MARRASKUU
KY-Skin vuoden tärkein tapahtuma Kaamos peruttiin. Mulla on huomenna mökkireissu. Meidän muutama kaveri on vuokrannut ison mökin, ja sinne tulee parikymmentä tyyppiä, koulukavereita. Mökki on jossain täällä Uudellamaalla, en yhtään muista missä.
Ymmärrän, että on aika vastuutonta mennä, mutta mulla hajoaa pää, kun oon vain täällä mun yksiössä. Porukat kysyivät, milloin oon tulossa Turkuun, mutta en tiedä. Ajattelin, että ei ole hirveän vastuullista lähteä, kun oon menossa bilettämään.
JOULUKUU
Lähdin Turkuun, kun tuli tieto, että Helsingin kirjastot menevät kiinni. Mun oli pakko päästä lukemaan. Mutta muutamaa päivää myöhemmin tuli ilmoitus, että kaikki kirjastot menevät kiinni Turussakin. Nyt oon vain ollut äidin luona.
Alkusyksy meni niin, etten oikein saanut rytmiä elämään. Kun lukiossa on ollut valmis lukujärjestys, eikä ole oikein ikinä tarvinnut tehdä mitään muuta kuin käydä tunneilla, niin on jotenkin tullut vasten kasvoja, että nyt pitäisi tehdä jotain.
Sain loppusyksystä vähän arjesta kiinni. Aloin käydä kirjastossa, laittaa aamulla kellon soimaan, saada juttuja aikaiseksi. Sitten tuli korona, ja kaikki meni taas.
Jos en laita kelloa soimaan, herään yhdeltätoista. Yritän lukea ja tehdä koulujuttuja, mutta sitten keksin, että ei hitsi, voisin alkaa siivota, tiskata tai pestä pyykkiä. Mulla ei oo pyykkikonetta himassa, pyykkitupa on toisessa rapussa. On aikamoinen työmaa lähteä pesemään pyykkiä. Ja kun asuu yksin, ei viikossa tuu hirveesti samanväristä. Sitten venaan neljä viikkoa ja pesen koko päivän pyykkiä. Varaan sen pyykkituvan seitsemäksi tunniksi ja pesen kaikki pyykit.
Oon yleensä pessimistinen ihminen, mutta nyt oon niin väsynyt tähän tilanteeseen, että musta on tullut optimisti. Odotan, että jos me saataisiin vaikka vappu. Meillä on KY-Skin kanssa suunnitelmia, että voisiko olla mahdollista järjestää joku laskumatka vaikka Norjaan. Venaan, että kesällä pääsisi jonnekin ulkomaille – ja ihan kaikkea normaalia.
”Silliksestä oon kuullut, että se olisi aika bängeri keissi.”
Mulla ei ole hirveästi vanhempia kavereita, jotka olisivat opiskelleet yliopistossa. Mun vanhemmilla ei ole yliopistokoulutusta, joten hekään eivät ole voineet jakaa vapputarinoita. Silliksestä oon kuullut, että se olisi aika bängeri keissi.
Meillä oli KY-Skin kanssa tapahtumakeissi. Meillä oli bottomless brunch.
Oltiin suunniteltu sitä tosi kauan, varmaan puolitoista kuukautta. Päivää ennen sitä tuli tieto tiukemmista koronarajoituksista. Me oltiin ihan rikki. Osa laittoi viestiä, että onko kauhean fresh mennä. Toisaalta ollaan peruttu ihan kaikki koko syksyltä, ei olla tehty mitään kivaa. Että jos nyt kerrankin tehtäisiin jotain. Ja sitten mentiin Butchersiin bottomless brunchille.
Koin sen tosi tärkeäksi ryhmäytymisen kannalta. Kun se loppui kymmeneltä, mentiin yhden kaverin luo jatkoille. Se oli sairaan hauska ilta! Ja kaikkien yllätykseksi kenelläkään ei vilkkunut Koronavilkku sen jälkeen. Ei ehkä ollut kaikkein fresheintä, mutta oli ihan kauhean hauskaa.
HELMIKUU
Nyt oon ehkä saanut opiskelurytmiä. Oon löytänyt sellaisen äpin kuin Opus. Sillä pääsee toimistotiloihin lukemaan ja opiskelemaan. Se maksaa viiskybää kuussa. En normaalisti käyttäisi, mutta mun on vaikea saada kotona mitään aikaiseksi.
Lukion opot sanoivat, ettei kauppiksessa ole matikkaa. On vähän kusetettu olo. Keväällä meillä tulee vähemmän matemaattisia kursseja, ja oon miettinyt johtamista pääaineeksi. Puhuin opintotuutorin kanssa, ja se sanoi, että kyllä sä pärjäät.
Sain joululahjaksi auringonnousuherätyskellon. Mulla on herätys 7:25. Ei edes tee pahaa herätä. Eilenkin heräsin siihen valoon 7:23. 7:25 valo on täysillä, ja sitten se alkaa pitää sellaista linnunlauluääntä. Toi on maailman wörtein asia. Se on pelastanut mun elämän.
Oon oppinut arvostamaan elämän perusasioita.
Ne oli kärränneet johtamisen luennolle psykologin säälimään meitä. Se sanoi, että HY:n opiskelijoista 60 pinnaa on uupumisvaarassa, että teillä on niin paskaa täällä, että voi teitä. Se oli viimenen niitti. Sen jälkeen oikeasti tajusin, ettei keskiverron suomalaisen yliopisto-opiskelijan elämä kyllä paljon huonommaksi mene, oikeesti.
Viime vuonna opiskelijoilta oli kysytty yhdellä kurssilla, mikä tällä hetkellä uhkaa hyvinvointiasi, ja joku oli kirjottanu sinne ”jonnet, jotka pelkää koronaa”. Sitten siellä oli pörssikurssit, stonx pliis. Ja mitkä auttaa hyvinvontiasi, oli KY Sub, dokaaminen, bätäng.
