Rakennus on jykevä, vielä paljon suurempi kuin ulospäin näyttää. Kahdeksan kerrosta, joista alimmat sijaitsevat syvällä maan alla. Tänne on tallennettu 89 hyllykilometriä Suomen hallinnollista historiaa 1300-luvulta nykypäivään, vuosisatoja vanhoista tilikirjoista itsenäisyyden ajan presidenttien arkistoihin.
Kansallisarkiston kirjastohuoneessa sitä ei oikeastaan huomaa. Täällä arkisen, kirjahyllyjen kehystämän huoneen kelmeässä valossa huomion vie Petri Honkonen, 35.
Kun Ylioppilaslehti syyskuussa lähestyi tiede- ja kulttuuriministeriä esikuntineen haastattelupyynnöllä, toimitus ehdotti, että ministeri saisi valita haastattelupaikaksi jonkin kulttuurikohteen. Ehkä pääsisimme ministerin kanssa pesismatsiin, Kivikon hiihtohalliin tai Oodiin ompelemaan kansallispukuja.
Hiukan pyynnön jälkeen mieleen hiipi katumus, kun muistimme ministerin siviiliammatin: historianopettaja. Kun ministeriöstä lopulta ehdotettiin Kansallisarkistoa, heitimme vastaehdotukseksi pienen nykytaidegallerian. Haastattelussa kun todennäköisesti kysyttäisiin ministeriltä kulttuurialan elossa olevien tekijöiden tukemisesta korona-aikana ja sen jälkeen.
Pohjimmainen syy vastaehdotukseen oli ilmeinen. Toimitus uumoili, että monelle lukijalle ministeri ei vaikuta erityisen kiinnostavalta ihmiseltä. Arkistossa tapaaminen luultavasti vain vahvistaisi tätä kuvaa.
Kyllähän ministeri tämän itsekin taitaa tietää.
”Museoministeriksikin eräs toimittaja…setä on nimittänyt”, Honkonen sanoo ja irvistää.
Titteli on peräisin tietenkin politiikan toimittajalta Timo Haapalalta.
”Oon kyllä ylpeä siitä nimityksestä, koska mä oon muodollisesti pätevä museoalalle.”
Ylioppilaslehden varoituksista huolimatta tapaamme ministerin lopulta ennalta-arvattavasti Kansallisarkistossa.
Museot ministeri eittämättä tuntee, mutta mikä on hänen suhteensa nykytaiteeseen?
”No sehän on… ristiriitainen”, ministeri aloittaa.
”Välillä ajattelen, että voi herranen aika, sehän on ihan karmeata. Toisaalta näinhän sata vuotta sittenkin ajateltiin silloisesta taiteesta. Taiteen tehtävähän on herättää tunteita, vaikka se ei miellyttäisi silmää. Olennaista on, minkälaisia tunteita se herättää, ja että se herättää tunteita.”
Honkonen, hallituskauden neljäs keskustalainen tiede- ja kulttuuriasioista vastaava pätkäministeri, kertoo lapsuudestaan keskisuomalaisessa Pylkönmäen kylässä kuin historioitsija. Jos ei tietäisi, että tässä puhuu jopa pääministeriä nuorempi millenniaali, voisi kuvitella, että ministeri olisi elänyt lapsuuttaan lähempänä 1950-luvun puoliväliä. Sen verran maalaisromanttisia kuvia hän maalailee jopa 1990-luvun peruskouluvuosistaan.
”Keskiviikkoisin, kun oli pitkä koulupäivä, saatiin välipalaksi kuorittua lanttua tai naurista. Joskus jopa omenoita”, ministeri kertoo.
Honkosen ikäluokasta, vuonna 1987 syntyneistä, tiedetään paljon. Siitä on kiittäminen laajaa kohorttitutkimusta, jossa ministerin ja tämän noin 60 000 ikätoverin elämänkulkua on seurattu syntymästä pitkälle aikuisuuteen. Honkonen tuntee tutkimuksen hyvin – onhan sitä rahoittanut myös Suomen Akatemia, joka sekin saa määrärahansa ministeriöltä, jota Honkonen nyt toisena vastuuministerinä johtaa.
