Helmikuisena yönä Hietalahden torin vessa on varattu niin kuin aina. Siellä nukkuu mies, niin kuin aina, eikä hän edelleenkään halua lähteä Yökiitäjän kyytiin.
Rautatieaseman naista ei kannata edes yrittää. Hän on viettänyt siellä laukkujensa kanssa jo vuosia eikä halua hätämajoitukseen eikä yökahvilaan eikä mihinkään.
Silloin, kun on rahaa, hän menee hotelliin tai laivalle. Nyt ei ole, eivätkä laivat koronan takia kulje, joten nainen istuu seinustalla ja sanoo, että ihmiset tuntuvat olevan entistäkin enemmän sekaisin.
Joulukuussa mies puukotti toista viidakkoveitsellä, tänään toinen ei muistanut, asuuko Otaniemessä vai Konalassa vai sittenkin Korsossa eikä pystyssä pysymisestäkään meinannut tulla mitään. Kolmas mies puhuu patterille. Kutsutaan häntä vaikka Mikaksi.
Mikalta on Mikan mukaan varastettu lompakko. Tauoton puhe jatkuu Yökiitäjän takapenkillä. Hän kertoo olleensa yli vuoden asunnottomana ja viettäneensä viimeiset kaksi viikkoa hotellissa. Takana mittava ura, viimeiset vuodet kansainvälisissä johtotehtävissä, ei ihan vakoojana, mutta tiettyjä tehtäviä oli, ja niistä hän ei voi kertoa sen enempää.
”Mä olen vähän tällainen puolivallaton poikamies. Hyvin vaikea on meikäläisen rauhoittua ja asettua aloilleen. Semmonen mä olin jo natiaisena ja semmonen mä olen tänäkin päivänä. Hyvin vaikee se on pestä pois ne seeprassa olevat raidat, ei ne kulumallakaan lähde.”
Vesa Timberg ja Tuomas Iso-Ilomäki pysäköivät pakettiauton Pasilan Ratamestarinkadulle yökahvila Kalkkersin eteen. Siellä saa juoda kahvia, syödä pullaa, torkkua ja olla sisällä. Mika huomaa olevansa väsynyt ja käy korituoliin.
Timberg ja Iso-Ilomäki lähtevät jatkamaan kierrosta. Mannerheimintiellä istuu ihminen maassa, muuten kaupungilla on rauhallista. Dallapenpuiston, Varsapuistikon ja Karhupuiston vessoja ei tänä yönä lähdetä kolkuttelemaan.
”Sinne on ihan turha mennä.”
”Paitsi jos tarvii uusia akkuporakoneita.”
”Mä olen vähän tällainen puolivallaton poikamies.”
Kun Suomi maaliskuussa 2020 ”meni kiinni”, suurin osa suomalaisista sulkeutui sisään etätöiden ja suoratoiston äärelle. Toiset jäivät ulos.
Koronarajoitusten takia monia asunnottomien palveluita suljettiin tai niissä asioimista rajoitettiin Helsingissä.
Päiväkeskusten asiointiaikoja ja asiakasmääriä rajattiin. Uimahalliin ei päässyt pesulle eikä kirjastoon sisälle. Kun julkisilla paikoilla liikkui vähemmän ihmisiä, asunnottomat alkoivat pistää silmään. Rautatieasemalta ja ostoskeskuksista häädettiin ulos, missään ei voinut olla.
Mäkelänkadulla sijaitsevassa Sininauhasäätiön päiväkeskus Illusiassa käy normaalioloissa päivän aikana jopa 180 ihmistä syömässä, juomassa kahvia, hoitamassa asioita ja tapaamassa ihmisiä. Tiukimpien koronarajoitusten aikaan keväällä 2020 Illusia oli kolme päivää kiinni. Senkään jälkeen sisälle ei hetkeen voinut ottaa juuri ketään. Ruokaannoksia jaettiin ikkunoista suoraan kadulle. Moni lakkasi käymästä, kun ei jaksanut yrittää syödä seisaaltaan räntäsateessa.
”Se on työntekijän näkökulmastakin aika vittumainen tilanne, kun operoit porukan kanssa, jolta muutenkin lähtökohtaisesti tietyt ovet pysyy kiinni, ja joudut vielä itsekin sulkee sen vimosen”, sanoo Illusiassa työskentelevä Mertsi Isberg.
Maaliskuussa 2021 tilanne on parempi, mutta Suomeen on jälleen julistettu ”poikkeusolot”. Päiväkeskukset ja hätämajoitukset ovat auki, mutta niiden toimintaa rajoitetaan edelleen. Asunnottomuus- ja päihdetyötä tekevien mukaan epidemialla on ollut vakavia vaikutuksia jo ennestään vaikeassa asemassa oleviin ihmisiin.
Viime keväänä tilanteesta kiinnostui myös eduskunnan apulaisoikeusasiamies. Apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin pyysi Helsingin lisäksi neljältä muulta kunnalta selvitystä siitä, mitä kunta tekee asunnottomuuden vähentämiseksi, ja miten asunnottomien palvelut on poikkeustilan aikana järjestetty.
Selvitys valmistui keväällä 2021. Sen tulokset olivat tylyt:
Kunnat eivät ole tehneet tarpeeksi asunnottomuuden vähentämiseksi.
Julkisen vallan tehtävä on turvata jokaiselle välttämätön huolenpito ja edistää oikeutta asuntoon.
Ja: asunnottomat ovat muuta väestöä suuremmassa vaarassa.
Otto Ottelin löysi lapsena boheemin elämän. Äidinmaidossa tullut, hän sanoo.
Juominen alkoi noin 10-vuotiaana, varastelukin varhain. Erossa menivät parisuhde ja lapset, sitten alkoivat ”vankilarundi” ja asunnottomuus. Tuomioita on tullut kuusi, enimmäkseen varkauksista ja enimmäkseen lyhyitä.
”Rappioromantiikka on jotenkin vienyt mua elämässä. Oli oma valinta lähteä siihen.”
Vankilan jälkeen Ottelin asui Mäkelänkadulla Sininauhasäätiön asumisyksikössä. Siellä päihteiden käyttö oli hänen mukaansa jokapäiväistä, eikä niistä päässyt eroon. Oveen koputeltiin koko ajan.
Kaksi viikkoa sitten hän sai Sininauhalta asunnon. Hänellä on tietokone, Netflix ja omaa rauhaa. Edellisenä iltana hän on pelannut tietokoneella ja juonut viskiä, viikonloppuna entinen naapuri Jesse on tulossa saunomaan ja syömään.
Vailla vakinaista asuntoa ry:n (VVA) päiväkeskus Vepalle hän on päätynyt sattumalta. Samassa raitiovaunussa ollut vanhempi nainen tarjosi salmiakkikossua ja kutsui mukaan.
”Täältäkin löytää rakkautta ja ystäviä. Ei se rakkaus tai ihmisyys siihen lopu.”
Jesse puolestaan on löytänyt lahjoitusvaatteiden joukosta uuden paidan ja uudet verkkarit.