Olin koko viime kesän ihan stressissä, että mitä jos meillä ei ole mitään syksylläkään. Oonko oikeasti ihan yksin ensimmäisen vuoden ja seuraavat viisi vuotta?
Oon sellainen, että jos oon kaksi päivää yksin himassa, mä alan tyyliin itkee, että mulla ei ole kavereita, kukaan ei halua olla mun kanssa, vaikka mulla on ihan sikana kavereita. Mä tarviin ihmisiä.
Olin yläkoulussa Puolalanpuiston laidalla, missä Pikkulaskiainen ennen järjestettiin. Sinä päivänä kun se oli, sinne alkoi kerääntyä porukkaa haalarit päällä. Vitsi se näytti hauskalta! Kaksi-kolme seuraavaa päivää koko mäki haisi ihan oksennukselta. Silloin ajattelin, että toi on varmaan ollut aivan helvetin hauskaa. Sitä odotin, enkä päässyt sinne.
MAALISKUU
Me ollaan alettu tekemään frendien kanssa niin, että luetaan Zoomissa Pomodoro-menetelmällä.
Mun kaverit tähtää ehkä vähän korkeampiin arvosanoihin kuin mä, ja se on ehkä luonut vähän kitkaa meidän välille ryhmätöissä – ei muuten. En jaksaisi grindaa niitä tehtäviä yötä myöten.
Meillä oli etäsitsit 11. päivä tätä kuuta. Olihan se nyt erilaista kuin harkkasitseillä syksyllä. Oltiin yhden frendin luona kuuden hengen porukalla. Se oli vähän haastavaa. Zoom jäi taustalle ja me vain dokattiin keskenään. Oli tosi hauskaa, mutta ei ne kyllä sitsit olleet.
Thunderstruck-biisi kuulostaa vähän Sandelsilta, niin kuin Sandelsstruck. Aina kun lauletaan thunder tai Sandels, yksi juo siihen asti, että sanotaan seuraavan kerran Sandels. Kujin puhis tyyliin juo sen koko biisin.
Meillä tuli tänään tuutorvalinnat, ja mä pääsin tuutoriksi!
Odotan orientaatioviikkoa. Jos se saataisiin järkättyä normaalisti, olisi ihan tosi siistiä. Ennen koronaa kelasin, että tästä tulee hulluin ja paras vuosi ikinä.
Oon tosi kiitollinen, että lähdin opiskelemaan, ja oon tutustunut ihaniin tyyppeihin, mutta tottakai harmittaa, ettei ole ollut tavallista mursuvuotta. Mutta ei se valittamalla parane.
”Tavallisena syksynä kaikki mimmit eivät olisi ehkä tulleet noin läheiseksi.”
HUHTIKUU
Saattaa olla, että meillä on vapun alla yksi tapahtuma ulkona hybriditapahtumana.
Yhdet kaverit kutsuivat meidän kaveriporukan brunssille. Varattiin 30. päivä muutamien frendien kanssa hotellihuone ja katotaan, jos ensimmäisenä päivänä pääsisi Ullikselle.
Mun haalarit on ompelijalla, että saan niihin kaikki haalarimerkit kiinni. Jos niitä pääsisi vaikka rokkaamaan silloin eka päivä. Mulla on ehkä 10–15 merkkiä. Yks on ihan sairaan hieno, siinä näkyy Kandikeskus taustalla. Siinä on tosi kivat värit ja edessä valkoposkihanhi.
Mulla on muutto vappuna. Oltiin mun frendin kanssa puhuttu, että muutetaan kesän jälkeen kimppakämppään. Se heitti maaliskuun 30. päivä, että pitäiskö mennä noihin AYY:n asuntojonoihin. Sieltä kestää ikuisuus saada kämppä.
Seuraavana aamuna puhuin mun frendin kanssa ja yritin katsoa, millä jonosijalla olinkaan. Mietin, miksi en näe jonosijaa, onko hakemus jotenkin mitätöity? Katsoin, ja siinä lukikin ”tarjottu”! Otettiin se vastaan ja muutetaan. Siellä talossa asuu jonkin verran tuttuja, se on tosi kiva.
Oon haikaillut tosi paljon normivuoden perään. Oon ollut sitä mieltä, että normivuonna kaikki olisi ollut paremmin. Tavallaan oon nyt pystynyt ottamaan positiivisemman uutisoinninkin kautta tähän positiivisemman asenteen. Meillä on tosi läheinen tyttöporukka, eivätkä tavallisena syksynä kaikki mimmit olisi ehkä tulleet noin läheiseksi.
Tuntuu siltä, että on löytänyt sellaiset ihmiset, jotka on valmiita uhraamaan kivan illan, jos on käynyt jotain. Oon tosi kiitollinen, että omalla kohdalla on sattunut näin.
MARRASKUU
Nelosia ja vitosia on tullut. Olin ihan ihmeissäni, että tentit menivät niin hyvin.
Oon tehnyt hommia pelkästään kotona, en ole lähtenyt minnekään. Mulla on omassa huoneessa työpöytä, läppäri, vesipullo ja vihko. Kun kaikki on ollut etänä, olen huomannut, etten halua viettää vapaa-aikaa työpöydän ääressä. Jos katsoo vaikka jotain sarjaa koneelta, menen mieluummin vaikka sänkyyn katsomaan sitä. Työpisteellä tulee stressifiilis.
Sovittuihin ryhmätöihin ihmiset ovat varautuneet ja laittautuneet. Mutta jos on extempore breakout roomeja, ihmiset ovat pimennossa ja vain puhuvat.
