Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen vanhoja Ylioppilaslehden juttuja. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Ylioppilaslehden numerossa 13/2012.
Espoolaiskodin isäntä pyörii keittiökaapilla etsimässä kuvausrekvisiittaa.
”Missä se nyt on? Se jäi kerran yhteen hotelliinkin, mutta mä soitin perään ja sain sen takaisin.”
Hänellä on paljon kuvausideoita. Kuvio on otettu jo pihatuolissa, tohtorinhattu päässä ja lemmikkihamsterin kanssa.
”Tässä! Tämä voisi olla sellainen provosoiva”, isäntä sanoo. Hän näyttää mukia jossa on Stalinin kuva.
”Tällaista ei ole ihan helppo löytää Venäjältä.”
Hän nostaa kupin huulilleen ja poseeraa kuvaajalle. Onkohan se ihan tosissaan?
”Harmi, että mun ilmapistoolini on mökillä. Olisi voinut ottaa tuossa ulkona sellaisia kuvia, joissa tähtään sillä”, hän hörähtää.
Ei, ei se ole ihan tosissaan. Kyllä tämä on hänenkin mielestään vähän huvittavaa. Mies pitää provosoimisesta.
”Harmi, että mun ilmapistoolini on mökillä.”
En ole tavannut Johan Bäckmania aikaisemmin. Olen vain lukenut syksyn mittaan samat lehtijutut kuin kaikki muutkin.
Ne, joissa kerrotaan, että Bäckman on antanut venäläiselle medialle huimia kommentteja Suomen huostaanottojärjestelmästä.
Bäckman sanoi esimerkiksi, että Suomessa on virallinen suositus vainota venäläisiä äitejä. Hän kutsui huostaanottoja sodaksi, laittomuudeksi, fasismiksi, poliittiseksi vainoksi ja russofobiaksi. Hän puhui vankiloista ja keskitysleireistä.
Venäjällä kuunneltiin, koska kukaan muu ei kertonut mitään. Bäckman oli itse aktiivinen, ja hän on sitä paitsi kolmen yliopiston dosentti, ihmisoikeustaistelija ja toimittajille tuttu lähde.
Bäckman on jo vuosia kertoillut erikoisia juttuja Venäjällä: että Neuvostoliitto ei miehittänyt Viroa ja että Karjala ei koskaan ollut osa Suomea.
Kohudosenttia käytettiin lähteenä silloinkin, kun itänaapurin mediassa kerrottiin maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen heitelleen virtsaa Uspenskin katedraalissa.
Suomen ja Venäjän lapsikiistoihin Bäckman on sekaantunut aina ensimmäisestä isosta, Anton Salosta koskevasta tapauksesta lähtien. Jo silloin minsiterit puuttuivat Bäckmanin puheisiin, mutta tänä syksynä huomio räjähti käsiin.
Venäjän ulkoministeriö syytti Suomea säännönmukaisista kovista otteista maanmiehiään kohtaan. Venäjän lapsiasiamies vaati taloussaartoa.
Suomalaisministerit joutuivat vastailemaan kysymyksiin siitä, mikseivät venäläisäidit saa imettää lapsiaan.
Presidentti Sauli Niinistökin kommentoi selkkausta.
Johan Bäckman ei olekaan mikään ihan tavanomainen valtiotieteiden tohtori. Hän on sotaa käyvä tohtori.
”Mä voisin keittää kahvia, otatsä kahvia?” Bäckman kysyy.
Marimekon vahaliinalla peitetty pöytä on täynnä lautapelejä, värityskirjoja ja piirrustustarvikkeita. Päivän Hesari on levällään.
”Istu sä hei tolle puolelle pöytää, siinä on kivempi istua.”
Lattiasta alkavasta ikkunasta näkyy takapihalle: korkea aita on puoliksi maalaamatta, kukkapenkki talviteloilla. Kaksikerroksisen omakotitalon alakerta on avara ja valoisa.
Moccamasterin vieressä on Miska-nalle, vuoden 1980 Moskovan olympialaisten kisamaskotti.
Bäckman kertoo puhelusta, jossa ilmoitettiin hänellä olevan 48 tuntia elinaikaa.
Bäckman häärää paljon ja juttelee samalla. Hän kertoo tuttavallisesti vaimostaan ja lapsistaan, vaikkei halua heistä kirjoitettavan mitään. Se olisi turvallisuusriski, hän sanoo.
Uhkauskirjeitä tippuu postilaatikosta päivittäin.