”Eiks oo hyvät kledjut?”
”En tiedä, mitä pillereitä söin.”
Jenni tuli pari vuotta sitten Joensuusta Subutexin perässä Helsinkiin. Siitä lähtien hän on ollut asunnoton.
Jenni toivoo, että tässä on pohja.
On maaliskuun alku, ja edelliset pari kuukautta ovat olleet kaikkien aikojen rankimmat, Jenni sanoo. Kun Kalkkers oli kiinni, hänellä ja Jerellä ei ollut yöpaikkaa. He viettivät öitä rapuissa.
Tavaroita on hävinnyt ja ryöstetty.
”Paskasuma”, Jenni sanoo.
Pari vuotta sitten Jenni lähti Joensuusta Helsinkiin hakemaan Subutexia. Seuraavana aamuna hän heräsi ryöstettynä.
”En tiedä, mitä pillereitä söin.”
Asunto Joensuussa oli menossa alta, ja Jennin kaksi alakouluikäistä lasta oli jo otettu huostaan. Ei ollut mitään syytä palata.
Jeren kanssa he ovat pitäneet yhtä puolitoista vuotta. Siitä lähes puolet Jere on ollut ”kiinni”. Elämäänsä he ovat rahoittaneet vaihtelevin menetelmin. Tukia ei ole juuri nostettu. Kun Jere on ollut vankilassa, Jenni on ikävöinyt.
”Jere on mun perhe. Se on kaikki, mitä mulla on täällä.”
Jenni ei ole nähnyt lapsiaan yli vuoteen. Hän sanoo todenneensa, että on parempi pysyä poissa siihen asti, kunnes edes puhelinnumero säilyy viikon samana.
Parin päivän päästä heillä on taas aika asumisneuvojalle. Tavoitteena on saada asunto ja päästä korvaushoitoon.
Tähän mennessä yritykset ovat kariutuneet. Viimeksi siihen, että he nukkuivat pommiin. Kaikki pitää tehdä erehdyksen kautta, Jenni sanoo.
”Varmaan aika monessa asiassa pääsisi paljon helpommalla, jos voisi pitää huolta vain itsestään. Ei tarvitsisi välittää oikein mistään.”
Päiväkeskus Vepassa ei yleensä kysytä ihmisten nimiä. Koronan takia sekin muuttui.
Kävijöistä alettiin kerätä rivilistoja, joihin kirjataan, kuka on ollut tiloissa minäkin päivänä. Tietoa tarvitaan tartuntojen jäljittämistä varten. Jos paikalla on ollut koronatartunnan saanut ihminen, altistuneet voidaan listojen perusteella määrätä karanteeniin.
Mutta minne?
Suomessa oli vuoden 2020 lopussa 4 314 asunnotonta. Valtaosa yksineläjiä, liki neljäsosa pitkäaikaisasunnottomia eli yli vuoden tai toistuvasti kolmen vuoden aikana asunnottomana olleita. Alle 25-vuotiaita asunnottomia oli 854, perheitä ja pariskuntia 201. Lähes puolet kaikista asunnottomista elää pääkaupunkiseudulla.
Oikeasti asunnottomia on enemmän.
Kun puhutaan asunnottomien määrästä, viitataan ympäristöministeriön alaisen asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen ara:n tilastoihin. Sen tiedot eivät perustu väestötietojärjestelmään, vaan ne ovat vastauksia kunnille lähetettyihin kyselyihin.
Kunnat keräävät tiedot sosiaali- ja asuntotoimen rekistereistä sekä kunnan vuokrataloyhtiöiden asuntohakijarekistereistä. Jotkut kunnista käyttävät tietojen hankkimiseen ja tarkistamiseen Kelan toimeentulorekisteriä tai digi- ja väestötietovirasto DVV:n väestötietorekisteriä.
Kuntien tiedonhankintamenetelmät ja niiden arviointiperusteet kuitenkin eroavat toisistaan, ja kuten muistakin yhteiskunnan marginaalissa olevista ihmisistä, myös asunnottomista on vaikea saada täsmällistä tietoa.
Vuonna 2018 asunnottomien määrä ”väheni” Helsingissä edellisvuoteen selvästi. Syynä ei kuitenkaan ollut tilanteen parantuminen vaan se, että Helsinki muutti tilastointitapaansa. Jotain luvuista kuitenkin näkee
Pitkällä aikavälillä asunnottomuus on vähentynyt Suomessa merkittävästi. Vuonna 1987, kun Aran tilastointi aloitettiin, asunnottomia oli yli 18 000. 1990-luvun puoliväliin asti määrä laski jyrkästi. Vuosituhannen vaihteessa kehitys pysähtyi, kunnes kääntyi hitaampaan ja tasaisempaan laskuun.
Samoin tiedetään, että suurin osa tilastoiduista asunnottomista (2 773) elää tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona. Vielä tilapäisemmissä ratkaisuissa, eli ulkona, rapuissa, ensisuojissa ja vastaavissa yönsä nukkuu lähes viidesosa (721). Loput ovat asuntoloissa tai majoitusliikkeissä (489) ja laitosmaisissa yksiköissä (358).
Asumisyksiköissä karanteeni on järjestetty kuten asunnoissa yleensäkin. Muista karanteenipaikoista on huolehtinut kaupunki. Itsenäiseen ja ilman valvontaa asumiseen kykeneviä ihmisiä on voitu laittaa karanteeniin yksittäisiin asuntoihin, ja tiloja on vuokrattu myös Hotelli-Haagasta ja Lauttasaaren tukikodista. Mielenterveys- ja päihdeongelmaisia on viety karanteeniin Auroran sairaalaan.
Maaliskuun alussa listoille tuli käyttöä. Päiväkeskus Vepassa käyneellä todettiin korona, ja 18 ihmistä joutui karanteeniin.
Pari viikkoa myöhemmin tilanne on rauhoittunut, mutta pöytiä ja käsiä desinfioidaan ja työntekijät muistuttavat turvaväleistä ja maskeista.
Edistystäkin tapahtuu. Junailijankujan asumisyksikön asukkaat on jo rokotettu ensimmäisen kerran, ja kun rokotteita jäi yli, niitä tarjottiin Vepan työntekijöille.
”Ihmiset ovat niin loppu ja kyllästyneitä koko koronaan.”
Huhtikuussa ihmisten vointi huononee.
Koronarajoituksia ei pääse pakoon mihinkään, missään ei pääse rentoutumaan, joka paikasta häädetään pois. Pesulle on hankala päästä, ihmisten hygienian taso on laskenut. Uimahallit ja kirjastot ovat kiinni. Lääkäriin on vaikea päästä. Terveyskeskuksista ja päivystyksestä saatetaan käännyttää pois. Kaduilla liikkuu huonoja huumeita. Muunneltua ja jatkettua tavaraa piikittäessä tulee tulehduksia. Fentanyylillä terästettyihin rauhoittaviin kuolee ihmisiä.