En tiedä, mikä breakout roomeissa on niin pahaa. Jos ne on paikan päällä, ei mua ärsytä. Mutta ehkä niissä on sellainen painostus, että pitää laittaa kamera auki, vaikka ei halua näyttää omaa kotiaan. Kun opettaja sanoo luennolla, jolla on tavallisesti 150 ihmistä, että nyt jakaudutaan huoneisiin, luku tippuu johonkin 120:een, kun ihmiset karkaavat.
Mulla oli kerran kamala tilanne. Meillä oli remontti täällä, ja jouduin sanomaan, että en valitettavasti pysty pitämään kameraa päällä. Joku oli kauheen aktiivisesti, että laita nyt vaan päälle, ei se mitään. Takana näkyi koko ajan kauhea määrä remonttimiehiä.
”On tapahtunut kauheasti ja samaan aikaan ei yhtään mitään.”
JOULUKUU
On tapahtunut kauheasti ja samaan aikaan ei yhtään mitään.
Olen tutustunut muutamaan ihmiseen. Aikaisemmin fuksina oppi tuntemaan naaman ja yhdistämään siihen nimen, vaikkei tutustunut kaikkiin ihmisiin. Nyt kun kaikki on Zoomissa, ei ole sellaista.
En ole bilettäjä. En tykkää opiskelijoille tyypillisestä ryyppäyskulttuurista. Ehkä hyvä puoli on, että jos olisi ollut tavallinen opiskelujen aloitus, niin varmasti bileitä olisi ollut tosi paljon enemmän ja olisin kuitenkin halunnut käydä niissä. On ollut kiva, ettei ole tarvinnut mennä tapahtumiin, joista en olisi nauttinut.
Oon aloittanut Citycenterin Tokmannissa jouluapulaisena. Mulla on tavallaan täysi työviikko. Tein myös välivuoden töitä kaupassa. Ei tarvitse miettiä, vaan tehdä. Siellä näkee ihmisiä, sekin on plussaa.
Kun ei tarvitse juosta luennolta toiselle eikä kaikille luennoille ole pakko osallistua, olen ehkä pystynyt tekemään vähän enemmän kuin normaalisti.
HELMIKUU
En ole edes tottunut näin pitkiin lomiin. Sain vietettyä kaksi viikkoa ihan täydessä relaksaatiossa. En lähtenyt mihinkään kauas. Jotenkin tuntui, että se olisi vastuutonta. Sain silti etäisyyttä, ja se oli tosi ihanaa.
Tuntuu, että syksyllä sain tehtyä koulujuttuja hyvällä draivilla ja pääsin hyvin omiin tavoitteisiin. Ne opinnot oli mun mielenkiinnon kohteita. Kirkkohistoria oli tosi mielenkiintoista, samoin käytännöllinen teologia ja Raamatun tutkimus.
Nyt on ollut kieltämättä vähän semmoinen tympääntyminen. Jos luento kestää vähän vajaa pari tuntia, puolessa välissä saatan laittaa koneen kiinni ja lähteä ulos. Ei vain enää jaksa. Työn ja vapaa-ajan välinen verho on ohentunut tosi paljon.
Kaipaan paljon enemmän tuttua ja turvallista kaveriporukkaa. Oon välillä mennyt ystävän luokse opiskelemaan. Koetan vähän saada vaihtelua omaan elinympäristööni. Kirkko on tosi yhteisöllinen paikka, ja seurakunnat haluavat pitää ihmisiin yhteyttä.
Kirkko on pistänyt korona-aikana parastaan. Oon tykännyt katsoa etälähetyksiä ja saanut pidettyä yhteyttä siihen yhteisöön. Unelmani olisi papin työ, seurakunnassa työskentely.
Yksi positiivinen asia on se, että ihmiset, mukaan lukien ja ehkä erityisesti nuoret, joutuvat pohtimaan asioita syvällisemmin.
Mitkä ovat sellaisia asioita, jotka oikeasti merkitsevät elämässä? Mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä? Mistä saa voimaa? Onko elämä oikeasti kauheaa suorittamista ja työputkessa olemista? Pystyykö välillä rauhoittumaan ja olemaan?
Muutan kesäkuun alussa Tapiolaan Hoasin kämppään. Se on ihan uunituore yksiö! Odotan tosi paljon sitä. Se on merkkipaalu omassa elämässä.
”Samaan aikaan kiinnostaa tosi paljon, mutta kaiken tekeminen on kauhean raskasta.”
MAALISKUU
On jotenkin tosi hankalaa aloittaa koulujuttujen tekemistä. Tämä on ollut tosi kummallinen kokemus. Samaan aikaan kiinnostaa tosi paljon, mutta kaiken tekeminen on kauhean raskasta.
Rutiinit ovat auttaneet. Herään tiettyyn aikaan ja teen koulujutut tiettyyn aikaan. Pienet jutut tuovat iloa. Tyyliin, että lähdetään kavereiden kanssa metsään kävelylle tai näen sukulaisia.
On vähän pakko hypettää itseään pienistä asioista. Se auttaa jaksamaan.
HUHTIKUU
Sain keskiviikkona opiskelijahaalarit, se oli iso juttu. Jako oli Porthanian edessä. Oon tosi onnellinen. Olen kuullut huhua, että valtsikassa niillä on haalarit, mutta kukaan ei uskalla lähteä jakamaan niitä.
En tiedä, pääsenkö pitämään haalareita missään, mutta ainakin ne ovat olemassa. Olen ostanut merkkejä Facebookin merkkiryhmästä. Mulla on kaksi suosikkia. Tove Jansson -merkki, jossa lukee, että vapaus on paras asia. Sain sen mun kaverilta, joka opiskelee äidinkieltä ja kirjallisuutta. Sitten on vaaleanpunainen merkki, jossa Kermit-sammakko on peiton alla. Siinä lukee blanket burrito ja se kuvaa hyvin tätä koronavuotta.
