttiin.
Määritä ikuinen, vastasin.
Aikuiset ovat sellaisia, että ne itkevät hautajaisissa, kun joku kuolee vanhana, vaikka vainaja ei olisi tehnyt mitään vuosikymmeniin. Sitten juodaan kahvit ja syödään vähän täytekakkua ja palataan arkeen. Mennään toimistoon neljäksikymmeneksi tunniksi viikossa, minkä jälkeen körötellään autolla nollat taulussa kotiin tappamaan aikaa toisen ruudun ääreen. Eivätkä he edes kuluta mitään taidetta, jossa käsiteltäisiin isoja kysymyksiä. Joku Hamlet tai Tarkovski olisi täysin utopistista, ajatus elämän rajallisuudesta ahdistaisi ja saisi heidät tuntemaan olonsa typeräksi. Jos mitenkään viittaa johonkin synkkään tai kuolemaan, niin aikuiset ovat heti paniikissa.
Kauhuelokuvat saavat olon tuntumaan elävältä.
– Laita netti pois päältä, äiti huutaa.
– Kuulitko?
– Mitä, vastaan.
– Netti pois päältä, mun pitää soittaa, äiti huutaa.
Aikuiset ovat sellaisia, että ne itkevät hautajaisissa, kun joku kuolee vanhana, vaikka vainaja ei olisi tehnyt mitään vuosikymmeniin. Sitten juodaan kahvit ja syödään vähän täytekakkua ja palataan arkeen.
Vedän modeemin töpselin seinästä, sammutan koneen ja kaadun sängylle. Katonrajassa roikkuu muovinen lepakko.
Dracula oli kreivi, joka imi köyhien verta, jotta pystyisi jatkamaan tylsistymistään ikuisessa, merkityksettömässä elämässään.
Lilith osaisi kertoa näistä paljon enemmän. Tekisi mieli soittaa tai laittaa viestiä mesessä, mutta siitä puuttuu romantiikka. Romantiikka on tärkeää.
Romantiikka on kuollut, Lilith sanoi, kun muisteli kirjekyyhkyjä.
Sitä Lilith aina toistelee.
Romantiikassa loppu on avoin. Kuolema on rauhaa.
Rakkaus on rauhaa.
Vedän hupparin päälle, lippiksen päähän ja kiristän tennarit. Raotan ikkunaa, tartun talon seinässä oleviin tikapuihin ja siirrän jalkani metallille. Kiepautan itseni, suljen ikkunan varoen ja laskeudun askelmat ketterästi.
Lehdet rapisevat kenkieni alla. Otan askeleen, pysähdyn sitten ja odotan hetken. Ei ääniä. Pari askelta, pysähdys, aidalle ja yli. Otan pyörän ja rullaan alas hiljaista katua. Muutama koripalloteline, pysäköityjä autoja, olohuoneissa televisioiden valojen tanssi.
Turvallista, tasaisen mukavaa elämää. Tätä kai pitää tavoitella, se on tarkkaa hommaa, ettei ole liian vanha auto tai rapistunutta maalipintaa tai ettei menetä päivätyötään. Silloin olisi epäonnistunut.
Viimeinen talo vasemmalla. Jätän pyöräni nojaamaan aitaan ennen taloa.
Aitaan on sprayattu Ni ger vår barn ritalin, det är ju för fan amfetamin.
Otan tussin taskustani ja kirjoitan alle huonolla käsialallani.
Kävelen talon taakse ja heitän pikkukiven ikkunaan.
– Koodi, Lilith kuiskaa ikkunanraosta.
– Romantiikka on kuollut, kuiskaan.
– Mitä? Lilith sanoo.
– Romantii-
– Älä huuda, Lilith sanoo.
– Kuulin kyllä.
Lilith tiputtaa ikkunasta avaimen, jolla saan kellarin oven auki. Laskeudun portaat pimeään alakertaan, etsin valokytkimen puhelimeni taskulampulla, sytytän valot ja otan pakastimesta päärynänmakuisen Ville Vallaton -jäätelön. Imeskelen sitä, kunnes saan ohuen suklaakerroksen liu’utettua suuhuni jäätelön päältä. Se rasahtaa kevyesti, kun puraisen sitä.
Lilith hiipii kellariin.
– Ne nukahti molemmat saunan jälkeen sohvalle, Lilith sanoo.
– Mutta ollaan silti hiljaa.
Laitan käden suuni eteen.
– Ootko miettinyt sitä esseetä? Lilith kysyy.
– Mä löysin kirjastosta sellaisen kirjan kuin The Denial of Death, sanon.
– Ehkä siitä.
– Onko hyvä, Lilith sanoo.
– Ymmärsin siitä alle puolet, vastaan.
– Se kävi läpi vaan sitä että kukaan meistä ei ajattele kuolemaa.
– Mä en malta odottaa, että kuolen, Lilith vastaa.
– En vain osaa päättää, että miten.
– Yhden kaverin isä oli sairaalassa ja joku oli huutanut keskellä yötä, että ”nyt lähtee” ja sitten se oli kuollut, sanon.
– Nyt lähtee henki vai, Lilith nauraa.
– Niin, sanon.
– Aika hyvä, Lilith sanoo.
– Mä en kyllä halua ikinä sairaalaan. Miten ihmiset kuoli ennen? Ne työnnettiin jostain jyrkänteeltä alas tai vietiin metsään, eikö.
– Varmaan joo, sanon ja laitan jäätelökääreet pöydälle.