Kun ministeri ja tämän kymmenettuhannet ikätoverit olivat 25-vuotiaita, heistä joka seitsemännellä ei ollut peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Yli kymmenen prosenttia oli ehtinyt saada klamydiatartunnan. Joka kolmas oli jossakin vaiheessa elämäänsä saanut toimeentulotukea.
”Mäkin olen saanut toimeentulotukea”, Honkonen tunnustaa.
”Intissä sosiaalikuraattori sanoi, että hakekaa, jos teillä ei ole töitä tiedossa intin jälkeen. Niin sitten mä hain ja sain.”
Työttömyys ei kestänyt kauaa. Ministeri pääsi opiskelemaan ja oli pari kesää töissä – yllätys yllätys – Saarijärven museossa. Nyt hän arvioi, että ikäluokkaansa nähden hänellä on mennyt elämässä ”lähtökohtiin nähden erittäin hyvin”.
”Jos mietin niitä tuttuja, jotka olivat samaan aikaan armeijassa, niin heistä on pari kuollut oman käden kautta ja osa syrjäytynyt. Kun on heihin törmännyt, on nähnyt, että kaikki tässä yhteiskunnassa eivät ole selvinneet ollenkaan niin hyvin kuin minä.”
Pärjäämisestään Honkonen kiittää tuurin lisäksi koulutusta, joka oli saavutettavissa myös vaatimattomissa oloissa varttuneelle.
Silloisessa Pylkönmäen kunnassa varttuneen Honkosen luokalla oli 12 lasta. Hänen puolue- ja ikätoverinsa Katri Kulmuni on toistellut haastatteluissa muistoaan siitä, miten lama-aikana hänen koulussaan jopa pyyhekumit piti puolittaa. Honkosen muistot Pylkönmäen kirkonkylän koulusta eivät ole yhtä synkkiä.
Jopa koulussa tarjottuja välipalanauriita hän pitää arvokkaana osana kunnan hyvinvointipalveluita. Sen ministeri tosin muistaa, että aapista hän ei saanut ekaluokan jälkeen omaksi, vaikka vuotta aiemmin syntyneet olivat saaneet vielä pitää kirjansa.
Honkonen aloitti ministerinä huhtikuussa. Hän ei ole ministerikautensa aikana ehtinyt juuri näkyä tai kuulua.
Moni muistaa paremmin hänen edeltäjänsä, nykyisen maa- ja metsätalousministerin Antti Kurvisen, joka ehti tiede- ja kulttuuriministerinä närkästyttää niin kulttuuri- ja tiedeväkeä kuin hallituskumppaneitaan hengästyttävällä tahdilla.
Vuosi sitten Kurvinen julkisti kulttuurialalle karun leikkauslistan vain pari päivää sen jälkeen, kun pääministeri oli järjestänyt alan väelle sovitteluhenkiset bileet Kesärannassa. Kun viime vuonna budjettiriihen alla uutisoitiin tutkimusrahoituksen leikkausuhasta, tyytyi Kurvinen toteamaan ottaneensa leikkaukset vastaan ”pohjalaisella, stoalaisella tyyneydellä” – ja suututti passiivisella suhtautumisellaan tiedeväen. Kurvinen oli julkisuudessa napit vastakkain myös tiukkaa koronalinjaa ajaneen perhe- ja peruspalveluministerin Krista Kiurun kanssa. Kurvinen olisi halunnut keventää kulttuurin koronarajoituksia nopeammin kuin Kiuru.
Ero vanhan ja uuden kulttuuriministerin välillä tuntuu silmiinpistävän suurelta. Sen myöntää Kurvinenkin.