Eilen kävin läpi to do -listoja, ihan kauhea määrä ryhmätöitä ja pieniä kokeita. Mulla on nyt vikat pakolliset kurssit. Tämän jälkeen pystyy itse valitsemaan ja suunnittelemaan, miten rakentaa tutkinnon.
Tuntuu, että vuosi on mennyt kamalan nopeasti. En hahmota, että kohta on jo toukokuu. On pelottavaa, miten nopeasti aika on mennyt. Samalla on lohduttavaa, että mulla on mennyt kohtalaisen hyvin. Oon pystynyt etenemään opinnoissa ja varmistunut siitä, että haluan opiskella tätä alaa.
Silloin, kuin sain tietää, että pääsin sisään, mulla ei oikein ollut odotuksia. Se, mikä ehkä järkytti on se, miten vähän olen nähnyt ihmisiä. Alkusyksystä meillä oli kaksi tapahtumaa, ei fuksiaisia. Kun menin osakuntaan syksyllä, tunsin muutaman entuudestaan. Heihin oon ollut yhteydessä.
Lukiossa en tykännyt ryhmätöistä. Tuntui, että olen sellainen ihminen, joka joutuu tekemään kaiken. Yliopiston ryhmätyöt ovat muuttaneet sen kokonaan. Teologisessa ihmiset tekevät oman osuutensa ja tekeminen on mutkatonta.
Hain kevään yhteishaussa sosiaalityöhön valtiotieteelliseen. Sinne on tosi hankala päästä, mutta haluan kokeilla. Jos pääsisin, jatkaisin molemmissa tutkinnoissa.
Koetan pitää korkeat odotukset sen suhteen, että vähitellen pääsisi lähiopetukseen. Oon miettinyt, että valitsen pääaineeksi käytännöllisen teologian. Minua kiinnostaa ihmisten kohtaaminen ja Raamatun tutkimus.
MARRASKUU
Mun kandin työotsikko on Uusliberalistisen kilpailuoikeuden nousu ja tuho. Miten uusliberalismi nousi 1980-luvulla, miten se vaikutti kilpailuoikeuden kehitykseen? Miten kilpailuoikeuslainsäädäntö on nykypäivään tultaessa vanhentunut, kun ajatellaan, miten se ei toimi Facebookin, Googlen, Amazonin sääntelyssä kovinkaan hyvin?
Tein keväällä muutamia avoimen yliopiston kursseja ennen pääsykokeita. Ne oli netissä, ja etänä tenttiminen oli vain jatkumoa jo totuttuun. Ehkä se perinteinen salitentti olisi tuntunut jopa eriskummallisemmalta kuin tämä.
Opiskelijaelämä tarkoittaa monille eri asioita. Itse en välttämättä kaipaa sitä, että olisi viikossa kolme tai neljä eri tapahtumaa. On selvää, että jonkinlaiseen tapahtumaan olisi kuitenkin ollut kiva päästä.
JOULUKUU
Mulla on jäsenyys Unisportille. Se sulki ovensa viime viikon alussa, ja kävelyt on ainoa, mitä oon pystynyt tekemään. Entiselle ammattiurheilijalle se on iso kolaus.
Tän viikon alussa palautin notaarityöni, ja sain siitä palautteenkin jo: 5/5. Ei kun anteeksi, viime viikon puolella! Menee päivät sekaisin.
Jos ajattelee, että onko opinnot edenneet niin on, jopa yli odotustenkin. Notaarityöni ajattelin kirjoittaa aikaisintaan ensi syksyllä. Sen kannalta on tosi hyvä fiilis. Oon sanonut, etten olisi juossut jokaisessa tapahtumassa, mutta jos olisi edes kasvoilta tunnistanut, ketkä ovat saman vuosikurssin opiskelijoita. Erityisen harmillista on, etten ole päässyt kunnolla tapaamaan edes omia tuutorryhmäläisiäni.
Isoimmissa asianajotoimistoissa on aiemmin järjestetty yritysvierailuja, jotka ovat tunnetusti olleet tosi hyviä. Ne kaikki ovat jääneet välistä, ja tilalle tulleet webinaarit. Yhden katsoin ja se oli… Ei mitenkään huono, mutta ei tietenkään samanlainen kuin jos pääsee käymään ja siellä on tarjoilut ja voi kysellä partnereilta kysymyksiä.
Oon pystynyt laittamaan tiettyjä asioita vähän isompaan perspektiiviin. Tämä on niin poikkeuksellinen tilanne ja kohtelee epätasa-arvoisesti suurinta osaa väestöstä.
Huomaa, ettei tällainen katastrofitilanne vaikeuta, vaan oikeastaan helpottaa omaa arkea, kun esimerkiksi matkoihin ei mene aikaa. Tietysti se on vähän paradoksaalinen tilanne: on tyytyväinen, mutta samalla suree muiden tilannetta.
HELMIKUU
On alkanut puuduttaa, että kaikki on etänä. On myös tullut huonoja uutisia rokotusten osalta. Jatkuuko tämä nyt sitten syksylläkin?
Oon käynyt jonkin verran ravintoloissa. Siinäkin on täytynyt pitää mielessä hyvät turvavälit, ja esimerkiksi Saslikissa se on onnistunut hyvin. Ihan kiva, että pääsee vähän ulos neljän seinän sisältä. Oon käynyt avannossa muutaman kerran.