Katkolle ei meinaa päästä eikä vankilaan. Alle puolen vuoden tuomioita ei oteta sisään.
Voi vain kävellä tai ajella julkisilla kaiket päivät.
”Ihmiset ovat niin loppu ja kyllästyneitä koko koronaan”, sanoo päiväkeskus Vepan ohjaaja Heidi Heino.
Jenni ja Jere ovat saaneet Vepaan porttikiellon.
He ovat virallisesti keravalaisia eivätkä helsinkiläisiä, joten heidän palvelunsa ovat Keravalla eivätkä Helsingissä. Oletettavasti he ovat siirtyneet kotipaikkakunnalleen.
Yhtenä perjantai-iltapäivänä he kuitenkin istuvat kantamustensa kanssa Pengerpuistossa. Seurue on iso ja äänekäs.
Pian alkaa häsellys. Yhtä miestä huolestuttaa, että poliisit tulevat paikalle.
”Me jäädään ihan just fakkiin!”
Kerätään kassit ja maastopyörät ja lähdetään liikkeelle. Lappuhaalareihin pukeutunut mies huutaa puhelimensa perään, mutta porukka kävelee nopeasti pois.
Suomi on Suomen mukaan myös asunnottomuuden hoitamisen mallimaa. Kansainvälinen menestystarina, tavataan sanoa.
Pohjatöitä tehtiin jo aiemmin, mutta kultakausi alkoi 1980-luvulla. Silloin asunnottomuuden poistaminen otettiin ensimmäistä kertaa tavoitteeksi hallitusohjelmassa ja sen hoitaminen osaksi hyvinvointipolitiikkaa. Laadittiin ensimmäinen valtakunnallinen asunto-ohjelma, säädettiin uusi sosiaalihuoltolaki ja laki ”asunto-olojen kehittämisestä”. Lisäksi paikallisista asunto- ohjelmista tuli pakollisia. Asunto-, sosiaali- ja terveystoimi alkoivat tehdä valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti tiivistä yhteistyötä.
Sen seurauksena asunnottomien asumispalveluiden järjestelmä alkoi muuttua. ”Yömajojen” sijaan alettiin panostaa tukiasuntoihin ja tukikoteihin. Niiden määrä alkoi kasvaa nopeasti 1980-luvun loppupuolella.
Asunnottomiin alettiin myös suhtautua eri tavalla.
1950-luvulla asunnottomuutta pidettiin irtolaisuuteen, juopotteluun ja järjestyshäiriöihin kytkeytyvänä elämäntapana, 1980-luvulla alettiin sen sijaan puhua asunnon puuttumisesta ja kelvottomista asunto-oloista. Viidessä vuodessa, 1987–1991, asunnottomien määrä väheni noin kolmella tuhannella henkilöllä.
1980-luvulla aloitettujen uudistusten seurauksena 2000-luvulla syntyi asunto ensin -politiikka. Sen periaatteellinen sisältö määriteltiin Nimi ovessa -mietinnössä vuonna 2007 ja tavoitteet pitkäaikaisasunnottomuuden poistamisen ohjelmassa eli PAAVO:ssa vuosina 2008–2015.
Asunto ensin -ajatuksen ydin on se, että asunto ei ole palkinto siitä, että on hoitanut itsensä ja asiansa kuntoon, vaan niiden edellytys. Ensin katto pään päälle, sitten muiden ongelmien kimppuun.
Myös Sanna Marinin hallitus on linjannut, että asunnottomuus poistetaan Suomesta. Marinin visiossa se tapahtuu kahdessa vaalikaudessa: puolet nyt ja puolet seuraavalla.
Keinoiksi siihen nimetään yhteistyöohjelma keskeisten kaupunkiseutujen, palveluntuottajien ja järjestöjen kanssa sekä asumisneuvonnan saatavuuden parantaminen. Asumisneuvonta halutaan muuttaa lakisääteiseksi, ja asunnottomuuden poistotavoite kirjata valtion ja suurten kaupunkiseutujen maankäytön, asumisen ja liikenteen (MAL) sopimuksiin. Myös asunnottomuuden tilastointia luvataan kehittää.
Sille on tilausta. VVA:n matalan kynnyksen esimies ja asumispalvelupäällikkö Jussi Lehtonen sanoo, että asunnottomia on enemmän kuin ARA:n tilastoista näkee. Sen näkee esimerkiksi yökahvila Kalkkerssissa: jokainen talvi on ollut huonompi kuin edellinen.
Lehtonen arvioi, että 2010-luvun alussa katuasunnottomia oli joitakin kymmeniä.
Koronan aikana on Lehtosen mukaan tullut selväksi, että määrä mitataan sadoissa.
Vuonna 2017 perustoimeentulotuki siirtyi kunnilta Kelan hoidettavaksi, ja Juha Hyrkäs menetti äitinsä ja sai HIV-diagnoosin.
Hyrkäs palasi Suomeen asuttuaan pitkään Etelä-Amerikassa. Sinä aikana kaikki suhteet Suomeen olivat katkenneet. HIV sai hänet pelkäämään kuolemaa.
Ensimmäisen vuoden hän majaili kavereiden luona, mutta vähitellen majapaikat kävivät vähiin. Ennen pitkää ei ollut ketään, jolta olisi lainannut rahaa. Hyrkäs siirtyi hätämajoitukseen, ja silloin ongelmat hänen mukaansa toden teolla alkoivat.
Vuoden aikana hänet pahoinpideltiin useita kertoja. Aluksi hän teki tapahtumista rikosilmoituksia, mutta niistä seurasi kosto. Hyrkäs sanoo, että miesjoukko alisti hänet maahan ja virtsasi hänen päälleen.
Hyrkkäällä on ollut paljon ongelmia myös viranomaisten kanssa. Hän on hankala asiakas.
Hyrkäs on käynyt liki neljä vuotta kamppailua Kelan kanssa lukuisista aiheista. Aluksi asia koski hiv:n ja latentin tuberkuloosin takia haettua sairauspäivärahaa, Järjestelmävirheen takia hakemus katosi. Vuonna 2018 Hyrkkäälle myönnetty toimeentulotuki maksettiin väärälle tilille. Hän on myös joutunut todistamaan, ettei hänellä ole päihde- tai mielenterveysongelmaa, joiden takia hänet voitaisiin sijoittaa päihde- tai mielenterveysyksikköön.
”Mä en voi sietää sitä, että mut yhdistetään päihdeyksikköön.”
Hyrkäs ei enää halua Hietsun ”märälle puolelle” eikä hänestä päihteettömiä asunnottomia muutenkaan saisi laittaa huumeidenkäyttäjien sekaan. Se ei edesauta raittiina pysymistä tai raitistumista. Lisäksi huumeiden mukana tulee hänen mukaansa usein velanperintää ja väkivaltaa.
”Mä en voi sietää sitä, että mut yhdistetään päihdeyksikköön.”