”Mähän oon impulsiivisempi ja räjähtävämpi, sellainen karmit kaulassa -ihminen, kun taas Petri on diplomaattisempi ja analyyttisempi. Voi olla, että Petrin kaudella draamaa ei tule niin paljoa, mutta se ei tarkoita, etteikö tuu tulosta”, Kurvinen sanoo.
Honkonen toimi Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajana kymmenen vuotta sitten. Eräs entinen nuorisopoliitikko kertoo muistavansa Honkosen olleen jo tuolloin maltillinen poliitikko, joka kuunteli enemmän kuin puhui.
”En muista, että hän olisi ollut vahvasti mieltä jostakin asiasta. Hän oli työteliäs ja jopa hillityn asiallinen. Sellainen poliitikko ei välttämättä saa suurta julkisuutta, mutta nauttii hiljaista arvostusta.”
Entinen nuorisopoliitikko kertoo olleensa Honkosen valinnasta ministeriksi jopa vähän yllättynyt.
Oliko ministeri itse valinnastaan yllättynyt?
Honkonen hymähtää.
”No totta kai se tilanne tulee aina yllätyksenä. Mutta mähän olin ja olen keskustan puoluejohdon jäsen, ja puolueessa on tapana, että puoluedemokratian valitsemille henkilöille annetaan myös vastuuta ministerinä.”
Sekä kulttuuri- että korkeakoulukentällä on herättänyt närää, että keskusta on vaihtanut juuri tämän salkun omistajaa niin tiuhaan. Salkkua ovat ehtineet kantaa jo Hanna Kosonen (2019–2020), Annika Saarikko (2020–2021) ja Antti Kurvinen (2021–2022).
Eivätkö kulttuuri- ja tiedeasiat kiinnosta keskustaa, kun salkusta on tullut heittopussi?
”Päinvastoin, mä sanoisin, että tämän tehtävän hoitoon on kiinnostuneita ollut vaikka kuinka paljon”, Honkonen vastaa.
”On ollut valitettavien sattumien summa, että vaihtuvuutta on näin paljon ollut. Juurisyyhän tässä on Annika Saarikon vanhempainvapaa, ja mun mielestä ministerilläkin on oikeus vanhempainvapaaseen.”
Kurvinen taas muistuttaa, että tällä hallituskaudella keskustalla on ehtinyt olla myös neljä valtiovarainministeriä.
Kysyttäessä, aikooko keskusta vielä kierrättää ministereitään ennen ensi vaaleja, Honkonen ei vastaa suoraan.
”Jotkut puolueet on tehneet sellaista freesausta, että on ajateltu, että puolueen kannatus lähtee nousuun ministereitä kierrättämällä. Meillähän sellaista [freesausta] ei ole nyt tehty, eikä sellainen mun mielestä toimikaan.”
”Jos mä sanon suoraan, niin taloudellisestihan siinä ei ole mitään järkeä.”
Oli puolueen ministerikierrätyksen taustalla mitä tahansa syitä, keskustan kannatus ei näytä kierrättämisellä parantuneen.
Ylen mittauksissa puolueen kannatus oli lokakuussa 10 prosentin luokkaa – vähemmän kuin viime eduskuntavaaleissa. Kaksi peräkkäistä kautta hallituksessa ei ole tehnyt kannatukselle hyvää.
Vaihtuvista ministereistä huolimatta tiede- ja kulttuurikentän tilanne vaikuttaa Petri Honkosen kaudella tasaisemmalta kuin vuosiin. Hallituksen ja järjestö- ja kulttuurikentän välejä hiertäneeseen Veikkaus-tuottojen laskuun löytyi Kurvisen kaudella ratkaisu, jonka avulla Veikkauksen edunsaajat säilyttävät nykyisen tulotasonsa ainakin lähivuosina. Honkosen ei ole tarvinnut vastata kentän turhautumiseen kulttuurin koronarajoituksista. Korkeakoulut ovat palanneet lähiopetukseen. Tiukkaa koronalinjaa ajanut Kiurukin on ollut suuren osan Honkosen ministeriajasta vanhempainvapaalla.