Mulla on ollut kova halu laittaa ihmisille viestiä ja ehdottaa, että soiteltaisiin vaikka Facetimen välityksellä. Tuntuu kuitenkin, että usein keskustelu ajautuu siihen, että pitäisikö nähdä livenä. Tässä maailmantilanteessa ei silti tunnu oikealta toimia näin, vaikka kuinka tekisi mieli. Ehkä olen alkanut tietoisesti karttamaan ihmisiä, ettei aina sitten joudu sanomaan, että ei se nyt onnistu.
”Ehkä kysymys kiteytyy siihen, mitä kukin haluaa nuoruudesta, mitä haluaa tehdä.”
Puhutaan puolentoista vuoden tai kahden vuoden aikajänteestä parikymppisen ihmisen elämässä. Se on kuitenkin kymmenesosa koko elämästä. Ehkä kysymys kiteytyy siihen, mitä kukin haluaa nuoruudesta, mitä haluaa tehdä.
Itsellä olisi joka tapauksessa ollut painopiste opiskelussa. Tietysti olisin halunnut pitää itseäni paremmassa kunnossa, käydä salilla ilman, että tarvitsee koko ajan varoa, mihin aikaan voi mennä. Olisin varmaan elänyt normaalia elämää, nähnyt kavereita.
Tottakai tunnetasolla ärsyttää, ettei voi tehdä, mitä haluaisi. Mut toisaalta, jos toinen vaihtoehto on se, että riskeeraa henkensä, niin on tämä loppujen lopuksi helppo päätös. Samalla ymmärrän erittäin hyvin esimerkiksi niitä, jotka ovat muuttaneet opintojen perässä Helsinkiin jostain kauempaa eivätkä tunne täältä ketään. On tosi harmi, että korona kohtelee niin epätasa-arvoisesti.
Mulla on tavoitteena, että ylläpidän vähintään 7 000 askeleen päivittäistä kävelymäärää. Kuusi ja puoli kilometriä päivässä.
Oon hyvin saanut sen pidettyä yllä. Mutta kyllä sen näkee, kun ei salilla käy, etteivät lihakset pysy itsestään.
MAALISKUU
Mun elämä on pitkään ollut pelkkää liikuntaa. Koronatilanne on johtanut siihen, että voin lähinnä punnertaa kotona ja käydä kävelyllä.
On ollut muutamia kursseja niin, että meille on näytetty vanhoja tallenteita viime vuodelta. Ei ole ollut edes etänä luentoa. Se iski kasvoille, että tällaistako tämä nyt sitten on.
Itsellä jää noin 10 opintopistettä koko notaarivaiheesta syksylle. Tietysti jos jää jotain, mitä haluan uusia keväältä, niin silloin valmistuminen voi jäädä ensi vuoden kesään. Mutta periaatteessa voisin valmistua oikeusnotaariksi korona-aikana ilman, että olen ollut yhdelläkään oikealla luennolla. Excuse my French, mutta olishan se nyt aika helvetin perseestä.
HUHTIKUU
Oisko ollut helmikuussa, kun haalarit tilattiin. Kävin hakemassa ne kaksi tai kolme viikkoa sitten. Jos ihan kotona ollaan, niin en usko, että laitan niitä vappuna. Toivottavasti ensi vuonna pääsen pukemaan haalarit yhdessä muiden pykälistien kanssa.
Vuosi on ollut kokonaisuutena tavallaan myönteinen kokemus, koska tein niin paljon töitä, että sain opiskelupaikan. Toisaalta on ollut hyvin poikkeuksellista eikä ehkä sellaista kuin olisin odottanut tai toivonut. Ehkä se kummittelee taustalla. Mieluummin olisin liveluennoilla ja tekisin tentit salissa.
Odotan, että normaalit asiat tulisivat takaisin. Tavoite on, että pitää oman motivaation ja lukusuunnitelman ja -rytmin. Ideaalitilanne olisi, että tekisin syksyllä tiuhempaan tahtiin opintoja ja keväällä ja kesällä olisin vain töissä. Mutta kun tietää, mikä tilanne on, pläänejä on vaikea tehdä. Pyrin säilyttämään optimistisen asenteen.
MARRASKUU
Meillä oli kurssilla ryhmätyö, enkä ollut koskaan nähnyt niitä muita livenä. Niillä oli kamerat pois päältä.
Spoken English -kurssilla käydään läpi puhumista ja äänteitä. Se on vähän hankalaa kameran välityksellä, eikä kukaan haluaisi pitää kameroita päällä. Mäkään en halua, koska herään viisi minuuttia ennen luentoa ja näytän just siltä.
”Orientaatioviikon jälkeen en ole tutustunut kehenkään.”
Orientaatioviikon jälkeen en ole tutustunut kehenkään. Meillä on pieni kaveriporukka, ollaan haalaritoimikunnassa. Meitä on viisi, ja me kaikki haluttaisiin englannin tai kielten opettajiksi. Suurimman osan kanssa tavattiin orientaatiossa. On kiva, että on porukka. Voi mennä opiskelemaan yhdessä tai kysyä muilta jotain.
Tämä on eka kerta, kun mulla on kämppiksiä. Välillä vähän hermostuttaa, kun joku ei ole laittanut tiskejä tai on jättänyt ruuantähteitä. Toinen kämppis on 27, eli mua aika paljon vanhempi ja toinen aloitti lukion. On hauska, että ollaan eri vaiheissa. On kiva jutella.
JOULUKUU
Ei olla nähty fuksiporukalla. Varmaan osin sen takia, että on ollut niin paljon tehtävää, ettei ole ehtinyt. Mullakin on töitä ja treenejä.
Ei ole oikein edes ollut vapaa-aikaa.
Tämä syksy on ollut ehkä mun elämän kiireisin. Jotenkin se ei kuitenkaan ole rasittanut niin paljon. Oon tehnyt asioita, jotka kiinnostavat. Oon ollut sijaisena ja nauttinut siitä tosi paljon.