Maaliskuun 2021 alussa Diakonssalaitoksen asumisyksiköstä Kalliosta löytyi kuollut mies. Murhasyytteen mukaan hänestä löytyi yli sata pistohaavaa. Miestä oli lyöty veitsellä, saksilla ja haarukalla päähän, niskaan, raajoihin ja vartaloon. Tekijän mukaan uhri oli joskus varastanut häneltä rahaa ja kohdellut hänen kaverinsa vaimoa väkivaltaisesti.
Vuonna 2017 Sininauhaliiton Ruusulankadun asumisyksiköstä löytyi matkalaukusta miehen ruumis. Kuolinsyyksi todettiin lääkkeet ja alkoholi, mutta kuolemaan myötävaikutti se, että uhria oli ensin pahoinpidelty juustoveitsellä ja kengänkorolla. Tekijä tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja hautarauhan rikkomisesta.
Viimeksi Hyrkäs jäi täysin asunnottomaksi viime vuoden elokuussa. Sen jälkeen hän ryhtyi toimeen.
Hyrkäs alkoi verkostoitua. Hän on antanut haastatteluja lehtiin ja podcasteihin ja valittanut kokemastaan kohtelusta eduskunnan oikeusasiamiehelle. Kuka kuuntelee köyhää -verkostossa hän järjestää keskustelutilaisuuksia ja pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon. Hyrkäs puhuu etenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asunnottomien kohtaamasta väkivallasta ja hyväksikäytöstä.
Viimeisimpänä Hyrkäs päätti lähteä ehdolle kesän kuntavaaleihin kristillisdemokraattien ehdokkaana.
”Mikä voi kuulostaa aika hullulta, kun mä oon homo ja hiv-positiivinen.”
Asunnottomuuden takia Hyrkäs ei ole voinut aloittaa hiv-lääkitystään. Lääkkeet pitäisi ottaa joka päivä samaan aikaan, sillä epäsäännöllinen lääkkeiden ottaminen voi johtaa lääkeresistenssiin. Ilman vakituista asuinpaikkaa riski siihen on suuri.
Väitöskirja sentään edistyy. Hyrkäs tekee sitä bolivialaiseen yliopistoon ja se käsittelee median ja oikeuslaitoksen suhteesta Latinalaisessa Amerikassa.
”Tämä on niin kuin ultrajuoksu. Nyt aletaan päästä maalia kohti, ja mulla on hurraavat joukot vieressä.”
Asunnottomien palvelut tapaavat käydä naapuruston hermoille.
”Arvasin, että tästä tulee riesaa”, sanoi Helsingin Uutisten haastattelema mies maaliskuussa. Riesan lähde olivat Vepan ja Kalkkerssin uudet ”hulppeat” tilat entisessä ravintolassa. Kun Ruusulankadun ruumis neljä vuotta sitten löytyi, Iltalehti kertoi, että naapurusto on asuntolan aiheuttamista häiriöistä näreissään. Viime kesänä häiriöistä raportoivat Puu-Vallilan asukkaat. Helsingin Sanomien jututtama rouva kertoi varotoimena kiinnittänyt puutarhakalusteensa toisiinsa vaijerilla.
Vallilaan on keskittynyt pienelle alueelle paljon asunnottomille ja päihteidenkäyttäjille suunnattuja palveluita.
Mäkelänkadulla on Sininauhan asumisyksikkö, sen naapurissa päiväkeskus Illusia. Parin sadan metrin päässä on Inarintien romanien, paperittomien ja päihteettömien hätämajoitus, mäen päällä Sturenkadulla korvaushoitoa tarjoava K-klinikka ja nyt sen vieressä Cheap Sleepin tiloissa vielä Nuoli. Puu-Vallilan asukkaat vaativat toukokuussa kirjelmässään jälkimmäisiä poistumaan alueelta.
Sininauhasäätiön Nuoli, kuten monet muutkin asunnottomien palvelut, on hanke. Se on suunnattu 16–29-vuotiaille huumeita käyttäville nuorille, aloitettu vuonna 2019 ja rahoitettu vuoden 2021 loppuun asti.
Normaalisti Nuolen tilat ovat Mäkelänkadulla. Siellä saa syödä, levätä, pestä pyykkiä, käydä suihkussa ja olla yötä. Lisäksi tarjotaan asiointiapua esimerkiksi asunnonhaussa ja päihdehoitoon hakeutumisessa.
Keskiverto Nuolen asiakas on 24–25-vuotias nuori aikuinen, jolla on lastensuojelutausta ja sitä seurannut jälkihuollon asiakkuus. Päihteiden käyttö on alkanut usein jo murrosiässä. Asunnot on menetetty, ja rahapulaa yritetty ratkoa rikoksilla. Tuomioita voi olla takana jo muutama, jotkut tulevat suoraan vankilasta. Kaikki eivät käytä huumeita, mutta käyttäjistä suurin osa suonensisäisesti.
Nuolen palveluiden käyttäminen on vapaaehtoista. Ei tarvitse sitoutua mihinkään tai olla ”muutoshalukkuutta”. Asioida voi kuntarajoista riippumatta ja anonyymisti. Monet suhtautuvat viranomaisiin ja palveluihin epäluuloisesti, eivätkä halua jättää itsestään jälkiä.
”Yhtälailla näillä ihmisillä on oikeus elää täällä Vallilassa kuin kenellä tahansa muullakin.”
Nuoli muutti huhtikuussa Mäkelänkadulta hostelliin koronan takia.
Ennen koronaa Mäkelänkadulle pystyttiin majoittamaan joka yö 15 nuorta, mutta koronarajoitusten takia sisään sai ottaa vain viisi. Se oli tarpeeseen nähden liian vähän. Lisäksi pelättiin ulkonaliikkumiskieltoa. Se olisi asunnottomille nuorille katastrofi, Sininauhasäätiö kirjoitti kannanotossaan maaliskuussa 2021.
Ratkaisuna Diakonissalaitos vuokrasi Nuolelle Cheap Sleepistä kymmenen kahden hengen huonetta. Niissä nukutaan sängyissä oikeilla patjoilla, ei jumppamatoilla.
Viikossa palveluiden piiriin on tullut jo kymmenen uutta nuorta, kun tavallisesti uusia tulee vain muutama. Lisäksi lähes puolet kävijöistä on ollut kotoisin muualta kuin Helsingistä.
Nuolella korostetaan, että naapuruston kanssa on tärkeää tehdä yhteistyötä. Kävijöiden herättämä huoli ymmärretään, mutta:
”Yhtälailla näillä ihmisillä on oikeus elää täällä Vallilassa kuin kenellä tahansa muullakin”, sanoo tiimiesimies Faina Puustinen.
Tilat on vuokrattu kolmeksi kuukaudeksi. Sen jälkeen katsotaan uudestaan.
Huhtikuun lopussa koronarokotukset etenevät. Niitä tarjotaan myös päiväkeskusten kävijöille. Kaikki eivät ota. Kaikki eivät usko koronan olemassaoloon. Joistakin se on huijausta tai ihmisten kiusaa, toisilla on muutakin murehdittavaa kuin ”joku flunssa”.
