Ex-päätoimittaja Urho Kekkosen kynästä: Kansamme eheyttäminen

Urho Kekkonen kirjoitti Ylioppilaslehteen aktiivisesti vuosina 1927–1928.

T:Teksti:

K:Kuvat: Ylioppilaslehden arkisto

“Kansamme eheyttäminen” on tullut viime aikoina erittäinkin ylioppilaspiireissä iskulauseeksi, johon suuntautumisessa ollaan eräissä piireissä näkevinään syvin ero Akateemisen Karjala-Seuran ja Itsenäisyyden Liiton välillä. Jälkimmäisen, nyttemmin yleiseksi kansalaisjärjestöksi muutetun, seuran taholta näet on aina tahdottu esittää asiat niin, että heidän suurin päämääränsä olisi kansamme eheyttäminen, niiden ristiriitojen tasoittaminen, joita viimeiset vuodet ovat tuottaneet eri kansan- ja kieliluokkiemme välille, kun taas Akateeminen Karjala-Seura yksinomaan toimisi kansallisuusvihan lietsojana ja hylkäisi kaikki yhteiskuntaluokkien välillä vallitsevien riitaisuuksien poistamista ja yhteiskunnallisten epäkohtien hävittämistä tarkoittavat pyrkimykset. Tällaisesta selvittelystä onkin ollut seurauksena, että varsinkin vasemmistotaholla luullaan aivan vakavasti, että A.K.-S. on jonkinlainen “chauvinistinen” fascistijärjestö, jonka yhtenä päämääränä on kansanvaltaisen kehityksen vastustaminen maassamme. Ja kuitenkin tämä luulo on aivan väärä.

Nykypolven ylioppilaalle on selvennyt, että suomalaisen valtion olemassaolo ei voi olla turvattu, ellei eri yhteiskuntaluokkien välillä vielä nykyäänkin vallitseva epäluulo saada poistetuksi, ellei sivistyneistö ja varsinainen kansa saada suhtautumaan toisiinsa luottamuksellisesti, ellei “porvaria” ja “työläistä” saada eräissä maan menestyksen kannalta tärkeissä kysymyksissä vetämään samasta köydestä. Kansan eheyttäminen, se on tunnuslause, jonka ympärille kaikki suomalaiset ylioppilaat varmastikin kokoontuvat, eikä sitä voi määrätty pieni ylioppilasryhmä ottaa patenttiajatuksekseen. Mutta kysymys on vain siitä, millaisella pohjalla tätä eheyttämistyötä tehdään.

Itsenäisyyden Liitto haluaa vetää eheyttämisohjelmansa alaisiksi niinhyvin maamme suomalaiset kuin ruotsalaisetkin. Vaikkakin liitto ainakin toistaiseksi toimii yksikielisenä, niin on sen valtuuskunnassa jäseninä huomattavia ruotsikkoja. Se on järjestänyt jäsenilleen luentotilaisuuksia, joissa ruotsalaisemme ovat selvitelleet mielipiteitään “kansamme eheyttämisestä” j.n.e.

Tämä ohjelma ei kuitenkaan ole se, jonka pohjalla kansamme eheytymiseen päästäisiin, sillä se lähtee olettamuksista, jotka eivät Suomen suomalaisen kansan keskuudessa ole saaneet kannatusta eivätkä tule sitä saamaan, vaikkakin ne joidenkin kaksikielisyyttä palvovien poliitikkojen mielestä ovat kestävät. Suomalaisten ylioppilaiden enemmistö näkee kansamme eheyttämisen tapahtuvan yksinomaan suomalais-kansallisella pohjalla. Sillä koskaan ei voida ajatella mahdolliseksi sellaista olotilaa, että maamme sydämessä toimiva ruotsalaismielinen ja -kielinen virkamies saisi kansan syvien rivien luottamuksen osakseen siinä määrin, että kansa voisi tuntea tämän vierasta kieltä käyttävän virkamiehen luuksi omasta luustaan ja lihaksi omasta lihastaan. Tämä vain yksi käytännöllinen esimerkki siitä, että olettamus kansamme eheyttämisestä kielirajoista piittaamatta on väärä ja koskaan toteutumaton.

Kansamme eheyttämisen täytyy tapahtua kansallisissa merkeissä. Sellaiseen työhön on jokainen suomalainen ylioppilas valmis. Ja sellainen työ on laadultaan tuloksellista, sillä onhan suomalainen työmieskin kansallismielinen, siitä ei päästä mihinkään. Mutta ennenkuin sivistynyt ja omistava luokka saa osakseen työväestön luottamuksen siinä määrin, että nämä molemmat luokat voivat käsi kädessä tehdä rakentavaa työtä isänmaan hyväksi, on paljon epäkohtia poistettava, paljon työtätekevän kansan olosuhteita kohennettava ja yhteiskunnallista uudistustyötä tehtävä.

Kun me ylioppilaat käymme eheyttämisohjelmaamme ajamaan, niin tulee meillä olla suuri ajatus, jonka ympärille meidän eheyttämistyömme rakentuu. Meille ei riitä sellainen eheyttäminen, joka hakee kaikkien puolueitten ja yhteiskuntaluokkien ohjelmista “suurimman yhteisen tekijän”, ja sen pohjalla kansaa “eheyttää”. Se on helppoa työtä, mutta meille se ei riitä. Meillä on oma suuri ajatuksemme, suomalaisen kansallisuusvaltion luominen ja sen pohjalla me eheyttämistyötämme suoritamme. Joskin olosuhteet vielä tällä hetkellä näyttävät olevan meille epäsuotuisia, niin me taistelemme, kunnes kansamme on huomannut eheytymisen voivan käydä päinsä yksinomaan kansallisella pohjalla. Sosialidemokraattis-ruotsalainen yhteisrintama näyttää tällä hetkellä antavan tukea Itsenäisyyden Liiton laajapohjaisille eheyttämispyrkimyksille, mutta sekään tuki ei ole kestävä eikä autuaaksitekevä, koska suomalaiset porvaripuolueet käsittävät, että suomalaisen kansan asiaa ei voida ajaa yhteistoimin ruotsalaisten kanssa. Eikä vasemmiston ja äärimmäisen oikeiston liitto voi olla pitkällinen: joko suomalainen työmies siihen kyllästyy tai ruotsalainen aatelismies ei voi sietää entisen muonarenkinsä ystävyyttä. Ja kun tuo epäterve liittoutuma saadaan särkymään, niin silloin on kansallisen eheyttämisen ohjelmalla laaja työvainio edessään. Mutta tuon liiton katkeamista ei ole kädet ristissä odotettava, suomalaisten porvaripuolueitten olisi sitä edistettävä terveillä yhteiskunnallisilla myönnytyksillä.

Teille puhutaan, ylioppilaat, paljon kansamme eheyttämisestä. Valitkaa, kumpi näistä suunnista on kestävä ja oikea. Eheyttäminen suomalais-kansallisissa merkeissä vaiko eheyttäminen ruotsalais-suomalaisissa merkeissä. Edellistä suomalaista kantaa ajaa ylioppilasjärjestö Akateeminen Karjala-Seura, jälkimmäistä kantaa yleinen kansalaisjärjestö Itsenäisyyden Liitto.

Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen Urho Kekkosen vanhoja kirjoituksia. Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928. Kirjoitus on julkaistu alun perin Ylioppilaslehdessä 9/1927.