Onko Honkosella kevyempi salkku kannettavanaan kuin Kurvisella?
Honkonen ei mielellään puhu omasta taakastaan. Sen sijaan hän kääntää puheen kulttuurialaan.
”Pakko myöntää, että nyt kun kulttuuriala on taas vapautettu korona-ajan sinänsä välttämättömistä rajoituksista, joiden toimeenpano ei kuitenkaan ollut ihan sellaista kuin se olisi voinut tai olisi pitänyt olla, niin kyllähän tilanne on paljon helpompi. Semmoinen olo, että voi taas hengittää.”
Samaan hengenvetoon ministeri lisää, että koronan seuraukset näkyvät kulttuurialalla edelleen: osa ammattilaisista on siirtynyt toisiin tehtäviin, eivätkä yleisöt ole vieläkään täysin palanneet teattereihin, konsertteihin ja muihin kulttuuritapahtumiin.
”Tuntuu, että ihmiset jotenkin jämähtivät kotiin tässä korona-aikana. Kyllä ne vaikutukset ovat tosi isot.”
Siirrymme kelmeästä kirjastosta alakertaan. Haastatteluhetkellä Kansallisarkistossa on viimeisiä päiviä esillä Suomenlinnan historiaa esittelevä näyttely: lähinnä muotokuvia suurmiehistä ja piirustuksia linnoituksesta rakennuksineen.
Mutta missä ovat naiset? Kysyttäessä ministeri osaa vastata, kuten historianopettajan kuuluukin.
”Varmaankin orgaaninen syy on se, että Suomenlinnan keskeiset suunnittelijat ja tilaajat olivat miehiä. Toinen ongelma tässä muistiorganisaatiossa on, että miesten historiaa on tallennettu enemmän kuin naisten. Ei voi kirjoittaa sellaista historiaa, johon ei ole lähteitä.”
Emme kuitenkaan tulleet tänne katsomaan Suomenlinnan suurmiehiä. Syy ministerin arkistointoon löytyy kellarista.
Avuksi tarvitaan Kansallisarkiston johtajaa Juhani Tikkasta. Hän vie meidät hissillä syvälle rakennuksen uumeniin. Tänne, jykevien ovien taakse, on arkistoitu voutien laatimia luetteloja eri puolilla maata kannetuista veroista noin vuodesta 1540 lähtien.
Tikkanen ottaa kiinni hyllyn päässä olevasta jykevästä kammesta ja pyörittää. Hyllyt liikkuvat ja niiden väliin avautuu käytävä, jota pitkin Honkonen ottaa varovaisia askelia kohti paksuja, patinoituneita rivejä kirjojen selkämyksiä.
”Jos pitää valita, että mikä on mieleenpainuvin ja vaikuttavin juttu Helsingissä, niin kyllä se on ilman muuta nämä. Nää on 500 vuotta olleet täällä.”
”Kun Suomessa oli linnoja, niin linnanvoutien tietenkin oli pidettävä taloudesta kirjaa. Kirjanpito toimitettiin kerran vuodessa tarkastettavaksi Tukholmaan kuninkaanlinnaan, jossa kuninkaan kirjanpitäjät kävivät sen läpi. Nämä ovat nyt sitä kirjanpitoa, joka toimitettiin puhtaaksi kirjoitettuna takaisin. Ja jos rahaa puuttui, linnanvoudilta lähti kaula poikki”, Honkonen sanoo.
Ministeri katsoo Tikkasta kysyvästi.
”Voinko mä… kun mulla ei oo hanskoja niin en mä varmaan voi.”
”Jos otetaan sieltä joku hyväkuntoinen”, Tikkanen sanoo ja katsoo sitten toimittajaa.
”Voitko sitten siinä jutussa tuoda ilmi, että tää on hyvin poikkeuksellista. Että hallinnonalan ministerille esiteltiin. Poikkeuksellisesti.”
