Cannes-voittaja Juho Kuosmanen: ”Tuotannollisen katastrofin ja seikkailun välinen ero on siinä, miten asioihin suhtautuu”

Juho Kuosmasen ohjaama Hytti nro. 6 on arktisissa olosuhteissa kuvattu humaania lämpöä hohkaava road-movie. Se kertoo suomalaisen opiskelijan ja venäläisen työmiehen junamatkasta Pietarista Murmanskiin. Rosa Liksomin vuonna 2011 julkaistun romaanin innoittaman elokuvan Suomen ensi-ilta on 29. lokakuuta.

T:Teksti:

K:Kuva Touko Hujanen

Olet pelannut Cannesin elokuvajuhlat läpi. Elokuvasi ovat voittaneet jokaisessa kategoriassa palkinnon, tuoreimpana Hytti nro 6 sai festivaalin toiseksi korkeimman Grand Prix -palkinnon. Elokuvaa on juhlittu ympäri maailmaa, Cannesin punaisilla matoilla ja hiljattain Kinojuhlilla Kokkolassa. Miltät untui juhlia Kokkolassa, josta suuri osa työryhmästä on kotoisin? 

Aikaisemmat elokuvani Kaupunkilaisia (2008), Taulukauppiaat (2010) ja Hymyilevä mies (2016) ovat pitkälti saman työryhmän käsialaa. Hytti nro 6:n kohdalla työryhmän koko kasvoi valtavasti. Sen takia jälleennäkemiset ovat olleet todella voimakkaita. Kokkolassa oli mukana Venäjältä ja Virosta käsikirjoittajia, pukusuunnittelija ja tuottaja, jotka eivät päässeet Cannesin juhliin. Meillä oli todella hyvät bileet. Soitimme Vladimir Vysotskia suomeksi ja venäjäksi aamuviiteen asti.

Elokuvan tekeminen liikkuvassa junassa Venäjällä, keskellä talvea ja tiukassa aikataulussa ei kuulosta houkuttelevalta. Miksi elokuvaa ei kuvattu studiossa?

Minulle oli alusta alkaen selvää, että elokuva kuvattaisiin Venäjällä aidossa miljöössä. Studiossa työskentely perustuu selkeään visioon, joka mennään toteuttamaan. Kaikki tekniikka, seinät, valot ja niin edelleen, laitetaan palvelemaan tätä visiota. Olen parhaimmillani elävässä olosuhteessa, jossa aivot heräävät ihan eri tavalla todellisuuteen kaaoksen keskellä. Studiossa nukahtaisin istualtaan monitoreja tuijottaessa. Kaikki aika, energia ja keskittyminen menee illuusion rakentamiseen, ja sitä alkaa kyseenalaistaa koko toiminnan uskottavuutta.

Millainen merkitys sillä on, että tunnet työryhmän jäsenet läheisesti, kun kuvataan äärimmäisissä olosuhteissa ja mitä tahansa voi tapahtua?

Minulle on aivan keskeistä, olivat työryhmän jäsenet sitten Kokkolasta, Venäjältä, Virosta tai Somaliasta, se, että viihdyn heidän seurassaan ja minulla on turvallinen olo eikä tarvitse pelätä oudossa ympäristössä, että vaikutan tyhmältä. Rakastan ihmisiä, joiden kanssa teen työtä. Olosuhteet voivat olla mitä tahansa silloin. Tuotannollisen katastrofin ja seikkailun välinen ero on siinä, miten asioihin suhtautuu. Moni tilanne oli sellainen, että jos olisin työskennellyt ihmisten kanssa, joista en lähtökohtaisesti pidä, hermot olisivat menneet niin monta kertaa, että olisi tehnyt mieli tappaa joku.

Mikä pelotti etukäteen eniten?

Miten suhtautua asioihin, joihin pitää tehdä paikan päällä muutoksia. En voinut yhtäkkiä soittaa kaverille, että hei me tarvitaan tähän kohtaukseen yksi näyttelijä nyt. Päätöksenteko tuotannon puolesta oli kielellä, jota en ymmärrä, ympäristössä, jota en kerta kaikkiaan hallitse. Työskentelytapani ei perustu kontrolliin. Pystyn kuitenkin keksimään ratkaisuja nopeasti muuttuvissa olosuhteissa. Venäläinen klisee on, että mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Onnistuimme elokuvan tekemisessä uskomattomalla tavalla, vaikka moni asia meni viime tippaan ja näytti siltä, että tämä ei ikinä tule onnistumaan.

Juho Kuosmanen Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla syyskuussa.

Heinäkuussa Cannesin elokuvajuhlilla yleisö antoi useita minuutteja kestävät suosionosoitukset Hytti nro 6:lle. Kansainvälisessä mediassa elokuva on kerännyt ylistäviä arvioita, muun muassa Varietyssa ja The Guardianissa. Ottavatko suomalaiset yhtä hyvin elokuvan vastaan?

