Huhtikuun lopussa Helsingin yliopisto julkaisi tiedotteen. Siinä kerrottiin, että yliopisto alkaisi parantaa apurahatutkijoiden asemaa.
Olihan sitä jo odotettukin.
Yliopistotutkijat ovat keskenään epätasaarvoisessa asemassa. Yliopistoissa työskentelee työsuhteisten tutkijoiden lisäksi apurahatutkijoita, jotka on perinteisesti laskettu mukaan yliopiston henkilökuntaan, vaikka heidän ”palkkansa” tuleekin muualta. Heidän tehtävänsä saattavat olla samankaltaisia, mutta työoloissa on iso kuilu.
Koska yliopisto ei ole apurahatutkijoiden varsinainen työnantaja, apurahatutkijat eivät yleensä ole työsuhteessa yliopistoon. He eivät pääse nauttimaan työsuhteen eduista, kuten työterveydestä tai lomarahoista. Lisäksi he maksavat itse sosiaaliturvamaksut, jotka työsuhteessa kuuluisivat työnantajalle.
Apurahalla työskentely muistuttaa yrittämistä. Asetelmaa on pidetty tutkijoiden keskuudessa pulmallisena ja eriarvoistavana.
Helsingin yliopistossa tilanteeseen näyttää nyt olevan tiedossa parannuksia.
Apurahatutkijat eivät tosin ole saamassa työsuhdetta, ainakaan vielä.
Sen sijaan yliopisto luopuu työhuonevuokrista. Tähän asti vuokran suuruus on ollut noin seitsemän prosenttia tutkijan vuosituloista, mutta tiedekunnat ovat saaneet itse päättää, perivätkö vuokraa. Vuokralla on katettu esimerkiksi tutkijan käyttämistä työvälineistä aiheutuvia kustannuksia. Työhuonevuokrat yleistyivät 2010-luvun puolivälissä.
Apurahalla työskentely muistuttaa yrittämistä.
Yliopiston mukaan vuokrista luopuminen on merkittävä muutos.
Viime vuosien julkisten, yliopistoihin kohdistuneiden leikkausten vuoksi apurahatutkijoiden määrä on kasvanut. Säätiöt myöntävät apurahoja yliopistoille ja tutkimukseen vuosittain yli 200 miljoonaa euroa.
Vaikka apurahatutkijan työolot ja asema ovat suomalaisissa yliopistoissa yleensä huomattavasti huonommat kuin työsuhteessa olevan tutkijan, yliopistoille he ovat monin tavoin arvokkaita.
Helsingin yliopiston päätöksen taustalla on Itä-Suomen yliopiston (UEF) suurehko uudistus. UEF kertoi helmikuussa, että se mahdollistaa kesästä alkaen apurahatutkijoille kymmenen prosentin osa-aikaisen työsuhteen tietyin ehdoin. (Ylioppilaslehti kirjoitti UEF:n uudistuksesta numerossa 2/2021.)
Ja kun yksi yliopisto päättää ryhtyä parantamaan apurahatutkijoiden asemaa, muiden paineet tehdä samoin lisääntyvät.
Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluu yhteensä yli 4700 ihmistä, ja heistä noin 550 työskentelee apurahatutkijoina. Apurahatutkijoiden määrästä ei ole kattavaa rekisteriä, joten luku on suuntaa-antava. Apurahatutkijoista useimmat ovat tutkijanuransa alussa, mutta joukossa on myös kokeneempia tutkijoita.
Apurahatutkijoiden aseman hahmottamista hankaloittaa sekin, että suomalaisissa yliopistoissa henkilökunnan työnimikkeet ovat moninaisia. Sama henkilö voi hoitaa työtään usealla nimikkeellä. Esimerkiksi väitöskirjatutkija on usein myös apurahatutkija, sillä väitöskirjaa tehdään tutkijanuran varhaisessa vaiheessa, jolloin tutkija hankkii yleensä rahoituksen työlleen itse. Väitöskirjatutkijan tutkimukseen rahoitusmalli ei kuitenkaan juuri vaikuta.
Helsingin yliopiston apurahatutkija Aleksi Husso on koulutukseltaan biologi ja työskentelee väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa. Husso oli aiemmin työsuhteinen tutkija, mutta nyt ensimmäistä vuotta apurahalla.
Hän pitää UEF:n uudistusta olennaisena parannuksena monelle tutkijalle. Husso kiittelee yliopistoa siitä, että syksyllä 2020 aloitettu uudistus poiki nopeasti konkreettisia tekoja apurahatutkijoiden aseman parantamiseksi.