Tikkasen siunauksella ministeri ottaa varovasti kirjan hyllystä, avaa kannen höyhenenkevein ottein ja alkaa lukea.
”Siis täällä luetellaan, täällä on, smör, mjöl, ootapas, fåglar...”, ministeri lukee. Hänen silmänsä tuikkivat ja kasvoilla on poikamainen hymy.
Siirrytään 500 vuotta eteenpäin takaisin nykyaikaan.
Ministeri kantaa huolta kulttuurialan ammattilaisista. Osa Ylioppilaslehdenkin levikkialueen opiskelijoista on tulevia kulttuurityöntekijöitä. Miltä heidän tulevaisuutensa näyttää? Voiko kulttuuriministeri rehellisesti suositella kenellekään nuorelle taiteilijaksi ryhtymistä tässä valtiossa ja tähän maailmanaikaan? Onko siinä mitään järkeä?
”Jos mä sanon suoraan, niin taloudellisestihan siinä ei ole mitään järkeä”, ministeri aloittaa.
Mitä keskusta ja keskustalainen kulttuuriministeri ovat tehneet sen eteen, että siinä olisi järkeä?
”Tällä vaalikaudella ensinnäkin yritetään pelastaa ala tältä koronakurimukselta. Merkittävä määrä, noin 500 miljoonaa euroa, laitettiin korona-avustuksina kulttuurielämään, jotta ne, jotka siellä alalla ovat, voivat sitten siellä pärjätä.”
Kulttuuri- ja taidealan edunvalvontajärjestö Kulta ry:stä arvioidaan Ylioppilaslehdelle, että summa on kyllä merkittävä, mutta koronarajoituksista johtuvia taloudellisia menetyksiä se ei ole korvannut. Kulta ry:n mukaan koronapandemian aikana kulttuurialojen tuotosta katosi 1,2 miljardia euroa ja vuodessa alalta hävisi 10 000 työpaikkaa.
Ministeri rientää tässä vaiheessa kertomaan, kuin oppikirjaesimerkistä, että kenttää on tavattu.
Hän kertoo tavanneensa freelancer-taiteilijoita viimeksi haastattelua edeltävänä päivänä ja saaneensa heiltä muistutuksen siitä, että kulttuurin rahoitusjärjestelmä ei ole valmis. (Samassa tapaamisessa hän on saanut kirjailija Antti Nyléniltä pinssin, jossa lukee Je suis Matti Pohto, mistä ministeri näyttää olevan silminnähden otettu. Pohto on hahmo museoministerin mieleen – talonpoikaistaustainen Pohto keräsi 1800-luvun puolivälissä talteen tuhansia Turun palossa tuhoutuneita suomenkielisiä kirjoja ja lahjoitti ja testamenttasi kokoelmastaan valtaosan Helsingin yliopiston kirjastolle.)
”Tässä meidän järjestelmässämme on paljon aukkoja ja kehitettävää siinä, että se mahdollistaisi taiteen tekemisen ilman että tarvitsisi olla valtavassa toimeentulokuopassa. Että ei siinä taloudellisesti ole mitään järkeä”, Honkonen jatkaa.
Hän ei saa kulttuurialan työtä kuulostamaan ainakaan liian ruusuiselta.
”Mutta kyllähän sillä oikeasti luodaan ihmisille hyvinvointia ja muutetaan maailmaa monella tavalla, että siinä mielessä totta kai suosittelen sitä. Ja sehän on mun velvollisuutenikin kulttuuriministerinä.”
Samaan hengenvetoon Honkonen innostuu visioimaan rooliaan kulttuuriministerinä.
”No täähän kuulostaa typerältä termiltä, mutta kulttuuriministerinä mun vastuullanihan on tavallaan olla kansakunnan sisällöntuottaja. Eikö oo aika hyvä termi.”
”Aika kova”, kehuu ministerin erityisavustaja Klaara Tapper vieressä.
