Fiktio: Päätös

T:Teksti:

K:K: Pauliina Nykänen

– Oli varmaan vaikee päättää?

Hän katsoo minua silmät suurina odottaen vastausta, mutta en ymmärrä kysymystä. Olen pukeutunut puhtaimpiin vaatteisiin, jotka löysin epämääräisen pyykkikasan keskeltä ja tullut kaljalle lähibaariin Parhaan Ystäväni ja hänen Työkaverinsa kanssa. Taustalla soi pehmeä jazz ja ilmassa tuoksuu keittiössä valmistuva artesaanipizza.

Atmosfääri on omiaan houkuttelemaan ilta toisensa jälkeen huoneen täyteen tärkeileviä hipstereitä, jotka puoleenyöhön mennessä unohtavat tarkkaan harkitun Kallio-fasadinsa ja palaavat puhumaan kuka mitäkin maalaismurretta. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, tämä on ehdoton vakispottimme. Tila on hämärä, mutta pöydät on valaistu kynttilöin ja Työkaverin kasvoilla lepattaa lämmin valo kuin istuisimme leirinuotion ympärillä. Kai se on tilan luoma valheellinen tunne hengenheimolaisuudesta, mikä saa hänet utelemaan henkilökohtaisia.

Emme ole koskaan tavanneet Työkaverin kanssa aikaisemmin. Paras Ystävä on mennyt vessaan ja hylännyt minut kahdestaan hänen kanssaan. Työkaveri on ollut ahkera ja selvittänyt parissa minuutissa työhistoriani, veroprosenttini ja tämänhetkisen suhdestatukseni. Kaikki kysymyksiä, joihin en täysissä järjissäni koskaan vastaisi, mutta räkäpäissäni ja epäinhimillisestä työurakasta uupuneena en osannut yllätyskuulustelun edessä muutakaan.

Ai päättää mitä?

Niin, et pidätkö lapsen vai et.

 Työkaveri ei turhaan jää odottelemaan vastaustani.

Mä en kyl yhtään tiedä, mitä tekisin jos tulisin nyt raskaaks. Tai niinku, en mä oo valmis äidiks, mut toisaalt mul on kuitenki mies ja hyvä duuni, ni en mä tiedä oisko mitää hyvää perusteluu olla pitämättäkää. Tiedätsä?

Siperian kylmä viima pyyhkäisee lävitseni, kun viimeinenkin hänelle suomani kunnioituksen hiven hautautuu ikiroutaan ja kasvoni kivettyvät hyytävään mulkoiluun. Lieneekö syynä ravintolan hämärä valaistus vai silkka korkeamman sosiaaliluokan opettama röyhkeys, mutta hän tulkitsee hiljaisuuteni kammottavan väärin ja jatkaa samaan as a matter of fact -tyyliinsä.

Hengitä Ona, hengitä, toistelen mielessäni. Ensin sisään ja sitten ulos. Lasken mielessäni kymmeneen ja jokaisella numerolla juon edellistä pidemmän huikan oluttani. Se on aivan liian kallista ja hapanta tällaiseen lotraukseen, mutta hätä ei lue etikettiä. Kun lasipullo on tyhjä, Paras Ystävä palaa vessasta. Hallitsematon bisseröyhtäys karkaa huuliltani, mutta Työkaveri ei tunnu kiinnittävän puheensa keskellä minuun kovinkaan paljoa huomiota. 

– …ja mä vaan haluun sanoa, että sä oot ihan älyttömän rohkee, kun oot päättäny kasvattaa lapsen yksinäs.  

Työkaveri tuijottaa minua kasvoillaan kiitoksia odottava ilme.  

Mä meen röökille, sanon ja nousen ennen kuin kukaan ehtii vastata. 

Oven lasiruudut helisevät hallitsemattomasti perässäni, kun stormaan ulos terassille. Tunnen asiakkaiden paheksuvat katseet selässäni, tiedän ne ilmeet, kohotetut kulmakarvat. Poltan tupakkaa ketjussa tilkkuvilttiin kietoutuneena ja mietin kaikkia niitä nasevia vastauksia, jotka minun olisi pitänyt sanoa hetkeä aikaisemmin. Olisin voinut vastata, että päätös oli minulle helppo, toisin kuin hänen vanhemmillaan, jotka epäilemättä olisivat toivoneet lapsen, eivätkä röyhkeää jyrsijää. Tai vain todeta, kuinka harmillista on, ettei hänenlaistaan ylikasvanutta sikiönrähmää enää voi abortoida. Tragic.  