Ultimatessa en ole joko hyökkääjä tai puolustaja, vaan yhdessä vaiheessa puolustan ja siten hyökkään. On pelinrakentajia, jotka liikuttelee frisbeetä alempana. Keskikenttäpelaajat tekee peliä avaavia hakuja. Kärkipelaajat tekevät pitkiä hakuja. Oon ollut aika paljon kärkipelaajana ja keskikentällä.
Kun tulin joukkueeseen, en tietenkään osannut heittää vielä yhtään. Mut otettiin kärjeksi, koska siinä ei tarvinnut heittää niin paljoa. Kärkipelaajan pitää olla nopea. Ei musta koskaan pelinrakentajaa tule. Mä tykkään tehdä maaleja.
Oon oikeastaan jo menettäny toivon siitä, että päästäisiin oikeaan opiskelijaelämään. Ei se harmita, koska en ajatellutkaan, että kaikki palaisi täysin normaaliksi ja tulisi opiskelijatapahtumia. En tiedä, minkälaista se olisi normaalisti.
On pitänyt motivoida itseään ja jotenkin tehdä kaikki itse. Onhan meillä tietysti WhatsApp-ryhmä, mutta eihän se ole ihan sama asia kuin se, että näkisi joka viikko ja juttelisi. Ei tässä oikein tule sitä vertaistukea niin paljoa kuin face-to-face. Tuolla ryhmässä on ne tietyt, jotka puhuu. En lähtisi sinne avautumaan asioista ja hirveesti valittamaan.
HELMIKUU
Oon ollut aika yksin. Muutin omilleni jo elokuussa, eikä mulla ole tällä hetkellä kämppiksiä paikalla. Toinen on porukoillaan ja toinen muutti pois, eikä sen tilalle ole tullut ketään. On ollut ihan kivaa, että olen saanut olla rauhassa. Oon tehnyt hommia olohuoneessa ja yhteisissä tiloissa. Käytän viereisen huoneen nettiä.
Haluan noudattaa rajoituksia, en näe hirveän isolla porukalla. En tiedä, haittaako, jos yhtä näkee. Mutta kun ei oikein tiedä, miten muut suhtautuvat. On vähän sellainen sosiaalinen paine, että uskaltaako ehdottaa jotain.
Jotenkin tämä eristäytyminen tuo mun ekstroverttipuolia esille. Yleensä tykkään treenata yksin ja viihdyn omissa oloissani, mutta nyt kyllä kaipaisin yhteisiä treenejä.
MAALISKUU
Viime viikolla oli väliviikko. Ei ollut mitään ohjelmaa, ei luentoja, ryhmiä tai rakennetta. Mun poikaystävä Emil lähti sen vanhemmille vähäksi aikaa. En tiedä, miten pärjäisin, jos tämä olisi tällaista koko ajan. Ei nää ketään, ei ole mitään menoa. Kyllä siinä pää hajoaa.
Varsinkin kun on fuksi, ei ole rutiinia opiskeluun. Ja kun kaikki on etänä, ei ole saanut tukeakaan. Edelleen tykkään etäopiskelusta, mutta nyt kaikki päivät ovat samanlaisia. On hapottavaa.
Mulla on kalenteri, tässä on tyhjiä ruutuja. Yksi aukeama on yksi viikko. Kun tulee tehtävä, kirjoitan sen siihen. Kun ne on tehty, laitan siihen vihreän done-merkin. Siitä tulee hyvä olo. Musta on tuntunut siltä, etten saa mitään aikaseks. Mutta kun katson, että kalenterissa on neljä kohtaa ja kaikissa done-merkki, niin ajattelen, että kyllä sain tehtyä asioita, menin eteenpäin elämässä.
Meillä on fuksikaveriporukassa Whats App-ryhmän lisäksi Snapchat-ryhmä. Se on hyvä, koska sinne tulee laitettua viestejä jotenkin matalammalla kynnyksellä. Ollaan käyty pari kertaa syömässä Unicafessa.
Me tilataan toivottavasti kohta haalarit. Ehkä pidetään jotkut haalarimerkkien ompeluillanistujaiset etänä. Kun ei voi nähdä ketään, en odota haalareitakaan mitenkään kauhean innolla.
HUHTIKUU
Meidän ainejärjestö Sub järjestää vappuapprot ja yhdessä jonkin toisen järjestön kanssa vappusitsit.
”Eihän me tiedetä mitään opiskelijakulttuurista.”
On vähän iso kynnys lähteä siihen mukaan. En mä ainakaan yhtään tiedä, mitä siellä tehdään. Eihän me tiedetä mitään opiskelijakulttuurista. Se on vielä etänä, niin ei ole ketään vieressä neuvomassa.
Aika epätodellinen fiilis on. Tuntuu, että oon tehnyt töitä ja käynyt kursseja ja että on ollut tosi paljon hommaa. Mutta on jotenkin hassu fiilis, kun on ollut koulussa, eikä ole nähnyt opettajia, vaan on itsekseen opetellut asioita. Mun on vaikea uskoa, että oon ollut yliopistossa vuoden, enkä ole edes nähnyt kuin osan fukseista ja opettajista kaksi.
Olen menossa tuutoriksi. Ensi syksynä voin sanoa fukseille, että tässä taitaa olla päärakennus, en ole ihan varma, kun en ole ollut missään.
Vähän pelkäsin aluksi, että kun kaikki on niin uutta, että opiskelu olisi vaikeampaa tai liian raskasta. Nyt tää on ollut ihan manageable. Yksi opettaja lisäsi loppuesseen palautusaikaa pari kertaa. Opintoihin on tullut pieniä helpotuksia. Ei liikaa, mutta onneksi opettajatkin tajuaa, että opiskelijoilla on vähän vaikeeta.