”Niin, kansakunnan content creator. Vaikka mä en oo itse mikään creator, enhän mä itse luo mitään. Mun tehtävässä, jos mä onnistuisin tässä hyvin, loisin edellytyksiä suomalaisen kulttuurin kehittymiselle, uuden luomiselle ja sen menestymiselle. Koska eihän meillä oikeasti ole mitään suomalaisuutta ilman kulttuuria ja ilman tiedettä. Ei ole ollut historiassa eikä ole nytkään.”
”Varmaan kulttuurialalla nauretaan tuolle termille, koska ammattilaisethan tekevät sen työn. Mutta mun, päättäjien, pitäisi luoda sille puitteet.”
”Kulttuuriministerinähän mun vastuullani on tavallaan olla kansakunnan sisällöntuottaja. Eikö oo aika hyvä termi.”
Onko puitteita luotu?
Kulttuurilobbari, kulttuuri- ja taidealan edunvalvontajärjestön Kulta ry:n pääsihteeri Rosa Meriläinen kehuu keskustaa ainakin siitä, että puolue on tällä vaalikaudella saavuttanut viime eduskuntavaalien tavoitteensa perustaa luovia aloja tukeva rahasto. Se jakaa ensimmäiset tukensa esittävän taiteen tuotannoille tänä syksynä.
Meriläinen antaa kiitosta ministerille myös siitä, että tämä on kuunnellut tarkasti, mitä alan väellä on ollut sanottavanaan. Meriläinen on viime kuukaudet reissannut Honkosen kanssa ympäri Suomea jalkauttamassa Kurvisen aikana käynnistetyn kulttuurin jälleenrakennustyöryhmän raporttia ja selvittämässä, miten kulttuuriväellä eri puolilla Suomea menee.
”Ministerin työ on pitää huolta siitä, että raportti ei mene raporttien taivaaseen”, Meriläinen sanoo.
Yksi selvä kritiikki Meriläiselläkin on keskustalle: hän haluaa tietää, kannattaako keskusta kulttuurin rahoituksen kasvattamista prosenttiin valtion budjetista. Toisin kuin keskusta, moni muu eduskuntapuolue – esimerkiksi kokoomus, sdp, rkp, vihreät ja vasemmisto – asettui tavoitteen taakse jo viime eduskuntavaaleissa.
Honkonen on puolueensa varapuheenjohtaja. Haastatteluhetkellä vaaleihin on aikaa puoli vuotta.
”No mä siis en osaa vielä ottaa kantaa siihen, kun eduskuntavaaliohjelmaa ei ole vielä julkaistu, että miten eduskuntavaaleissa tän kanssa asemoidutaan. Mutta itse pidän tosi tärkeänä sitä, että kulttuurin rahoitusosuutta voitaisiin nostaa.”
Ministerin mielestä on selvää, että lainsäädännön tasolla uusia toimia kulttuurialan tukemiseksi ei enää ehditä tällä hallituskaudella aloittaa. Hän kertoo olevansa kuitenkin vakuuttunut siitä, että seuraavaa hallitusta varten on ”rakennettu vahva pohja”.
”Sen pohjalta sitten on tavallaan uusi aika koittamassa.”
Hänestä kulttuurialan pitää itse olla hereillä seuraavissa hallitusneuvotteluissa, jotta työryhmän kulttuurialalle ehdottamat muutokset ajetaan seuraavan hallituksen ohjelmaan. Honkonen jättää puhuessaan vastuun lobbareille, ei poliitikoille. Kuulostaa, ettei hänkään pidä kovin todennäköisenä sitä, että seuraavassa hallituksessa keskusta olisi enää mukana päättämässä kulttuurin rahoituksesta.
”Mä oon suhtautunut näihin sillä tavalla, että parempi kun ei kommentoi tähän suuntaan mitään. Kansa päättää”, hän sanoo.