Vepan ohjaaja Heidi Heino sanoo, että kävijät ovat paremmalla tuulella kuin talvella. Kevättä on rinnassa itse kullakin, hän kuvailee.
”Kun tulee paskaa vaakatasossa joka suunnassa, niin ei se mielialaa kauheesti kohenna”.
Ilmapiiriin vaikuttaa sekin, missä kohtaa kuukautta ollaan menossa. Kuun alussa tukien tultua moni on juhlatuulella, loppukuusta rahojen loputtua ”aika nöyrää poikaa”, työntekijät kuvailevat.
Nyt tunnelma on Heinon mielestä suorastaan seesteinen. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat toisilleen velkaa, mutta eivät riitele keskenään tai ohjaajien kanssa. He eivät vaikuta henkisesti ja fyysisesti yhtä väsyneiltä kuin talvella. Aurinko paistaa, kevät tulee.
”Jokainen murhe ei ole maailmaa kaatava asia.”
Torkkelinmäellä joku touhuaa roskisten kimpussa. Vieressä matalalla aidalla istuu Jesse. Hän on saanut uudet kuivat kengät ja on siitä iloinen.
Mia voi olla ilman Laria kaksi tuntia. Sen jälkeen hän lähtee etsimään miestään. Jos ei löydy, hän menee Tuomiokirkkoon. Sieltä hän saa vastauksen, mistä etsinnät kannattaa aloittaa.
”Meillä on yhteys”, Mia sanoo.
Se muodostui viimeistään silloin, kun he olivat täysin asunnottomia. Ne kahdeksan kuukautta he olivat koko ajan yhdessä, sitä ennenkin melkein. Ennen asunnottomiksi jäämistä he asuivat kolmiossa. Talvella oli kylmä, mutta siellä sai olla yhdessä. Naimisissa he ovat olleet kahdeksan vuotta.
Viime syksystä lähtien he ovat asuneet Hietaniemen palvelukeskuksessa. Lari kolmannessa, Mia neljännessä kerroksessa. He eivät viihdy siellä. He eivät saa nukkua yhdessä tai vierailla toistensa luona. Joinain öinä on rauhatonta. Asukkaat tekevät ruokaa keskellä yötä, tiskaavat, paiskovat kaapinovia, metelöivät.
Siksi he viettävät siellä niin vähän aikaa kuin mahdollista. Lähtevät ulos heti aamupalan jälkeen, palaavat vasta myöhään illalla. Päivät he ovat ulkona. Kävelevät ja tekevät retkiä. Kaunialaan, Lammassaareen, Seurasaareen, Viikkiin… Kesällä he yöpyvät joskus luonnossa, laavulla tai teltassa. Aurinkoisina päivinä he saattavat makoilla Linnanmäen kallioilla ja ottaa aurinkoa. Viime vuonna tai sitä edellisenä he kävivätkin huvipuistossa. Lari sai houkuteltua Mian Kirnuun.
Millainen se oli?
”Ihan kauhee.”
Lari sanoo, että hänellä on jopa hieman ikävä asunnottomuutta. Kaikesta oli pakko selvitä yhdessä. Se lähensi.
”Olihan siinä omat vaikeutensa, missä nukkuu ja muuta, mutta… Rakkaus oli niin suuri, että oli se aika hienoa aikaa loppujen lopuksi”, Lari sanoo.
Mutta sinä aikana Larilta meni terveys. Hän sai aivo- ja sydäninfarktin ja on edelleen niistä ”vähän jumissa”. Sen tähden hänestä on kaikesta huolimatta hyvä, että he ovat Hietsussa. Ainakin siellä on turvassa ja saa apua.
He yrittävät saada yhteisen asunnon. On oltu jo asuntoarvioinnissa, ja Mian käsityksen mukaan asunto pitäisi pitäisi saada toukokuun aikana.
Jos rajat aukeavat, he lähtevät matkalle Viroon. Juhannukseksi Mia tahtoo viedä Larin Korpilammelle Espooseen. Se on kaunista metsäistä seutua.
”Siellä on meidän ystävämme villihanhi. Joka kerta, kun mentiin aamupalalle, hän tuli tepastelemaan siihen.”
Asunnottomille on Helsingissä paljon palveluita. Osan niistä järjestää kaupunki, osan kirkko, osan kolmas sektori. Sininauhasäätiön ja Vailla vakinaista asuntoa ry:n lisäksi ”kentällä” toimivat esimerkiksi Y-Säätiö, Kodittomien tuki ry, Helsingin Vieraskoti ry, Suoja-Pirtti ry, Suur-Helsingin Valkonauha ry, Vihreä keidas ja Pelastusarmeija.
Ne tarjoavat osittain samoja ja osittain eri palveluita osittain samoille ja osittain eri kohderyhmille.
Esimerkiksi aamupalaa saa Illusiasta, Vihreästä Keitaasta, Elokolosta, Symppiksistä ja Hermannin Diakoniatalolta. Ruoka-apua tarjoavat monet kirkot, diakoniatalot ja seurakunnat, Suomen Caritas, SAMHA ry, Asennetta elämään ry, Kuntoutussäätiö ja Hurstin Valinta. Kahvia ja pullaa tai leipää saa päiväkeskuksista ja melkein kaikkialta muualtakin, asiointiapua päiväkeskusten lisäksi esimerkiksi asumisyksiköistä.
Etsivää työtä tekevät sekä järjestöt että kaupunki. Kaupungin etsivän lähityön neljä työparia liikkuvat julkisissa tiloissa ja etsivät avun tarpeessa olevia henkilöitä. VVA:lla samaa tekee Yökiitäjä.
Jotkut haastateltavat sanovat, että palveluntarjoajia on jo niin paljon, että päät kolisevat yhteen. Tehtyä työtä pidetään yleisesti ottaen hyvänä, mutta päällekkäisenä. Toisaalta huomautetaan, että koska asunnottomista valtaosa elää pääkaupunkiseudulla, tuen tarve on täällä runsasta. Lisäksi matalan kynnyksen toiminnat ovat profiloituneet palveluiltaan hieman eri tavoin.
Moni kritisoi myös tapaa, jolla palvelut on järjestetty.
Monet kolmannen sektorin palveluista ovat Nuolen tapaan hankkeita. Hankkeilla on hankerahoitus ja alku ja loppu. Esimerkiksi etsivää työtä tekevä Yökiitäjä sai alkunsa kolmivuotisena projektina vuonna 2006. Sen jatko oli uhattuna vuonna 2009 yllättävien menojen takia, mutta nyt rahoitus on turvattu vuodeksi kerrallaan.
VVA:n, Sininauhasäätiön, Vihreän Keitaan ja monen muun toimintoja rahoittaa hakemusten perusteella STEA. Se on sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimiva Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus, jonka varat ovat peräisin veikkausvoitoista.