Toivon, että kohta pääsisi taas kouluun ja näkemään kavereita. Myös kaikki mun opekaverit on tuutoreita. Jos mulla ei olisi porukkaa, ei tulisi mentyä tollasiin juttuihin.
MARRASKUU
Erottiin jonkin aikaa sitten. Vuokrakaksiosta oli työlästä päästä eroon, makuuhuoneessa ei voinut olla, kun siellä oli vesivahinko. Se, ettei oikein ollut kotia, vei sikana aikaa ja energiaa. Ei oikein ollut sellaista paikkaa, jossa voisi tehdä omia juttuja ja olla rauhassa. Nyt, kun on oma paikka, kaikki on paljon helpompaa. Ei tarvitse miettiä, minne mennä ja mitä ottaa mukaan.
Ei pöydällä tarvii olla muuta kuin tietokone, penaali ja vihko ja yksi kirja. Kaikki muut kurssimateriaalit ovat pdf-monisteita. On helppo vain pinota ne, laittaa kaappiin ja lavastaa seuraava tilanne pöydälle. Jos olisi työpöytä, tavarat jäisivät helposti lojumaan. On kiva, ettei ole miljoonaa paperia tai lippulappusta.
Ikinä ei ole niin, että pystyisin perjantaina laittamaan vihkot ja kirjat pois ja kaikki olisi valmista. Ei ole ikinä valmista, vaan aina on jokin asia kesken. Tuolta puuttuu neljä tehtävää ja tuosta kaksi ja tuo luento on katsomatta. Tuntuu hankalalta lopettaa. Mutta on pakko, koska kaikki on valmista vasta sitten, kun se tentti on tehty. Keskeneräisyyttä on täytynyt opetella sietämään.
Jotenkin aluksi ajattelin, että tavoite on se, että pitää saada kahdeksan nettotuntia päivässä opiskeltua sitä yhtä ja samaa asiaa, matikkaa. Oon huomannut, että se on kohtuuton vaatimus. Ei jaksa enää keskittyä. Tulee vain enemmän ja enemmän virheitä ja menee huonommin ja huonommin.
Ainoa, mitä mulle oli sanottu matematiikan opiskelusta oli se, että opinnot on varmaan tosi vaikeita. Oisko se ollut ehkä mun isä, joka noin sanoi. Jotenki ajattelin, että jos ymmärrän edes jotain sieltä täältä, olen tyytyväinen. Nyt olen huomannut, ettei tämä ole mitään rakettitiedettä.
”Miksi on kaiken maailman kulttuurivastaavia ja häirintäyhdyshenkilöitä? Tuleeko joku kotiin häiritsemään?”
Jos on helpompi kurssi ja aistin, että pystyn saamaan tästä vitosen, yritän tehdä kaiken täydellisesti. Niin siitäkin kurssista tulee kuormittava. Voisi myös ajatella, että tää on aika helppo, saan tästä varmaan tosi helposti kolmosen. Tulen aina ajatelleeksi, että jos pikkasen panostan tähän, mulla on mahdollisuus saada täydet pisteet kaikesta. Jos en saakaan, ärsyttää.
En voi sanoa, että olisin saanut yhtään uutta kaveria yliopistolta. Ei ihmisiä nää missään – tai tottakai voi tehdä niin, että kysyy jotain tyyppiä ulos kaverimielessä, mutta ehkä se ei oikein ole tapana. Kun on kavereita muualta, eikä aktiivisesti kaipaa uutta seuraa, ei ehkä siksikään tule tehtyä niin.
Kumpulassa etsittiin speksiin näyttelijöitä. Olisin ollut kiinnostunut, mutta totesin, että mulla ei ole mitenkään aikaa edes mennä siihen pääsykokeeseen, koska siihen ei voinut mennä vain takki auki.
Mä ilmoittauduin sitseille, joiden maksimiosallistujamäärä oli 70, mutta ne pidetään monessa eri paikassa. Yhdessä paikassa on maksimissaan kymmenen ihmistä. Se vaikutti ihan kivalta. Jos olisi ollut sitsit yksin kotona Zoomissa, niin ei kiitos.
JOULUKUU
Alkusyksystä olin enemmän aamuihminen. Mutta nyt kun on pimeää, oon jotenkin väsyneempi. Jos herään seitsemältä, tuntuu kuin heräisi keskellä yötä.
Liityin Limeksen hallitukseen. Se on Kumpulan yhteinen ainejärjestö. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat opiskelleet jo monta vuotta. Niillä on kuva opiskelijaelämästä. Mun käsitys opiskelusta on se, että ota tietokone ja vihkot ja kynät esille aamulla ja laita ne iltapäivällä pois.
En saa mitään otetta virkoihin ja vastuisiin, joita hallituksessa jaetaan.
Mä oon tasa-arvo ja yhdenvertaisuusvastaava. Ymmärrän, että ne on tulevaisuutta varten, eikä voi tietää, mitä ensi syksynä tapahtuu. Mutta nyt kun ei voi mennä mihinkään, niin miksi on kaiken maailman kulttuurivastaavia ja häirintäyhdyshenkilöitä? Tuleeko joku kotiin häiritsemään? Tuntuu hölmöltä asennoitua nyt niin, että ensi syksynä järjestetään fuksileiri ja on suuret vuosijuhlat.
On se varmaan suuri pettymys sellasille ihmisille, jotka on viinapullot kädessä odottaneet kaikkia juhlia ja rientoja. Enkä sano, ettenkö mä olisi, mutta ehkä olen vain asennoitunut niin, että tämä on nyt tällaista, ja nyt keskitytään opiskeluun.