Onko museoministerillä paheita? Ylioppilaslehti on yrittänyt kaivella läpi ministerin henkilöhistoriaa ja some-kanavia (ministerin Tiktok-tili @senaattoripete ei arveluttavasta nimestään huolimatta sisältänyt erityisen arkaluontoista materiaalia) ja saanut selville ainoastaan, että ministerillä on mittava kokoelma Kermansavi-nimimukeja (noin sata, ministeri tarkentaa).
Puhtoiselta vaikuttaa.
Kysytään ministeriltä itseltään.
”Metsänhoitoharrastus on kaikkialla jo esillä, mun nettisivuilla ja muualla. Siitä ei mitään mielenkiintoista välttämättä saa.”
Oikein arvattu.
”Ministeriön intrassa kyllä paljastettiin tää jo, tää mun kukkienhoitoharrastus”, Honkonen sanoo.
Kukkien hoito?
”Mä oon äärimmäisen nuuka ihminen. Saatan ostaa uuden vaatteen ja kokea monta viikkoa huonoa omaatuntoa siitä, että piti mennä törsäämään. Kukat on ainut, että mulla lähtee ihan lapasesta. Mä tilaan meidän paikallisen Saarijärven kukkakaupan kautta kaikennäköisiä kasveja, joita niillä ei ole valikoimassa”, Honkonen kertoo.
”Mulla on siellä Saarijärvellä nyt varmaan 30 huonekasvia. Viikon välein niitä kastelen.”
”Ministeriön intrassa kyllä paljastettiin tää jo, tää mun kukkienhoitoharrastus.”
En viitsi tuhlata aikaa ja valistaa ministeriä siitä, että vähintään saman verran huonekasveja on keskimääräisen Helsingin Kalliossa asuvan myöhäismillenniaalin 20-neliöisessä yksiössä. Onneksi olen varautunut ja pyytänyt ministerin paheista tietoa myös puoluetoveri Kurviselta.
Kurvinen antoi lausunnon, joka sekin jätti paljon arvailun varaan:
”Ei Petri ihan niin kiltti ole kuin miltä se näyttää. Kyllä se aika kiltti on, mutta ei ihan niin kiltti. Mutta en mä tarkenna tätä sen enempää. Voit laittaa siihen lehteen tällaisen sitaatin multa. Heheh.”
Mahtaakohan Honkonen tietää, mihin Kurvinen viittaa? Ei välttämättä kukkien hoitoon?
”No ei varmasti. Hän ei saisi kyllä yhtään kukkaa pysymään hengissä”, Honkonen sanoo.
”En tiedä, mihin paheisiin hän nyt viittasi, mutta kyllähän me hyvää ruokaa syödään ja alkoholipitoisia virvoitusjuomia tykätään hörppöstellä, ja minäkin tykkään hörppöstellä. Paitsi nyt mulla on tässä kuiva kausi, tipaton, menossa vaaleihin asti.”
Ahaa, sehän on nuorison keskuudessa trendikästä.
”Niin on, ja mä oon siitä tosi ilahtunut. Mähän oon sellaista viimeistä kosteaa sukupolvea. Meillä 80-luvulla syntyneillä oli tää tättärää, Petri Nygård, selvä päivä, selvä päivä, hyvästi selvä päivä. Se oli kova sana meidän opiskeluaikana. Mutta siis se on vähentynyt, se ei ole enää mitenkään hauskaa.”
Kappale on ilmeisesti vieläkin kova sana, ainakin joidenkin ministerien keskuudessa.
”Tuota, nyt en ehkä sano mitään enää. Sehän on mukavaa se hörppöstely. Mutta on aika vaativa tää mun tehtävä, että mä tässä oon koittanut keskittyä nyt enemmän liikuntaan.”
”Meillä 80-luvulla syntyneillä oli tää tättärää, Petri Nygård, selvä päivä, selvä päivä, hyvästi selvä päivä.”