Myös Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian väitöskirjatutkija Sofia Blanco Sequeiros pitää Itä-Suomen yliopiston uudistusta tervetulleena ja kuvailee sitä hyväksi ensimmäiseksi askeleeksi. Hän työskentelee Koneen säätiön syksyllä 2019 myöntämän nelivuotisen apurahan turvin.
”Apurahatutkijan työ ei itse tutkimuksen osalta eroa työsuhteisen tutkijan työnkuvasta lainkaan. Koska tutkijan työ on jo itsessään henkisesti kuormittavaa, apurahatutkijan asemaan liittyvät ongelmat voivat lisätä kuormittavuutta entisestään.”
Blanco Sequeiroksen mukaan kymmenen prosentin osa-aikaisuus ei ratkaise kaikkia apurahatutkijoiden ongelmia, mutta tuo kaivattua turvaa.
Helsingin yliopiston tuoretta uudistusta Blanco Sequeiros ja Husso pitävät huomattavasti Itä-Suomen yliopiston uudistusta vähäpätöisempänä.
Työhuonekorvauksesta luopuminen ei esimerkiksi tuo helpotusta niiden apurahatutkijoiden tilanteeseen, jotka eivät ole missään vaiheessa maksaneet työpisteestään yliopistolle.
”Esimerkiksi itse en ole sellaista maksanut, koska Koneen Säätiö ei myöntänyt erillistä rahaa työpistettä varten.”
Aleksi Husson mielestä Helsingin yliopiston uudistusta ei edes voi verrata UEF:n uudistukseen, koska UEF:n uudistus on niin paljon merkittävämpi.
”Positiivista [HY:n] uudistuksessa on mielestäni erityisesti se, että sopimuksen tehneet tutkijat pääsevät osallistumaan nyt yliopiston henkilöstökoulutukseen.”
Apurahatutkijan työnkuva on kapeampi kuin työsuhteisilla. Heillä ei ole esimerkiksi opetuksellisia velvoitteita tai hallinnollisia tehtäviä.
Periaatteessa apurahatutkijan työajan pitäisi kulua kokonaan tutkimuksen tekemiseen, mutta käytännössä iso osa ajasta menee tutkimuksensa rahoituksen selvittämiseen, kuten apurahojen hakemiseen.
Tarjolla on sekä lyhyitä muutaman kuukauden apurahoja että useille vuosille tarkoitettuja apurahoja. Sofia Blanco Sequeirosille neljän vuoden apuraha on ollut henkinen helpotus.
”Nyt pystyn tekemään yhtäjaksoisesti töitä ilman tarvetta miettiä välissä, mistä saan taloudellista tukea, vai saanko ollenkaan.”
Vaikka apurahat ovat vastikkeettomia, jotain niiden myöntäjät rahan jakamisesta saavat.
Toisaalta Blanco Sequeiros kokee, että hän on tutkijana täysin riippuvainen sekä yliopistostaan että rahoittajastaan. Sikäli ajatus itsenäisen ajattelun ihanteesta tuntuu hänelle vieraalta.
”Ajattelen olevani koko ajan vastuussa työstäni sekä Koneen Säätiölle että Helsingin yliopistolle. Työskentelen, kuin olisin oikeassa palkkasuhteessa.”
Apurahalla työskentelevä raportoikin tavallisesti työnsä tuloksista säätiölle, mutta kellokortin kanssa tutkimusta ei tehdä.
Vaikka apurahat ovat vastikkeettomia, jotain niiden myöntäjät rahan jakamisesta saavat.
Suomessa apurahoja myöntävät pääasiassa kolme tahoa: Säätiöt, kunnat sekä opetus- ja kulttuuriministeriö. Apurahasäätiöitä ja lahjoituksia jakavia tahoja löytyy sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.
Se, kuinka apurahajärjestelmä käytännössä toimii, riippuu rahoittajasta. Nykyisin apurahaa haetaan usein sähköisten järjestelmien kautta tiettyinä ajanjaksoina. Esimerkiksi Koneen Säätiön seuraava apurahahaku järjestetään 1.–15. syyskuuta.
Säätiöt ja rahastot ry:n toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu ajattelee, että apurahoja myöntävien tahojen tehtävä on tukea vaihtoehtoisia näkökulmia tieteelliseen tutkimukseen. Säätiöt ja rahastot ry on suomalaisten apurahanjakajien yhdistys. Se on samalla Suomen ainoa säätiöiden etujärjestö.