Luulen, että ihmiset ottavat elokuvan hyvin vastaan Suomessa, koska se on suomalainen elokuva, huolimatta siitä, että siinä puhutaan pääosin venäjää. Monella suomalaisella on kuitenkin jonkinlainen suhde Venäjään. Monella saattaa myös olla epäluuloja ja kielimuuria. Tämä voi toivon mukaan olla hyvä ensikosketus Venäjään. Elokuvassa pääsee hieman kurkistamaan, millainen Venäjä on.

Yksi Hytti nro 6:n yhteistyökumppaneista oli Venäjän kulttuuriministeriö. Voiko elokuva parantaa maiden välistä taiteellista yhteistyötä?

Me kaikki tiedämme, mitä maan politiikka on. Kulttuuriministeriö on osa myös valtiokoneistoa, joten minulla oli etukäteen hieman ristiriitaiset fiilikset heidän tulemisestaan mukaan. Yhteistyö oli poikkeuksellinen myös Venäjälle. Tämä oli ensimmäinen hanke, jossa venäläinen tuotantoyhtiö oli vähemmistötuottajana ulkomaisessa elokuvassa. Samanaikaisesti yhteistyö pelotti. Esimerkiksi Gogol-keskus-teatterin entinen johtaja Kirill Serebrennikov asetettiin syytteeseen rahojen kavalluksesta, koska teatteri oli kritisoinut Venäjän hallintoa. Venäjän kulttuuriministeriön mukana oleminen ei ollut rahallisesti merkittävä, mutta kuvauslupien ja byrokratian helpottamisen kannalta hyvinkin tärkeä. Lupaprosessi oli meille lappu, joka avasi ovet Venäjälle ja sen rautateille. Kaikki taiteelliset valinnat ja sisällöt pysyivät kuitenkin työryhmän käsissä. En ymmärrä venäjää, joten en koskaan nähnyt sitä käsikirjoitusta, joka ministeriöön meni.

Miten elokuva on otettu vastaan Venäjällä?

Olen lukenut kavereiden kääntämiä uutisia ja arvosteluja. Ne ovat olleet todella positiivisia. He kokevat, että se näyttää 90-luvun venäläiseltä elokuvalta, mistä olen tietyllä tavalla tyytyväinen, koska sitä myös haettiin. Elokuvan maailman pitää tuntua menneeltä Venäjältä, joka ei ole nyky-Venäjää. Mielenkiintoista myös nähdä, kokevatko he kiusalliseksi sen, että elokuvassa venäläinen mies sulaakin pikkupojaksi.

Suomalainen elokuva elää tällä hetkellä nousukautta, palkintoja ja positiivisia arvosteluja satelee maailmanlaajuisesti. Muun muassa pandemian aikana Tampereella kuvattiin Hollywood-elokuva Dual, ja Hytti nro 6:n levitysoikeudet myytiin ympäri maailmaa. Teemu Nikin ohjaama Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia voitti Venetsien elokuvajuhlien yleisöpalkinnon. Mikä on suomalaisen elokuvataiteen valttikortti? 

Suomessa ei ole mahdollista tehdä kallista ja näyttävää elokuvaa, koska rahoitus tulee vastaan. Meidän valttikorttimme ovat olosuhteet, joissa on vapaus tehdä ja kokeilla verrattuna esimerkiksi yhdysvaltalaisiin elokuviin, joissa kaikki raha on yksityistä sijoitettua rahaa, jolle halutaan voittoa.

Koronapandemia on muuttanut elokuvan tulevaisuuden näkymiä erityisesti elokuvateatterien osalta. Tehdäänkö elokuvia myös teatterilevitykseen tulevaisuudessa, kun taloudelliset ja tuotannolliset riskit ovat kasvaneet?

Ihmiset ovat havahtuneet yhdessä katsomisen riemuun ja voimaan, koska se ilmiselvä asia vietiin meiltä yhtäkkiä pois. Luulen, että yhteisöllisen kokemuksen tärkeys ymmärretään nyt toivottavasti paremmin.

Kulttuuriala on ollut yksi suurimmista kärsijöistä koronapandemian keskellä. Millä mielin olet seurannut tätä?

Olen suoraan sanottuna järkyttynyt siitä, miten helpolla kulttuuri uhrattiin ja miten vähän meillä oli edunvalvojia päättävissä elimissä. Kulttuuri oli ensimmäinen, joka heitettiin bussin alle. Jos Suomi haluaisi olla varteenotettava kulttuurimaa, Suomen kulttuuriministeriksi pitäisi valita ihminen, joka ei ole samaan aikaan puolueen puheenjohtaja, tai vähintäänkin niin, että kulttuuriministeri vastaisi vain kulttuurista.

Mitä pitäisi tehdä, jotta suomalainen elokuva löytäisi paremmin tiensä Cannesin punaisille matoille ja ympäri maailmaa?

Päättäjien vastuulla on turvata alan rahoitus. Olen työskennellyt niin pitkään erilaisten apurahojen turvin, että ilman niitä ei olisi tehty Hymyilevää miestä tai Hytti nro 6:tta. Se perusturva on mahdollistanut sen, että olen voinut keskittyä elokuvien tekemiseen.