”Niitä on aika hauskojakin!” hän sanoo ja hakee muutaman.
Maanpetturi, rotta, saatanan punikki, taisi isäsi ampua ne Mainilan laukaukset, kuolet, niissä sanotaan. Bäckman kertoo puhelusta, jossa ilmoitettiin hänellä olevan 48 tuntia elinaikaa.
Dosentin juttuja on mukavaa kuunnella, sillä harva tutkija vetelee mutkia näin suoriksi. Hän puhuu selkein päälausein, vastaa kaikkiin kysymyksiin eikä hermostu jankuttamisesta. Siis täydellinen haastateltava.
Lähiaikoina dosentin juttusilla ovatkin käyneet paitsi venäläiset tv-ryhmät, myös monet suomalaiset toimittajat. Esimerkiksi Yle, Radio Rock, Apu ja eräs maakuntalehti.
Kaikki ovat istuneet tässä keittiönpöydän ääressä, sillä Bäckman kutsuu toimittajat lähes poikkeuksetta kotiinsa. Tämä on hänen tukikohtansa. Onhan hänen työhuoneensakin kotona. Dosentilla on aina puhelin auki, ja hän vastaa siihen kesken omien lauseidensakin. Kuten nyt.
”Yrittikö se negatiivisella informaatiolla taivutella sut mua vastaan? Joo, se on ihan lapsellinen”, Bäckman vastaa puhelimeen.
”Se oli yksi mun toimittajakaveri, jolta yksi toimittaja oli yrittänyt saada tietoja”, Bäckman sanoo puhelun jälkeen.
Tätä hänen päivätyönsä on: informaatiosodan käymistä suomalaisia tiedotusvälineitä vastaan.
Dosentin mielestä suomalainen media keskittyy ihmisten tunteiden sijaan liikaa byrokratiaan. Se on ihmisvastaista. Pätkätyöllistetyt toimittajat eivät uskalla kritisoida työnantajiaan potkujen pelossa. Hän puhuu nälkäsaarrosta.
Ja Helsingin Sanomat pitäisi lopettaa. Se on liian suuri ja vaikutusvaltainen eikä päästä ääneen toisinajattelijoita, sellaisia kuin hän itse.
”Mutta nyt Suomen median on ollut pakko ottaa mut huomioon, alkaa haastatella mua. Jopa Suomen TV1:n oli pakko haastatella mua. Ja tämä jatkuu vielä, tämä on vasta alkua”, Bäckman sanoo.
Kun Neuvostoliitto romahti, Suomessa oltiin paniikissa. Pelättiin, että lännen hyvinvoinnista häikäistyneet toverit rynnistävät laumoina rajan yli ja varastavat kaiken, mitä ei ole pultattu kiinni. Mafian peloteltiin leviävän kuin syöpä. Poliisi, tulli ja rajavartiolaitos perustivat erillisiä itäryhmiä. Viisumipakko oli itsestäänselvyys.
Kun parikymppinen Johan Bäckman oli armeijassa, taisteluharjoituksissa vihollinen tuli idästä.
Elettiin vastakkainasettelun aikaa. Bäckmanin ajattelu tuntuu edelleen perustuvan tälle vastakkainasettelulle.
Hän meni alun perin yliopistolle lukemaan tietojenkäsittelytiedettä, mutta halusi vaihtaa pääainetta sosiologiaan. Hän kävi ahkerasti sosiologian tenteissä.
Toisen opiskeluvuotensa jälkeisenä kesänä Bäckman lähti harjoitteluun pietarilaiseen konfulttifirmaan tekemään markkinatutkimusta.
Venäjällä ei ollut ollenkaan sellaista kuin Suomessa maalailluissa kauhukuvissa oli annettu ymmärtää. Päinvastoin, venäläiset olivat lämpimiä ja sydämellisiä, ja Bäckman sai paljon ystäviä.
Hän jäi konsulttifirmaan kahdeksi vuodeksi ja sukkuloi ahkerasti Helsingin ja Pietarin väliä.
”Mä otan henkilökohtaisesti Suomen Venäjä-vastaisuuden, se loukkaa mua.”
Pietarin-vuosien jälkeen, vuonna 1995, Bäckman pääsi sosiologian pääaineopiskelijaksi Helsingin yliopistoon erillisvalinnassa. Hän jätti gradun tarkistettavaksi heti samana syksynä.