Vuosi on pätkäministerille lyhyt aika, jos mielii jättää nimensä historiankirjoihin ja painaa kasvonsa kansalaisten muistiin.
Ylioppilaslehden haastattelemat keskustan taustavaikuttajat kuvailevat Honkosta työjuhdaksi, työhevoseksi ja työmuurahaiseksi. Ahkeraksi puurtajaksi, joka tekee kotiläksynsä ja työnsä hyvin.
Ahkeruus on toki politiikassakin hyve, mutta julkisuuskilpailussa valtakunnan ykkösmedioiden otsikoihin sillä pääsee vain harvoin.
Toisinaan työhevonenkin lähtee laukalle.
Haastattelupäivän iltana Honkonen onnistuu kuin onnistuukin pääsemään otsikoihin, vaikka mediatilaa hallitsevatkin Itämerellä räjähtelevät kaasuputket.
MTV uutisten haastattelussa hän ehdottaa ylioppilaskokeista luopumista ratkaisuna lukiolaisten kuormitukseen. Saman palopuheen ministeri pitää myös Ylioppilaslehden haastattelussa.
Ministeri on nettisivuillaan kertonut, ettei hän kirjoittanut vuonna 2006 Saarijärven lukiosta ylioppilaaksi erityisen hyvin paperein, ”vaikka niin usein luullaan”. Kysyn ministeriltä, pääsisikö hänen ylioppilaspapereillaan opiskelemaan edes historiaa.
Ei varmaan, vastaa ministeri, ja on aivan oikeassa. Tänä vuonna ovet Jyväskylän yliopiston historian laitokselle eivät olisi Honkosen M:n papereilla auenneet.
”Mähän oon vankka pääsykokeiden kannattaja. En kannata todistusvalintaa. Se on pilannut lukion. Ja jos mä saisin yksin päättää, lopettaisin ylioppilaskirjoitukset kokonaan suomalaisesta lukiosta”, Honkonen sanoo.
Hän kertoo näkemyksensä vahvistuneen, kun hän teki opettajan pedagogisia opintoja Jyväskylän yliopistossa.
”Jos haluttaisiin, että lukio olisi aidosti yleissivistävä, niin nämä viimeaikaiset uudistukset on mun mielestä vieneet sen ihan päinvastaiseen suuntaan. Siitä on tullut tällainen korkeakouluihin ja ehkä enemmän yliopistoihin valmistava, onkohan tää vähän liian rumasti sanottu, pitkä valmennuskurssi, mikä ei ole lukion alkuperäinen tarkoitus.”
Jos mä saisin yksin päättää, lopettaisin ylioppilaskirjoitukset kokonaan suomalaisesta lukiosta.
Ministeri myöntää, että viime hallituskaudella hän oli puolueensa mukana hyväksymässä kokoomuslaisen opetusministerin Sanni Grahn-Laasosen opiskelijavalintauudistusta.
Lukioasiat eivät ministerin salkkuun kuulu, eikä ylioppilaskirjoitusten lakkauttamisen kaltaista valtavaa uudistusta ehdittäisi edes panna alulle enää tällä hallituskaudella. Siitä huolimatta valtakunnalliset mediat Hesarista Yleen ja Maikkariin jatkavat keskustelua ylioppilaskirjoitusten lakkauttamisesta vielä viikko haastattelun jälkeenkin, juuri kun Ylioppilaslehti on lähdössä painoon.
Mikään ei ole ikuista, ei ministerikausi eikä yhteinen aikamme Kansallisarkistossa. Ministerillä on kuitenkin vielä mahdollisuus loistaa, välittää korkeakouluopiskelijoille se palo, joka hänessä syttyi voudin verokirjoja selatessa.
Miten Petri Honkonen haluaa ministerinä tulla talletetuksi arkistoihin ja historiankirjoihin? Mistä hän toivoo, että hänen ministerikautensa myöhemmin muistetaan?
”Toivon, että muistetaan edes hieman enemmän hyvällä kuin pahalla.”
