Kritiikki: Rajallisia oivalluksia internetistä

Kirjailija Patricia Lockwoodin romaani käsittelee internetiä ja ihmisyyttä. Nimettömäksi jäävä päähenkilö on olemassa internetissä, romaanin kielellä ”portaalissa”, ja internetin vuoksi. Päähenkilö selaa portaalia puhelimellaan niin pitkään, että hänen sormenpäänsä puutuu. Hän on tullut kuuluisaksi portaalissa ja sen ulkopuolella lauseesta ”Voiko koira olla kaksoset?” 

Romaanin ensimmäinen osa kuvailee, mitä ihmisen havainnolle, kielelle ja ajattelulle tapahtuu, kun internet alkaa hallita niitä. Romaanin toisessa, Lockwoodin omaan elämään kenties vahvemmin perustuvassa osassa kertojan sisko saa lapsen, jonka kehitykseen vaikuttaa vakava sairaus. ”Kaikki, mikä kehittyvissä aivoissa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen”, lääkäri toteaa.

Vauvan elinajanodote on lyhyt, ja lopulta hän kuolee noin kuuden kuukauden ikäisenä. Näin Lockwood tarkastelee ensimmäisen osan teemoja täysin eri näkökulmasta: Mitä mieli ja ihmiselämä tarkoittavat, kun uusi, poikkeuksellisella havaintokyvyllä varusteltu olento kurottelee kaikkine voiminensa kohti elämää ja ymmärrystä? Mitä elävä elämä tarkoittaa? 

Englanninkieliset kritiikit kehuvat romaania lähes yksimielisesti. Moni kirjoittaa, että Lockwoodin kirja on ensimmäinen, joka todella kuvaa, millaista internetissä on olla – kertoessaan samalla riipaisevan kauniisti surusta, kuolemasta ja ihmisen kyvystä rakastaa. 

Oma lukukokemukseni oli erilainen. Kukaan ei puhu tästä on hyvä, ehkä erinomainen romaani, mutta sen oivallukset tuntuvat rajallisilta. Osittain kyse voi olla siitä, ettei kirjailijan kieli kaikkine ulottuvuuksineen välity käännetyssä tekstissä.

Fragmenteiksi palasteltu teksti ja absurdi huumori kuvaavat kyllä tarkasti internetin läpäisemää elämää, mutta uusimmat kriisit aina sodasta planetaariseen luontotuhoon ovat synnyttäneet minussa pessimismin internetiä pohtivaa kaunokirjallisuutta kohtaan. Tätä pessimismiä Lockwoodin romaani ei kumoa. 

Toisaalta Lockwoodin teos ei väitä, että internet on uuvuttava voima, jonka kokemisen jälkeen ihmisen on rojahdettava sohvalle, vaikka suomennoksen kansikuva antaa niin ymmärtää. Sitäkin internet on, mutta ennen kaikkea se on kieltä, mieltä ja maailman kokemista mullistava jokin, joka muuttaa hetkessä muotoaan solidaarisuuden leikkikentästä liekehtiväksi tunkioksi ja siitä käyttäjiensä yhteiseksi alitajunnaksi. 

Romaanin toinen osa joka tapauksessa ensimmäistä kiinnostavampi. Siinä Lockwood kysyy: Onko internetin kollektiivisella mielellä väliä, jos aikansa voi viettää pian kuolevan, satumaisen henkilön vierellä?

Lockwood kirjoittaa ihmeistä, joihin mieli kykenee kaikessa olemassaolossaan. Ne ovat konkreettisia, kuten kahiseva, interaktiivinen pallolelu nukkuvan vauvan leuan alla, ja abstrakteja, kuten kuoleman jälkeisen todellisuuden mahdollisuus sekä kuolleelle että hänen läheisilleen. Nämä ovat lopulta paljon suurempia kuin internetin käyttäjien yhtenä liikkuva kalaparvi. 

Kirjan kääntäneen Einari Aaltosen suomennos toimii pääosin hyvin. Kirja itsessään esittää kielen metafysiikkaan liittyvän dilemman: teoksen kieli on tarkoituksella läpikotaisin internet-englannin saturoimaa, minkä tavoitteena on välittää lukijalle kokemus internetin vaikutusvallasta inhimilliseen todellisuuteen. Voiko tekstiä siis kääntää suomeksi ilman, että jotain tästä menetetään? 

Pessimismistäni huolimatta Kukaan ei puhu tästä on hieno romaani. Se tiedostaa, että internetissä roikkuminen on valinta ja pohtii valintaa eri eksistentiaalisista ja yhteiskunnallisista näkökulmista. Välillä teos onnistuu suostuttelemaan skeptisen kriitikon puolelleen, vain työntääkseen hänet jälleen pois – aivan kuten maailma teoksen ympärilläkin.