Joulukuussa hän oli jo oikeusministeriön alaisessa Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa tutkimassa itärikollisuutta. Siellä hän alkoi valmistella aiheesta myös väitöskirjaa.
”Mitä enemmän sosiologian proffat tyrkyttivät mulle jotain, sitä enemmän mä vastustin. Halusin aina osoittaa olevani itsenäinen ajattelija, niin kuin pitääkin olla mun mielestä”, Bäckman musitelee.
”Mä otan henkilökohtaisesti Suomen Venäjä-vastaisuuden, se loukkaa mua. Siksi mä käyn tätä informaatiosotaakin.”
Toisinaan Bäckmanin propaganda menee läpi.
Espoolaisisännän pakeilla käynyt maakuntalehti on kirjoittanut hänestä puolentoista aukeaman jutun sunnuntaisivuilleen. Kuvissa Bäckman poseeraa lemmikkihamsterin kanssa ja Marimekon pöytäliinan ääressä.
Haastattelutilanne on edennyt todennäköisesti tarkalleen samalla tavalla kuin minun tapaamiseni Bäckmanin kanssa. Jutun teksti voisi yhtä hyvin olla minun nauhuristani.
Siihen on kirjoitettu esimerkiksi yksi dosentin viljelemä anekdootti.
1990-luvun puolivälissä Bäckmanin isä, Hartwallin entinen toimitusjohtaja Erkki Bäckman, oli lohkaissut, että Suomen olisi ollut taloudellisesti kannattavampaa liittyä Venäjän federaatioon kuin Euroopan uniniin. Bäckman kertoo ajatelleensa, että isä on ihan hullu, että eihän tuollaista voi sanoa ääneen.
Tarina on mukava kuvaus Bäckmanin ajattelun kehittymisestä – myöhemminhän Bäckman päätyi olemaan juuri samaa mieltä kuin isänsä.
Mutta luultavasti tarina on Bäckmanin sepittämä. Tuskinpa hän oikeasti kummasteli isänsä Venäjä-puheita. Hän kun oli kertonut Ylioppilaslehden haastattelussa jo ennen Suomen EU:hun liittymistä, että lännessä vähätellään Venäjän markkinoiden kokoa. Ja että Venäjä ei ole uhka vaan mahdollisuus.
Bäckman lähettää maakuntalehden jutun sähköpostilla. Viestikenttään hän on kirjoittanut: ”Sisällöstä päätellen eläkeläisille suunnattu. Toivottavasti teidän lehtenne juttu on räväkämpi.”
Onkin sitten ihan toinen juttu, mitä siitä seuraisi.
Isojen mediatalojen toimituksissa on tiedetty jo pitkään, että Bäckmaniin kannattaa suhtautua varauksella.
Hän on kova kantelemaan Julkisen sanan neuvostolle kaikesta mahdollisesta.
Se, että Bäckman liioittelee vähän keittiönpöytäkeskusteluissa saattaisi olla melko yhdentekevää, mutta hän irtisanoutuu jutuistaan siinä vaiheessa, kun ne painetaan lehteen. Lehden sisältö kun ei ole hänen vastuullaan.
Bäckman esimerkiksi puhuu koko ajan vaimostaan, vaikkei ole naimisissa. Se on aivan sallittua, mutta jos lehteen sen perusteella kirjoitetaan, että hän on naimisissa, se on virhe.
Ja virheet ovat todiste siitä, että suomalainen media harjoittaa puolueellista propagandaa.
”Mutta en ole lähtenyt vainoamaan yksittäisiä toimittajia”, Bäckman sanoo.
Sekään ei pidä aivan paikkaansa.
Kun Bäckman siirtyy valoisasta keittiöstä muutaman metrin päähän työhuoneeseensa ja avaa tietokoneen, hänen kärkevä retoriikkansa saa aivan toisenlaiset mittasuhteet. Silloin hän käyttää niin sanotusti järeitä aseita.
Yhdessäkin Bäckmanin venäläisille medioille lähettämässä tiedotteessa mainitaan Ylen toimittaja nimeltä ja kutsutaan tätä ”CIA:n intressejä ajavaksi mini-Goebbelsiksi”, jonka päämääränä on osoittaa, ettei ”venäläisillä äideillä ylipäätään ole minkäänlaisia oikeuksia.”
Bäckman taas on sitä mieltä, että vainon kohteena on hän itse. Eräskin Hesarin toimittaja kuulemma masinoi ”soittelukampanjaa” ja yrittää saada yliopiston perumaan hänen dosentuurinsa.