Suvikumpu mainitsee ympäristöfysiikan professorin Markku Kulmalan ilmastonmuutosta käsittelevät tutkimukset onnistuneena esimerkkinä säätiöiden tavoitteesta tukea vaihtoehtoisia tieteellisiä lähestymistapoja.
”Hänen lähestymistapojaan ilmastoa tutkivaan tieteeseen pidettiin aikanaan yliopiston silmissä turhankin radikaaleina.”
Koska Kulmala ei istunut silloisiin yliopiston koulukuntiin, hän haki ja sai yksityiseltä rahoittajalta tukea hankkeilleen.
”Kaikki lahjoittajat varmasti toivovat, että oma rahoitus tekisi maailmasta osaltaan hiukan paremman paikan.”
”Ilman tuollaisen yksityisen rahoittajan tarjoamia apurahoja planeetta saattaisi olla nykyistäkin huonommassa jamassa ilmastonmuutoksen takia”, Suvikumpu sanoo.
Apurahoja myöntäviä toimijoita yhdistää Suvikummun mielestä myös toinen keskeinen ajatus.
”Kaikki lahjoittajat varmasti toivovat, että oma rahoitus tekisi maailmasta osaltaan hiukan paremman paikan.”
Ajatukset apurahajärjestelmän taustalla saattavat olla kauniita, mutta apurahatutkijan todellisuus ei sitä aina ole. Toisinaan apurahatutkija kokee jäävänsä ulkopuoliseksi yliopiston työyhteisöstä.
Tähän viittaa esimerkiksi Tampereen yliopiston tieteentekijöiden hiljattain teettämä kyselytutkimus, johon vastasi 88 apurahatutkijaa.
Kyselyssä 52 prosenttia vastaajista koki kuuluvansa yliopiston työyhteisöön. Lopuista vastaajista 24 prosenttia koki jääneensä yhteisön ulkopuolelle ja vastaavasti 24 prosenttia ei osannut arvioida asemaansa yhteisön sisällä.
On esimerkiksi tavallista, ettei tutkijaa pyytämättä lisätä tiedekunnan sisäisille sähköpostilistoille tai muille viestintäkanaville. Usein myös apurahatutkijan nimi ja muut tiedot puuttuvat laitoksen sivuilta kokonaan. Kun yhteystiedot puuttuvat eivätkä viestit kulje, tärkeisiin tilaisuuksiin ei aina tule kutsua.
Toisaalta tietynlainen yksinäisyys kuuluu tutkijan työhön, oli yliopistoon työ suhteessa tai ei. Usein tutkija on ainoa, joka tuntee oman tutkimuksensa läpikotaisin.
”Tutkimustyö on jo sinänsä henkisesti kuormittavaa. Tutkijan työ on usein vaikeaa, ja riittämättömyyden tunteen kanssa on opeteltava elämään”, Helsingin yliopiston apurahatutkija Sofia Blanco Sequeiros kuvailee.
Väitöskirjatutkijoiden mielenterveysongelmat ovatkin lisääntyneet 2000-luvulla. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Berkeleyn toteuttaman tutkimuksen mukaan yli 40 prosenttia yliopiston biotieteen jatko-opiskelijoista kärsi masennuksen ja ahdistuksen oireista.
Näiden tulosten pohjalta tutkijat useasta yhdysvaltalaisyliopistosta teettivät yhteistyössä vuonna 2018 laajemman kyselytutkimuksen, jossa kartoitettiin jatko-opiskelijoiden masennusta, ahdistusta ja stressiä. Tutkimukseen osallistui 234 instituutiota 26 eri maasta. Kaikki tieteenalat olivat edustettuina, mutta pääpaino oli humanistis-yhteiskunnallisissa tieteissä (56 prosenttia) sekä luonnontieteissä (38 prosenttia).
”Tutkimustyö on jo sinänsä henkisesti kuormittavaa.”
Tuloksista ilmeni, että jatko-opiskelijoilla oli kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen niihin ikätovereihin verrattuna, jotka eivät työskennelleet akateemisella alalla.
Esimerkiksi juuri väitöskirjan tekijöistä 40 prosenttia kertoi ahdistuksen oireista, kun samaa ikäluokkaa olevilla muilla ihmisillä luku oli keskimäärin 6 prosenttia. Vastaavasti 39 prosenttia vastaajista kertoi oireista, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin.