Lilith katsoo kääreitä ja menee pakastimelle.
– Sovitaanko, että sitten kun toinen meistä kuolee, niin toinen syö toisen aivot? Lilith sanoo ja puraisee jäätelöä.
– Mä en syö lihaa, sanon.
– No jos se on suostumuksellista, Lilith vastaa.
– No sitten, sanon.
– Just mietin tuota, muistatko The Return of the Living Deadin kun se zombi…
– No siks sanoinkin, Lilith vastaa.
– Mähän näytin sen sulle!
– Okei, mun aivot alkaa olla jo vissiin aika lopussa, sanon.
– Sä voit ehkä syödä mun omat.
– Niistä voisi tehdä sellaiset pienet palaset ja uppopaistaa ja tehdä raclettea tai fondueta, Lilith sanoo.
– Vitsi kun voisi syödä kans omat aivot, vastaan. Kuulostaa herkulliselta.
– Mitä sä luulet että tapahtuis jos tekisi niin? Lilith sanoo.
– Jos mä oon vaan se, mitä mun aivoissa tapahtuu, ja jos me ollaan mitä me syödään, niin musta tulee osa sua, sanon.
– Tuleeko musta sitten toksinen, Lilith sanoo.
– En mä oo toksinen, vastaan.
– Et sä voi sitä itse päättää, Lilith sanoo.
– No oonko mä? sanon.
– Se nähdään sitten, Lilith vastaa.
Kuva kauempaa: kellarin pienet ikkunat näyttävät silmiltä, talo muuttuu uinuvassa, rauhallisessa lähiössä maan alla vaanivaksi hirviöksi. Kaksi siluettia muodostaa pupillit, silmät liikkuvat hiljaa ja tarkkailevat ympäristöä.
Koulun pihalla on hulinaa. Viikonloppu on ohi. Yhteiskunta pienoiskoossa: reippaasti jonossa kävelevät kunnon kansalaiset, tupakkanurkalla lojuvat tulevat elätettävät ja isien autoilla saapuvat kullannuput, jotka tulevat antamaan suvulleen ikuisen elämän kartanossa kukkulan huipulla.
Lilith saapuu myöhässä, kävelee luokan eteen ja tiputtaa opettajan paperipinon päällimmäiseksi valmiin esseen. Siinä lukee Ernest Beckerin The Denial of Death ja kuoleman kieltäminen jokapäiväisessä elämässämme, hieman vinolla käsialalla marginaalien välissä. Kuuttakymppiä lähestyvä opettaja siirtää sameat silmänsä omenan kiiltävältä pinnalta kohti paperipinoa ja alkaa vaistomaisesti lukea:
Ernest Becker oli yhdysvaltalainen kulttuuriantropologi, joka on parhaiten tunnettu Pulitzer-palkinnon voittaneesta kirjastaan The Denial of Death. Becker kirjoitti kirjan kuolinvuoteellaan: hän sairasti parantumatonta syöpää. Becker sanoi, että me emme ymmärrä kuolevamme jonain päivänä. Välttelemme väistämätöntä.
Becker sanoi myös, että olemme jumalia, jotka paskantavat. Se on kaiken ahdistuksemme syvin olemus, kehollisuutemme, sen vankina oleminen.
Koko sivilisaatiomme rakentuu kuoleman välttelemisen ympärille. Useimmat meistä piilottavat kauhun oman tärkeytensä ja tyhjänpäiväisten tehtäviensä taakse.
Yritämme muuttua epätoivoisesti sankareiksi ja ylittää kuoleman. Ne, jotka kokevat epäonnistuneensa siinä peittävät tuskansa päihteisiin ja muihin hedonistisiin nautintoihin. Beckerin mukaan vain skitsofreenikot ovat todellisia sankareita, sillä he ylittävät mielellään kaikki todellisen maailman rajat. Masennus on vain sitä, että ymmärtää kaiken olevaisuuden todellisen tilan.
Becker lainaa Kierkegaardia kun hän sanoo, että meidän on hyväksyttävä ahdistuksen läsnäolo ja ikuinen ambivalenssimme, että meidän on mentävä kohti toivoa, kohti uskoa, se on ainoa pelastuksemme.
Toivon voi varmasti jokainen määritellä itse. Uskontoa ovat yhtä lailla pakanalliset riitit, kannibalismi kuin fundamentalismikristinuskokin.
Ihminen ei voi kestää omaa pienuuttaan, joten hän yrittää kääntää sen joksiksin merkitykselliseksi, mahdollisimman isolla skaalalla, Becker kirjoittaa. Oman tien kulkeminen, luovuus ja rohkeat valinnat ovat ainoita oljenkorsia, joihin voimme tarttua ennen kuin elämän virran ääretön tyhjyys täyttää keuhkomme.
Tie luovuuteen kulkee niin lähellä hullujenhuonetta, että-
Lilith röyhtäisee, opettaja säpsähtää.
– Missä Ville on? opettaja murahtaa ja laskee kostean kätensä paperipinon päälle. Valon hohto suodattuu haaleana likaisen ikkunan läpi. Ikkunan takana pyörän renkaiden jättämät jäljet, jotka kulkevat hiekkatietä kohti naapurustoa, jonka talot ovat suorissa riveissä. Ennen viimeistä taloa pieni pätkä aitaa, jossa on graffiti ja sen alla suttaus epäselvällä käsialalla.
Om jag nånsin ska dö så vill jag gå upp i himlen bara att så jag kan pissa på er alla.
Sataa.