Toimittaja itse kertoo soittaneensa yhden tarkistuspuhelun Bäckmanin kirja-arvioon liittyen ja ehdottaneensa Twitterissä dosentuurien määräaikaistamista.
Toimitukset ovat vähän samankaltaisia sotavastuksia kuin Suomen sosiaalitoimi: sellaisia, jotka eivät voi vastata hyökkäykseen samalla mitalla.
Sosiaalitoimea sitoo salassapitovelvollisuus. Se ei voinut kommentoida venäläisnaisten huostaanottotapauksia medialle ollenkaan. Muutkaan viranomaiset eivät pysty saamaan tietoa yksittäisistä perheistä samaan tahtiin kuin Bäckman ehti sitä levittää.
Isojen mediatalojen toimitukset taas ovat isoja muun muassa siksi, että ihmiset luottavat niiden sanaan. Faktojen on pakko pitää paikkansa niin hyvin kuin mahdollista, muuten luotettavuus kärsii. Sen jälkeen kärsivät lukijamäärät, sitten mainostulot, sitten suuruus.
Toimituksilla on kaksi vaihtoehtoa sotia Bäckmania vastaan. Joko antaa ymmärtää sävyillä tai jättää kokonaan kertomatta. Molempia keinoja on sovellettu.
”Suomessa on varmasti monta vuotta ajateltu, että hänen puheensa ovat niin absurdeja, että niitä ei voi ottaa todesta. Ennen kuin tänä syksynä tajuttiin, että Venäjällä ne otetaan todesta”, eräs toimittaja sanoo.
Hän ei halua nimeään mainittavan Bäckmanin yhteydessä, eikä halua kukaan muukaan. Bäckman kun tekee niin herkästi tutkintapyynnön kunnianloukkauksesta.
”Koko väitehän on ihan lapsellinen. Tiesin, että tässä yritetään kehittää jotain skandaalia.”
Kun istun seuraavan kerran espoolaiskeittiössä, isäntä tarjoaa kananugetteja ja ranskalaisia.
MTV3:n 45 minuuttia -ohjelma on käynyt edellisellä viikolla kysymässä Bäckmanin väitöskirjan lähdeaineistojen perään. Niitä kun ei tunnu nähneen kukaan muu kuin tohtori itse.
”Koko väitehän on ihan lapsellinen. Tiesin, että tässä yritetään kehittää jotain skandaalia”, Bäckman sanoo.
45 minuuttia -ohjelma pyysi saada nähdä aineiston.
”Ei se ihan niin vain onnistu, että joku tulee sanomaan, että näytäs mulle sun koko tutkimusaineistosi.”
”Vaikka tuossahan se on, kyllä me voimme sitä katsoa.”
Ja siinähän se aineisto on, Bäckmanin kotikoneella. Valtavassa dokumentissa ovat myös ne haastattelut, joita haastateltavat eivät ole julkisuudessa muistaneet antaneensa.
Hän näyttää myös useita paperikasseja, jotka ovat täynnä c-kasetteja. Niissä ovat kuulemma alkuperäiset haastattelunauhat.
Miksei Bäckman sitten yksinkertaisesti näyttänyt tätä materiaalia 45 minuuttia -ohjelmalle, jos ne kerran ovat olleet olemassa? Koko skandaali olisi ollut vältettävissä sillä.
”Pointtihan oli se, että etsittiin sellaista mahdollisuutta, että aineisto ei olisi tallessa. Jos sitä ei olisi enää tallessa, voisi väittää, että sitä ei ollut koskaan olemassakaan”, Bäckman sanoo.
Mutta eihän ohjelma oikeastaan väittänyt yhtään mitään, siinä vain kyseenalaistettiin.
”Journalistisesti se varmaan on niin. mutta kunnianloukkauslaissa sanotaan, että myös vihjaus on rikos”, Bäckman sanoo.
Hän luettelee lain ulkomuistista kahteen kertaan.
”Mutta eihän tällä loppupeleissä ole mitään merkitystä, kun yksi reaktio tähän on se, että mua tullaan haastattelemaan ja kysytään lisää”, hän sanoo.
”Niin, kysy vain lisää.”
Johan Bäckman ei missään vaiheessa pyytänyt juttua nähtäväksi. Se lähetettiin hänelle silti. Ei tullut kunnianloukkaussyytettä vaan erinomainen otsikkoehdotus.
Lue myös: Bäckman forever