HELMIKUU
Luin minimalismikirjan. Jotenkin innostuin, että ei ole mikään päämäärä pitää itseään kiireisenä. Kun tuntuu, että monet on sellaisia, että on jotenkin pakko olla koko ajan kalenteri täynnä, jotta tuntuu merkitykselliseltä. Ihan sama mitä siellä kalenterissa on.
”Ainejärjestö ei merkitse mulle mitään, koska se ei konkretisoidu mihinkään.”
Oon tottunut etäopiskeluun. Tämä on niin helppoa. Ei tarvitse mennä mihinkään, aikaa ei mene hukkaan. En ikinä ajattele, että miten toi voi jo olla noin pitkällä, miten se on tehnyt kaiken jo. Tai oonko ihan surkea, kun en ole saanut näitä tehtyä tässä ajassa. Kun en käytä aikaa vertailuun, oon saanut tehdä rauhassa.
Mulle tuli tosi nopeasti olo, ettei ainejärjestön hallitus ollutkaan mua varten. Ajattelin, että on sekä mulle että tälle järjestölle ajanhukkaa, että oon täällä. Se ainejärjestö ei merkitse mulle mitään, koska se ei konkretisoidu mihinkään.
MAALISKUU
Tuntuu, että on vain yksi ihminen maailmassa ja se olen minä itse. Mun pitää olla itseni opettaja ja viihdyttäjä. En missään muussa elämänvaiheessa ole ollut kaikkia päiviä kotona.
Lähdettiin silloin 12. päivä vuosi sitten New Yorkiin. Lento lähti joskus aamupäivällä, ja aamulla katsottiin uutisia, että lentoliikenne Euroopasta Yhdysvaltoihin loppuu. Mutta me vain mentiin.
Mulla on kaksi kaveria, jotka asuu yhdessä, on kaveripariskunta – kaveripariskunta kuulostaa kauheen aikuiselta. Ne on oikeestaan mun lähipiiri. Ollaan katsottu Temppareita.
Ajattelen, että mulla on kaikki rauha opiskeluun. En ole tullut suoraan lukiosta, vaan tehnyt monta vuotta kaikkea muuta tässä välissä. Missään ei tapahdu mitään, joten en menetä mitään. Ymmärrän kyllä, että jos olisin tullut suoraan lukiosta ja olisin kaksikymppinen tai alle, niin varmaan olisi ollut vähän korkeammat odotukset. Olisi ollut kiva tehdä jotain muutakin.
Kellun virran mukana. Ihan sama minne se vie.
”Tuntuu, että on vain yksi ihminen maailmassa ja se olen minä itse.”
HUHTIKUU
Olin haalaritoimikunnassa.
Ne haalarit on tullu jo ajat sitten, tyyliin tammikuussa. Meillä on perus punaiset. Jossain ne on, en tiedä. Jossain Kumpulassa.
Tuntuu, että vappu olisi tabu. Kukaan ei puhu siitä. Veikkaan, että se menee ohi jotenkin. Kaikki ovat niin kyllästyneitä etäjuttuihin. Viestiryhmät ovat hiljentyneet. Ainoat viestit on sellaisia, että tuutorit laittavat, että ensi perjantaina järjestetään etähengailu. Vastaus siihen on hiljaisuus.
Jos en olisi viime keväänä saanut sysäystä lähteä opiskelemaan, en tiedä mitä olisin tehnyt koko vuoden. Mut lomautettiin töistä ja sitten tuli olo, että lomautus voi olla pidempikin juttu. Olin miettinyt, ettei se ole sellainen työ, jossa haluaisin tehdä uran. Mietin, mitä muita mahdollisuuksia mulla on. Olisin voinut mennä kauppaan töihin. Mihin se olisi mut vienyt?
Olin lukiossa hyvä matikassa ja tykkäsin siitä. Matikan opettajana ei riitä pelkästään se, että osaa matikkaa. Pitää myös olla karismaa. Matematiikan opettaja ei pysty etenemään loputtomasti. Mulle riittää se, että työ on kivaa, mutta sen ei tarvitse olla mun koko elämä. Ei tarvitse koko ajan olla brändäämässä itseään.
11.5. on viimeinen ja ainoa tentti. On kiva, ettei enää voi tulla yllätyksiä. Tiedän tasan, mitä mun pitää tehdä vikoilla kursseilla. On vain yksi ja lopullinen lista, josta tehtävät vähenevät.
Huomaan, että kevät on vaikuttanut. En enää suhtaudu niin tiukasti opiskeluun. Mulla on tässä jaksossa vähemmän kursseja.
Vaihdoin mun sivuaineen. Päätin, että meenkin fysiikan sijaan lukemaan bilsaa. Lukiossa tykkäsin eniten matikasta ja bilsasta. Hainkin opiskelemaan bilsaa pääaineenani, mutta en päässyt sisään todistusvalinnalla, koska en ollut kirjoittanut kemiaa.
Aluksi mietin, ovatko matematiikka ja bilsa kummallinen aineyhdistelmä. Aika monella opettajalla on aineina matikka ja tietojenkäsittelytiede tai matikka ja fysiikka tai matikka ja kemia. Mutta sitten yhdellä kurssilla oli käsityön opettajia, joilla oli sivuaineena matikka. Ajattelin, että okei, ei se bilsa nyt niin kummallinen ole.
Jos aihe ei kiinnosta, ei varmaan voi olla kauhean vakuuttava opettaja. Se fysiikka ei ole mulle sydämen asia. Ehkä mun kuva bilsasta on sellainen, että mennään metsään ja ollaan sillai, että tuolla on rusakko ja tuossa on mustarastas. Tässä on vanamo, linnaea borealis! Luonto, kasvit ja eläimet ovat kiinnostavia.
Mun pitää katsoa nyt sähköpostia, koska voitin yhdessä arvonnassa paketillisen kahvipapuja. Haen ne Karhupuiston vierestä.