Riski sairastua oli korkeampi naisilla kuin miehillä. Transsukupuolisista jatko-opiskelijoista puolestaan lähes 60 prosenttia kärsi masennuksesta tai ahdistuksesta.
Monille yliopistojen yksiköille apurahasäätiöt ja muut rahoittajat ovat suorastaan elintärkeitä tukijoita.
Esimerkiksi valmistuneiden tohtoreiden määrä olisi ilman apurahajärjestelmää huomattavasti pienempi ja valtava määrä tieteellistä tutkimusta jäisi tekemättä. Samalla yliopistojen rahoitusmalli on sellainen, että jokainen väitellyt tohtori tuo opetus- ja kulttuuriministeriöltä yliopistoille merkittävän korvauksen.
Siinä mielessä yliopistot hyötyvät apurahoista kaksinkertaisesti. Jokainen apuraha vähentää yliopiston omia paineita maksaa tutkijoille palkkaa, ja valmistuneet tohtorit tuovat yliopistolle vielä lisää rahaa.
Esimerkiksi Itä-Suomen yliopistosta valmistui vuosina 2015–2017 keskimäärin 167 tohtoria kunakin vuonna. Yliopisto sai valtiolta jokaisesta tohtoriksi valmistuneesta noin 85000 euroa.
Myös tieteellisten artikkelien julkaisu tuo yliopistolle rahaa suoraan opetus- ja kulttuuriministeriön perusrahoituksesta. Ja koska nykyään on yleistä, että myös väitöskirjat koostuvat useista tieteellisistä artikkeleista, rahaa tulee epäsuorasti sitäkin kautta.
Lisäksi suurimmat säätiöt myöntävät apurahoja yliopistojen tutkimushankkeille, jotka kustantavat satoja tuhansia euroja. Nämä suuret hankkeet puolestaan työllistävät lisää tutkijoita. Tutkimushankkeissa taas kirjoitetaan tutkimusartikkeleita, jotka tuottavat yliopistoille ja tiedekunnille rahaa. Siinä mielessä yksittäinen apuraha voi olla yliopistolle rahakas monikärkiohjus.
Kukaan tuskin ryhtyy tutkijaksi rahan takia. Päätöksen taustalla on usein syvä kiinnostus omaa alaa kohtaan.
”En luultavasti tunne yhtäkään tutkijaa, joka ei vilpittömästi pitäisi omasta tutkimusaiheestaan”, väitöskirjatutkija Sofia Blanco Sequeiros sanoo.
Hän ajattelee myös, että haasteista huolimatta apurahatutkijat ovat etuoikeutetussa asemassa moniin muihin ammatteihin nähden. Kutsumusammatista hän ei kuitenkaan halua puhua.
Yksittäinen apuraha voi olla yliopistolle rahakas monikärkiohjus
”Puhe kutsumuksesta on todella ongelmallista, jos sitä käytetään esimerkiksi oikeuttamaan matalaa tulotasoa.” Blanco Sequeirosin mielestä säätiöt tekevät parhaansa apurahatutkjoiden aseman eteen.
”Yliopisto on kuitenkin se instituutio, joka on asettanut apurahatutkijat tiettyyn asemaan, joten on myös yliopistojen vastuulla korjata näitä epäkohtia.”
Myös Aleksi Husso pitää puhetta kutsumuksesta haitallisena. Hän sanoo olevansa kuitenkin tyytyväinen saadessaan työskennellä tutkijana, vaikka työoloissa olisi parantamisen varaa.
”En koe akateemisen vapauden lisääntyneen merkittävästi omalla kohdallani aikaisempaan työsuhteessa työskentelyyni nähden, mutta olen joka tapauksessa täysin tietoisesti tutkijaksi hakeutunut, joten siinä mielessä en halua valittaa. Mielestäni parannusehdotuksista on kuitenkin tarpeen keskustella silloin, kun sellaisiin on mahdollisuus.”
Husson mielestä yksi suurimmista kehitystarpeista on työterveyspalveluiden mahdollistaminen kaikille tutkijoille.
Hän arvelee, että Helsingin yliopisto on myös aidosti vaikeassa asemassa. Kun suurella yliopistolla on monta tiedekuntaa ja näkemystä apurahatutkijoiden työnkuvasta, jo pelkkä yhtenäisen linjan soveltaminen on hankalaa. ”Itä-Suomen yliopiston uudistus kertoo kuitenkin ehkä jotakin siitä, että kyseessä on osittain myös arvovalinta. Kun on tahtoa, uudistuksia voi näköjään tehdä varsin nopeasti.