Haastateltavien mukaan kehittämistä olisi myös kaupungin päässä, kuten päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Esimerkiksi huumekatkoille pääsyä voi joutua odottamaan viikkoja. Se on pitkä aika ihmiselle, jonka elämän suunnittelu saattaa ulottuu korkeintaan seuraavaan päivään.
Eniten kritisoidaan kuitenkin asuntojen puutetta.
Asuntoja tarjoavat monet toimijat VVA:sta ja Sininauhasäätiöstä Helsingin seurakuntayhtymään, kaupunkiin ja pieniin järjestöihin, mutta jonot ovat silti pitkiä.
Hermannin diakoniatalolla on 48 asuntoa kahdessa taloyhtiössä: Hämeentie 75:ssä ja Paraistentie 13:ssa. Vuosina 2016–2019 Diakoniatalolla tarjottiin myös Ristin suojassa -projektina hätämajoitusta, 30 henkilölle patjoilla kirkkosalin lattialla.
Asuntoja voivat hakea asunnottomat helsinkiläiset. Hakijoita on joka vuosi 130–150, kolme kertaa enemmän kuin asuntoja. Jonotusaika on yleensä kuukaudesta kuuteen kuukautta. Niissä voi asua enintään neljä vuotta, ja asukkaan tulee sitoutua päihteettömyyteen.
Joillekin se on liian kova vaatimus. Vaikka päihteidenkäyttöä haluaisi vähentää tai lopettaa sen kokonaan, se ei välttämättä onnistu heti. Päihteettömille tai raitistumista yrittäville puolestaan voi olla hyvin vaikeaa asua samassa talossa päihteidenkäyttäjien kanssa.
Useimmat haastateltavat sanovat, että tarjolla pitäisi olla enemmän hajasijoitettuja eli ”tavallisissa” taloissa sijaitsevia asuntoja ja nykyistä pienempiä asumisyksiköitä.
Esimerkiksi Sininauhasäätiön Ruusulankadulla asuntoja on 90, Mäkelänkadulla 90, Pelastusarmeijan Alppikadulla 80 ja VVA:n Junailijankujan asumisyksikössä 65.
Hermannin Diakoniatalon toiminta rahoitetaan evankelisluterilaisen kirkon varoista – samoin kappelit, toimipisteet ja virastot, joita kirkolla piisaa. Asuttamistoiminnan koordinaattori Pirjo Suomi huomauttaa, että niihin kuluvia varoja voisi sijoittaa tukiasumiseen.
”Jos niitä verrataan vaikka hätämajoituksen tarpeessa oleviin ihmisiin ja kappelien käyttäjäkapasiteettiin, siitä löytyisi varmaan ratkaisu.”
Kun Hermannin Diakoniatalolle tulee uusia teologiharjoittelijoita, pastori Jussi Lahti sanoo heille muun muassa seuraavat asiat.
Yksi: Pitäkää jalkautuessanne huoli kännyköistänne. Jos te jätätte ne pöydälle, joku saattaa viedä ne.
Kaksi: Kun te autatte ihmisiä työksenne, teidän pitää olla sopivan kyynisiä.
”Se ehkä kuulostaa kauhean epäortodoksiselta.”
Lahti tarkoittaa: Uusi harjoittelija saattaa kuvitella, että kun avun tarpeessa oleva ihminen alkaa kertoa hänelle tarinaansa, se on jonkinlainen luottamuksenosoitus työntekijää kohtaan. Että ihminen alkaa avautua.
Todellisuudessa asia on Lahden mukaan lähes päin vastoin.
”Nämä ihmiset ovat juosseet luukulta luukulle ja kertoneet sen saman tarinan moneen kertaan.”
Ja samoissa päiväkeskuksissa tai muissa palvelupaikoissa käyvät ihmiset ovat kuulleet toistensa tarinat tuhanteen kertaan.
”Sitten kun tulee uusi ihminen ja uusi yleisö, sille voi taas kertoa sen tarinan”, hän sanoo ja nauraa.
”Nämä ihmiset ovat juosseet luukulta luukulle ja kertoneet sen saman tarinan moneen kertaan.”
Lahti on työskennellyt aihepiirin parissa neljä vuotta. Hän ajattelee, että asunnottomuutta on turha mystifioida. Asunnottomien joukossa on erilaisia ihmisiä, joilla on erilaisia elämäntilanteita, ja jokaista on arvioitava sen perusteella, miten hän on. Jokainen vastaa itse omasta käytöksestään. Siksi Diakoniatalolla esimerkiksi toistuva aggressiiviuus johtaa porttikieltoon riippumatta siitä, kuinka traaginen tarina ihmisellä on.
Tärkeintä Lahdesta olisi kysyä, mitä asunnottomuudelle voi tehdä. Miten ihmiset saisivat elämänsä hallintaan?
Lahti ajattelee, ettei ketään voi pelastaa. Asioita on mahdollista alkaa hoitaa kuntoon, kun ihminen on valmis hoitamaan asioitaan. Ketään ei voi pakottaa. Alkoholistikaan ei raitistu, ellei itse halua – ja sekin pitää auttajan hyväksyä ja kunnioittaa ihmisen valintaa.
Auttajien tehtävä on hänestä tukea niitä voimavaroja, joita ihmisessä jo on.
Sääliä siinä ei kaivata. Jos alkaa sääliä toista ihmistä, asettuu samalla hänen yläpuolelleen, Lahti sanoo. Silloin arvottaa toisen ihmisen tapaa olla olemassa ja saattaa alkaa kuvitella tietävänsä, mikä hänelle on hyväksi. Sen jälkeen kohtaaminen ei ole enää tasavertainen.
”Näissä hommissa sääli voi estää ammatillisuuden.”
Jotta ihmistä voi auttaa, täytyy hänen tilanteeseensa ja ”tarinaansa” Lahden mielestä osata pitää tietty etäisyys. Se ei tarkoita kylmyyttä tai empatian puutetta, vaan sitä, että etäältä katsoessa niihin saa riittävän perspektiivin.
”Vaikka ihminen ei pystyisi pääsemään asetettuihin tavoitteisiin, hän on siitä huolimatta arvokas sinällään.”
Junailijankujan asumisyksikössä on joskus koettu ihmeparantumisia.
On käynyt esimerkiksi niin, että työvalmentaja Kimmo Leskelä on mennyt auttamaan asukasta siivoamisessa, kun tämä ei ole itse siihen mielestään pystynyt. Kun kämppä on siivottu ja tyhjät pullot kerätty kassiin, asukas on napannut kassin ja lähtenyt parin kilometrin päähän palauttamaan pulloja ja ostamaan tilalle täysiä.
”Olisi varmaan jaksanut samoilla voimilla kämppääkin siivota”, Leskelä tokaisee.
”Toisaalta voimavarat ovat vähissä ja riippuvuus päihteisiin kova.”
Junailijankujan asumisyksikkö tarjoaa tuettua asumista. Se tarkoittaa, että työntekijät auttavat asiakkaita kaikenlaisissa asioissa, joissa he sattuvat apua tarvitsemaan. Siivoamisessa, pyykinpesussa, lomakkeissa.