Mitä enemmän tilannetta mietin, sitä raivoisammin sisälläni kiehuu. Työkaverin mielestä lapseni on epäonninen sattuma, virhe. Hän olettaa, että olen tullut raskaaksi ja pitänyt lapsen vastoin tahtoani, ehkä häpeästä, joka raskauden keskeyttämiseen hänen maailmassaan liitetään. Hän on niin väärässä ja kuitenkin osuu lähemmäs totuutta, kuin aavistaakaan. Vatsani muljahtaa ilkeästi.

Minun on välillä vaikea itsekään löytää merkitystä sille, että olen itse päättänyt ruveta vanhemmaksi, siitä, että päätimme yhdessä ruveta vanhemmiksi. Muisto toiveestamme tulla raskaaksi ei toimi enää harhautuksena edes itselleni. Hän tietää, kuten kaikki jotka minua katsovat tietävät, etten minä halunnut olla tässä näin. Näin väsyneenä ja yksin. En minä valinnut tällaista elämää. Kukapa valitsisi? 

Kolmannen röökin kohdalla kurkkuni huutaa hoosiannaa ja kuumeinen oloni nostaa taas päätään muistuttaakseen, etteivät nikotiini ja alkoholi ole kaikkein tehokkaimpia välineitä taudin hoidossa. Ulkona on niin lämmintä, että pärjään hetken ilman takkia, mutta viilenevä iltatuuli huomauttaa, ettei kesä kuitenkaan ole vielä täällä. Palaan sisälle. Ravintolapöytiä koristavat kukat tuoksuvat lempeästi ja liian nopeasti juotu olut alkaa äkisti levitä kehooni lämpimänä kihelmöintinä. Hengitykseni on tasaantunut, mutta pöytään en mene ennen kuin olen saanut uuden ylihintaisen sour bissen kouraani. 

Istuessani takaisin kuluneelle nojatuolille huomaan ilokseni, että keskustelu on palautunut takaisin turvallisille uomille.  

Oonks mä kertonu siitä jäbästä, joka slaidas mun deeämmiin sen jälkeen, kun olin postannu sen avautumisen siitä, et kukaan ei slaidaa mun deeämmiin?  

Työkaveri pudistaa päätään.  

No Ona on ainaki joutunu kuulee tän jo miljoona kertaa.  

Vastaan nopeasti, ettei minua haittaa. Olen vain kiitollinen, että Työkaveri on vihdoinkin hiljaa, sitäpaitsi aihe on kestosuosikki.  

No tää jäbä sit tuli siihen mun stooriin jotain sellittää et blaa blaa miten sunlainen upee tyyppi ei muka saa yhteydenottoi ja rehellisesti mä aavistin jo silloin, et se on todennäkösesti joku selkärangaton juotikas, mut mul oli tylsää ja tietsä mä tarviin siinä hetkessä huomioo, ni lähin sit siihen juttuun mukaan.  

Nyökyttelemme Työkaverin kanssa molemmat ymmärtäväisesti. Paras Ystävä ottaa kulauksen juomastaan ja jatkaa.  

Joo no me sit siinä jotain juteltiin ja se lässytti jotain siitä, et ei oo ite koodannu mulle, koska tykkää antaa tilaa mimmeille, ku ei haluu olla mikää predaattori, mut nyt ku olin ite tehnyt tiettäväks, et saa ottaa yhteyttä, ni se päätti heittää verkot vesille. Kyl te tiiätte perus hyväjäbä-settii. Täs vaihees mä tietty tiesin jo, et se ei oo vaan just samanlainen, ku kaikki jäbät, se on pahempi, mut mul oli silti kiima ja mä vaan halusin jotain helppoo ja kasuaalia ja tiesin, et ainakaan tän tyypin kanssa mun ei tarvi miettii, et tekstaanks myöhemmin teeämäs. 

 Jatkamme nyökyttelyä.  

No yks asia johtaa toiseen ja me sovitaan, et nähään ja chillataan ja mä meen sit sen kotiin, koska en tosiaan ole pyytämässä sitä munkaan luo. Ja tiedätsä mikä mua odottaa?!  

Paras Ystävä jatkaa ja hänen äänensä nousee pari oktaavia. Viereisessä pöydässä käännytään katsomaan.  

– VITTU KÄMPPÄ, JOSSA EI OLLU YKSIÄKÄÄN VERHOJA. SIL RUNKKARILLA EI OLLU EES LAKANOITA SEN SÄNGYSSÄ.  

Hän pitää dramaattisen tauon.  

Näytänks mä joltain 18-vuotiaalta? Näytänks mä siltä, että mulle voi puhua, jos ei osaa edes järjestää itelleen verhoja? Luuletsä oikeesti, et sä voit lähestyä mua, jos sun VESSAPAPERI ON KELTASTA JA PÖNTTÖ PESEMÄTTÄ?  

– Mitä sitten tapahtui? Työkaveri kysyy.  