Heitä myös ”osallistetaan”, eli Leskelä ja muut ohjaajat keksivät heille tekemistä ja ajanvietettä. Lahjoitusvaatteiden järjestelemistä, pihan siivoamista, huonekalujen kokoamista. Samalla voidaan jutella asioista. Toisinaan järjestetään tapahtumia ja retkiä, esimerkiksi VVA:n virkistyspaikkaan Vartiosaareen. Touhuamisesta saa ”ahkeruusrahaa”, ja ne saa käyttää niin kuin haluaa.
Leskelästä on tärkeää, ettei ihmisiä avusteta avuttomiksi. Passaaminen ei edistä elämänhallintaa eikä eteenpäin menemistä. Jos hoitaa aina kaikki asiat toisen puolesta, ei ihminen ala itse ikinä hoitaa niitä.
”Mäkin oon niin kiltti, että pitää välillä muistuttaa itseään että kyllä se voi itse laittaa ne pyykit sinne koneeseen.”
Junailijankujalla asukkailta ei edellytetä päihteettömyyttä. Sen näkee kerrosten seiniltä.
No niin mulkku sul on aikaa klo 24.00 asti hoitaa se 270 €. Tiedät kyllä kuka. Paeta et voi loputtomiin ja meitä on monta jos tarvii. Toivottavasti ei tarvitse mennä niin pitkälle mutta 24.00 et ole turvassa hyvää joulua.
Ville ja Rose vasikat kuolkaa
SAATANAN PORONNUSSIJA VASIKKA
Mä oon El Hefe ja te muut lampaita
EI ENÄÄ HUORIA KIITOS NE ON NÄHTY.
Junailijankujalla, Illusiassa ja Nuolessa jaetaan kävijöille puhtaita käyttövälineitä ja kerätään käytetyt pois. ”Akuuttipussissa” on desinfiointilappu, neula, ruuta, kippo ja filttereitä.
Puhtaiden välineiden jakamisen tarkoitus on vähentää huumeista johtuvia haittoja. Likaisilla välineillä piikittämisestä seuraa usein tulehduksia. Suonet puolestaan kärsivät siitä, jos niihin pistää aineita, joita ei ole tarkoitettu pistettäviksi, esimerkiksi Subutexia. Seurauksena voi molemmissa tapauksissa olla isoja vaurioita, jopa kuolioita.
Leskelä käytti huumeita melkein 25 vuotta. Tuomioita tuli 16, yhteensä noin 13 vuoden edestä. Hänestä vankien siviiliin kotiuttamisessa olisi parannettavaa. Vankilasta vapaudutaan edelleen ”muovikassi kädessä kadulle”, eli suoraan asunnottomaksi. Siirtymisen siviiliin pitäisi Leskelän mielestä olla loivempi ja edetä esimerkiksi kuntoutuksen kautta.
”Ties kuinka monta kertaa kun pääsin siviiliin, kaverit oli jo portilla neulojen kanssa vastassa.”
Leskelä ei usko, että päihteettömiä ja päihteellisiä yksiköitä kannattaa sijoittaa yhteen tai vierekkäin.
”Pilleripurkki olohuoneeseen ja sanotaan, että makkarissa pitää olla päihteettömänä.”
Raimo Järvinen ei käytä huumeita. Hän juo.
”Legendaarinen homma”, hän sanoo ja nauraa rahisevaa naurua.
Järvinen jäi pois töistä 2000-luvun alussa sairastuttuaan narkolepsiaan, katapleksiaan ja epilepsiaan.
”Silloin, kun mä olin töissä, mä en ikinä viikolla ottanut kaljaa. Mä otin viikonloppuna, jos otin. Sitten kun meni töistä pois, ei ollut mitään.”
Järvinen alkoi tissutella pitkin viikkoa. Vaimo oli töissä eikä tykännyt. Avioeron jälkeen tissuttelu jatkui. Asunnosta tuli häätö, kun vuokrat jäivät maksamatta.
”Mä vain mokasin. Rupes se kalja maistumaan niin hyvältä.”
Järvinen muutti Junailijankujalle kaksi ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hän vietti öitä kaupungilla. Käveli ja matkusteli junilla. Kun ratikat alkoivat aamulla kulkea, ratikoilla. Usein kaverit ja entinen vaimo auttoivat.
Järvisellä on Junailijankujalla yksiö, muttei tietoa, kuinka kauan. Helsingin kaupunki myy kerrostalon, ja nykyisten asukkaiden vuokrasopimukset päättyvät vuoden lopussa. Järvinen odottaa nyt kotia muualta. Tuttu kaveri on hiljattain saanut asunnon Lassilasta. Kuudes kerros, lasitettu parveke, parketti… Sellaisesta Järvinenkin haaveilee, muttei aio ”änkyttää”, vaan ottaa ensimmäisen asunnon, jota hänelle tarjotaan.
”Onhan täällä semmoista älämölöä.”
Päivisin Järvinen on vapaaehtoinen talon kaikkiin hommiin. Hän siivoaa pihaa (2 euroa tunti) ja kasaa sänkyjä (6 euroa kappale). Puolitoista viikkoa sitten he istuttivat pihalle yli sata kukkaa.
Iltaisin hän katselee televisioitaan eikä avaa, jos joku koputtaa ja pummaa tupakkaa. Kahdesta rikkinäisestä televisiosta saa yhdessä melkein yhden toimivan Sivupöydällä on valokuvia. Äiti, isä, heidän hääkuvansa. Vanhempi tytär puolisoineen, heidän lapsensa. Seinällä on pieni jääkiekkomaila. Järvinen ottaa oluen ja alkaa kertoa.
Vuonna 1974 Järvinen oli 13-vuotias ja Suomessa jääkiekon maailmanmestaruuskisat. Järvisen mummin naapuri oli töissä Kalastajatorpalla, jossa koko Tšekkoslovakian joukkue majoittui. Mummi ja naapuri saivat hankittua mailaan koko joukkueen nimikirjoitukset.
Tämän vuoden maailmanmestaruuskilpailuissa häntä on ilahduttanut erityisesti se, että Kanada pudotti Ruotsin. Järvisen lempipelaaja on Suomen joukkueen kapteeni Marko Anttila.
”Se on jotenkin niin huvittavan näköinen, kun se luistelee.”
Järvinen yrittää selittää tarkemmin ja kuvailla Mörön pelityyliä, mutta ei siitä tule mitään. Hän vain nauraa vedet silmissä.
Jos ei ole asuntoa, asumisyksikköä, kavereita, puolisoa tai avuliasta ex-puolisoa, voi yrittää päästä hätämajoitukseen.
Tunnetuin on vuonna 2009 avatussa Hietaniemen palvelukeskuksessa. Sen alakerrassa on normaaliaikaan hätämajoitus 60 henkilölle, koronan takia 47:lle. Diakonissalaitoksen Alppikadulle mahtuu 45, Inarintielle paperittomia ja päihteettömiä 50 ja kylminä vuodenaikoina Itä-Euroopan liikkuvaa romaniväestöä 100.
Hietsussa paikkaa saa alkaa jonottaa kello 17. Jos ei mahdu sisään, neuvotaan tulemaan seuraavana päivänä aikaisemmin. Hätämajoitusta tarvitsevia ihmisiä on enemmän kuin hätämajoituspaikkoja. Ulos jäävät ihmiset menevät yöksi Kalkkerssiin – tai jonnekin muualle.
Hietsussa yöpyömisistä pidetään kirjaa. Niille, jotka ovat yöpyneet hätämajoituksessa eniten, voidaan tarjota tilapäistä asumispalvelua, eli yhden hengen huonetta ”kerroksista”. Huoneita on 52. Niihin ei ole tarkoitus jäädä ikuisiksi ajoiksi, vaan niissä odotetaan ”jatkoasumiseen” pääsemistä.
Heinäkuussa ruokasalin valkoisen pöydän ääressä piimää juo ohimoihin asti tatuoitu Enska eli Ensio Kotilainen. Hän on käynyt ja asunut Hietsussa vuosia. Viimeksi hän tuli takaisin muutama kuukausi sitten.
”Vedin pari kuukautta viinaa ja lopetin. Mä en tarvi mitään katkoja. Mä lopetan seinään.”
Aamiaisen jälkeen Enska käy sairaanhoitajalla. Suurimman osan päivästä hän kävelee ympäriinsä ja kerää tölkkejä aikansa kuluksi. Hietsussa hän ei oikein viihdy, kuten ei muissakaan laitoksissa. Ikävintä on ollut ”pöpilässä”, jossa hän kertoo viettäneensä aikaa lapsena ”mutsin seottua päästään”. Parikymmentä vuotta meni vankilassa. Kotilainen ryösteli huviloita, ase- ja kultasepänliikkeitä.
”Minne juna vei, niin sinne menin minäkin. Kesällä oli hyvä touhuta. Talvet sitten yleensä oltiin kaltereiden takana.”
Viimeisimmästä tuomiosta Kotilainen vapautui siviiliin vuonna 2007. Nyt hän odottaa asuntoa. Eniten Kotilaisen mieleen olisi ”mummunmökki”. Hän tykkää kalastella ja puuhailla ja olla omissa oloissaan.
”Nää on niinku lastentarhoja. Täällä ei vanhan liiton ukkoja pahemmin ole.”
Aamiaisen jälkeen Mia ja Lari tulevat vastaan pihalla. He ovat lähdössä kävelemään.
Päiväkeskus Illusian pöydän ääressä istuu ”pelkkä Teemu”.
”Vähän niin kuin Pekko on Pekko.”
Teemulla on sellainen tilanne, että rahaa tulee seuraavan kerran joskus, ja muutenkin menee vähän vittumaisesti. Loppukesän helle on katkennut kaatosateeseen, ja Illusian aamiaispussissa on kaksi lusikkaa eikä yhtään veistä ja toinen juustokin puuttuu.
Edellisenä päivänä Piritorilla on esiintynyt räppiduo, joka lauleli jotain sellaista, että tullaan Pirotorille, kuunnellaan pop-musiikkii, mis on Pekko, mis on Pekko? Teemukin osui sattumalta paikalle ja kuunteli touhua hetken.
”Sitten kun mä kuulin, että Pekkoa kutsutaan, ajattelin, että mä en jää sitä kattelemaan”, Teemu sanoo.
”Pekko on ihan hyvä tyyppi, mulla on hyvät välit siihen”, sanoo pöydän toisella puolella istuva Pete. Hänkin on asunnoton, majailee Alppikadulla. Parin kuukauden putki päättyi hieman alle viikko sitten. Hän lopetti itse. Katkolla hän ei enää ”kehtaa” näyttää naamaansa.
Pete ei juuri käy Illusiassa. Hän on enemmän Symppiksen kävijöitä.
”Jaa tossa Pääskylänrinteellä?” Teemu havahtuu ja jatkaa.
”Missä oli ennen toi K-klinikka, tai mikä toi nyt oli. Se on nykyään Kallion kirkon vieressä.”
”Okei.”
”Castreninkadulla, vissiin D-asema.”
”No ei niissä pysykään perässä, jollei mee itte perässä.”
”Ennenhän sai ilmaisen sapuskan tai jotain, jos suostui pyyhkimään pöydät. Siitä on tosi kauan aikaa. Siitä tuli sitten joku keskus ehkä romaneille vähäksi aikaa.”
”Se oli Vihreän keitaan kanssa Vilhovuorenkadulla. Sehän oli ilmainen paikka, mutta nykyään siinä on se, mikä saatanan, Samarin, jossa kaikki maksaa, ja joka on tarkoitettu pelkästään nuorille.”
”Ai vanha Vihreä keidas? Minne se muutti?”
”Keidas vai? No se muutti sen jälkeen Mäkelänkadulle Pessin taakse. Sen jälkeen se muutti sinne… Sibeliuksenkadulle.”
”Se on muuttunut Samariaksi?”
”Juu juu, Samaria on ollut jo pitkän aikaa.”
Miten te pysytte noissa perässä?
”No ei niissä pysykään perässä, jollei mee itte perässä”, Teemu sanoo.
Teemun mielestä hyvä systeemi olisi sellainen, joka pysyisi samassa paikassa, jonka aikataulut pysyisivät samoina ja jonka fiilis pysyisi samana. Tärkeintä on, että sieltä saa kahvia ja aamupalaa. Päivällisestä ei ole niin väliä, koska siihen aikaan ”moni on jo niin sekaisin”.
Suihkutiloista marssii ulos tuohtunut mies ja heiluttaa kädessään jotain.
”Kattokaa, eiks tää oo ihmisen paskaa?”
Jurtan takaa lähtee polku.
Se nousee rinnettä ylös saaren huipulle. Sanotaan, että sieltä on aikanaan tähystetty vihollisten laivoja. Kivikummeli kohoaa metrien korkeuteen.
Märät mustikanvarvut kiiltävät, sammal hehkuu. Kalliolla saa varoa askeltaan. Venlan vaaleanpunainen huppari tummenee, Köpi on lakkia myöten läpimärkä.
Kun he saapuvat Metsäkirkolle, sade taukoaa.
Mikael kaivaa repustaan punaisen mehun. Öylätit on pakattu makkarapapereihin. Hän asettaa ehtoollisen, kiittää Jumalaa yhteisestä hetkestä ja sateisesta virkistyspäivästä Vartiosaaressa ja pyytää varjelusta, ettei Köpi saa keuhkokuumetta.
Lopuksi Katja lausuu Herran siunauksen.
Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan.
Sade alkaa uudelleen.
Perillä Kari sanoo, että sauna on lämmin.
Kirjoituksessa on käytetty lähteenä myös Peter Fredrikssonin toimittamaa kirjaa Yömajasta asuntoon (Into 2018).