No mä tietty lähin, ja poistin sen mun seuraajista. Hän takeltelee hetken ja jatkaa sitten matalammalla äänellä.  

–Mut eka me pantiin sen sohvalla.  

Repeämme ulvontaan, ja viereisen pöydän seurue kerää tavaransa ja siirtyy toiselle puolelle baaria istumaan.  

Rakastan näitä tarinoita. Ne vievät minut aikaan, josta ei ole kuin pari hassua vuotta, mutta joka tuntuu kaukaiselta, a lifetime away. Aikaan, jolloin kaikki oli uutta, vaikeaa ja tahmaista, mutta silti paljon yksinkertaisempaa kuin nyt. Jos suljen silmäni, olen kanssasi siinä luukussa, jossa kaikki on kevyen likakerroksen peitossa ja verhottoman huoneen nurkassa on lakanaton sänky. Kaikki tapahtuu kuten tarinassa, mutta tuntemattoman DM-slaidaajan tilalla on Sinä, ja toisin kuin Paras Ystävä, minä en blokkaa sinua mistään, vaan jään rintasi kuoppaan asumaan.  

Aukaisen silmät ja avaan puhelimelta viestiketjun, jossa on vain yksi rivi tekstiä tuntemattomasta numerosta: 

Huolen ikävä. Voitaisko nähä? 

Kurkkua kuristaa ja vatsahapot nousevat kyynelkanaviin saakka. Suljen puhelimen näytön ja tungen luurin laukkuni syvimpään kolkkaan. Kierrän kahvat kuin lukoksi kassin ympärille ja työnnän sen pöydän alle. Nykyään kaikki on niin vitun monisäikeistä. 

Onnistumme viettämään pari tuntia pöydässä leppoisasti ilman, että joudun turvautumaan väkivaltaan. Työkaveri on classic harmiton tyyppi. Siis niitä, jotka tarkoittavat hyvää, mutta aiheuttavat kaaosta ja tuhoa ajattelemattomuudellaan. Sellaisia, jotka lukevat paljon, mutta eivät alkuunkaan ymmärrä, mitä heille yritetään sanoa. Jotka haluavat “aUtTAA hUoNOMpiOsaIsia”, mutta eivät tajua olevansa itse ongelma. Jos hän olisi sarjakuvaelokuvan hahmo, hän olisi kahdella jalalla kävelevä, kermanvaalea, rusettipäinen jänis, joka kumartuu ihailemaan tien vieressä kasvavaa kukkaa ja huomaamattaan tönäisee takapuolellaan jonkun auton alle. The worst kind.  

Yhtäkkiä kello on jo kahdeksan. Ilmoitan, että on aikani häipyä. Lapsi pitää hakea ja laittaa yöpuulle. Työkaveri näkee ilmeisesti tässä tilaisuuden tuhota vielä jotain pientä, sillä hänen kasvoilleen palaa jälleen myötätuntoa ilmentävä, säälivä mutristus:

Mikä on sun mielestä vaikeinta vanhemmuudessa?

Alan tahtomattani miettiä niitä vanhempia, jotka lapsen saatuaan vetäytyvät viettämään perhe-elämää johonkin toiseen, kaukaiseen todellisuuteen, josta katsoen perspektiivi kaikkeen muuttuu, eivätkä kaverit, juhliminen ja irtosuhteet enää kiinnosta. Minä en ole siihen todellisuuteen vielä tietäni löytänyt, enkä varmaan löytäisikään.

Olen itse laittanut lapseni nukkumaan joka ilta tämän viikon, kuukauden ja koko vuoden ajan, ja myös tänään minä olen se ainoa, joka hakee hänet kotiin ja peittelee vuoteeseen. Tässä ohi vyöryvässä epämääräisessä tunteiden sekamelskassa en saa painettua mieleni perukoille sitä, mitä en haluaisi itsellenikään myöntää. Että ero arjessani verrattuna lapsettomiin ystäviini, sekä suurimpaan osaan niitä, jotka ovat päättäneet keskittää energiansa lapsiperhearkeen: minä olen vanhempi yksikössä.

Vatsaa viiltää katkeruus, suru ja epäonnistumisen tunne. Tässä hetkessä minä olen juuri se, jona Työkaverikin päättää minut nähdä. Minä olen se nuori yksinhuoltajaäiti, jonka lapsella ei ole toista vanhempaa, jolla ei ole toista aikuista, jonka kanssa vaihtaa vahtivuoroa. Minä olen se äiti, joka on epäonnistunut valitsemaan lapselleen hänen arvoisensa isän ja samalla kirjoittanut tälle tarinan, josta muiden silmissä tulee aina puuttumaan pala.  

Kuulen vastaavani, että vaikeinta on väsymys.

Novelli pohjautuu kirjaan Tulit luokseni kutsumatta, Otava (2022).