Jos etsii tietoa Helsingin yliopiston tutkijakouluista, päätyy todennäköisesti englanninkielisille verkkosivuille. Eikä ihme.
Lähes 90 prosenttia yliopiston vertaisarvioiduista tieteellisistä julkaisuista on kirjoitettu englanniksi. Tohtorikoulutettavista noin 30 prosenttia puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea tai ruotsia.
Englanniksi myös opetetaan yhä enemmän. Haku 35 kansainväliseen maisteriohjelmaan päättyi 15. tammikuuta. Hakemuksia tuli ennätysmäärä, 7 401.
Viime vuosisadalla yliopistomiehet puuhasivat intohimoisesti uusia sanoja suomen kieleen. Nyt yliopistoja pidetään jopa osasyyllisinä kielten näivettymiseen. Pitäisikö tästä huolestua?
Helsingin yliopisto kaksikielisyydestä vastaava vararehtori Tom Böhling ei ole huolissaan kotimaisten kielten asemasta yliopistossa.
”En näe riskiä, että suomi ja ruotsi näivettyisivät.”
Etenkin suomi on Böhlingin mukaan innovatiivinen kieli. Esimerkiksi ruotsin kielessä anglosaksiset termit otetaan helpommin käyttöön sellaisinaan. Helsingin yliopiston kieliohjelma julkaistiin 2014.
Siinä linjataan, että yliopiston on samanaikaisesti vaalittava kansalliskieliä ja vastattava kansainvälistymisen haasteisiin.
”Kyse on jatkuvasta tasapainottelusta kolmen kielen välillä”, Böhling sanoo.
Monikielisyys näkyy hänen mukaansa monella tapaa. On kielikampanjoita, Tieteen termipankki ja kaksikielisiä kandiohjelmia, joissa opiskelijat suorittavat 60 opintopistettä sekä suomeksi että ruotsiksi ja loput 60 valitsemallaan kielellä.
Niin kutsututtujen tvex-ohjelmien suosio on viime vuosina noussut. Myös vuonna 2012 avatun Tieteen kansallisen termipankin sanasto kasvaa koko ajan, kun tutkijat keräävät eri tieteenalojen termistöä jatkuvasti päivittyvään wiki-muotoiseen tietokantaan.
”Yliopisto toimii rennosti kolmella kielellä. Kaksikielisyys nähdään trademarkkina ja ylpeytenä”, Böhling sanoo.
Tieteen tavaramerkki on kuitenkin kansainvälisyys, joka edellyttää yhteistä kieltä. 1800-luvulla akateemisen maailman lingua franca oli latina, sitten saksa, ja nyt englanti.
Suuri osa maailman tutkimuksista julkaistaan englanniksi. Näin on myös Helsingin yliopistossa, jossa myös kotimaisia kieliä äidinkielenään puhuvia kannustetaan kirjoittamaan englanniksi, jotta julkaisut pääsevät arvostettuihin julkaisusarjoihin. Luonnontieteissä kotimaisilla kielillä ei julkaista juuri mitään.
Englannin asemaan ei ole tulossa muutosta.
”Yliopisto haluaa, että opiskelijat muuttavat maailmaa. On loogista, että toimimme englanniksi, jotta saamme äänemme kuuluviin”, Böhling sanoo.
”Eikä akateeminen maailma elä kuplassa. Englanti valtaa tilaa myös arjessa”.
Kun tutkimuksen kieli on englanti, pyrkii yliopisto kehittämään suomen- ja ruotsinkielistä tiedeviestintää. Tutkijoita kannustetaan julkaisemaan verkossa lyhyt kuvaus tutkimustuloksistaan myös kotimaisilla kielillä. Kokonaisten tutkimusten kääntämiseen rahaa ei ole.
”Kääntäminen olisi aikamoinen efortti, ja voi kysyä, mikä hyöty siitä olisi”, Böhling toteaa.
Helsingin yliopistolla ei ole yhtenäistä kantaa siihen, onko englantikeskeisyyden kasvu hyvä vai huono asia. Tärkeä arvo on vapaus. Opiskelijoilla, tutkijoilla ja professoreilla on paljon valtaa vaikuttaa siihen, kuinka monikielisyys käytännössä toteutuu.
Esimerkiksi tiettyä määrää suomeksi ja ruotsiksi julkaistuja tutkimuksia ja opinnäytetöitä ei edellytetä. Kansainvälisiltä opiskelijoilta, tutkijoilta ja työntekijöiltä ei vaadita kotimaisten kielten opintoja.
Pakon tarpeellisuudesta on keskusteltu, mutta toistaiseksi sitä on Böhlingin mukaan pidetty usein turhana tai liian ehdottomana.
”Ajatuksena on, että monella on spontaani halu oppia kieliä, ja siihen kannustetaan voimakkaasti. Yliopiston tehtävä ei ole ohjata.”
Yliopistojen vastuu kansalliskielten elinvoimaisuudesta on erittäin suuri, arvioi Kotimaisten kielten keskuksen johtaja Ulla-Maija Forsberg.
Hänkään ei kuitenkaan halua kieltää tutkijoilta englantia.
”Se on portti kansainväliseen tiedeyhteisöön. Esimerkiksi Puolassa tuskaillaan, kun pääosa tutkimuksesta tapahtuu yhä puolaksi.”
Forsberg toivoo, että yliopistoja palkittaisiin nykyistä enemmän monikielisestä viestinnästä ja tutkimustulosten kääntämisestä. Samalla hän muistuttaa, että vaikka tutkijoilta ei olisi mielekästä vaatia kotimaisten kielten osaamista, opetushenkilöstön kohdalla on toisin. Heiltä kielitaidon edellyttämistä kannattaisi vähintään harkita.
”Voi olla kohtalokasta, jos lakataan opettamasta äidinkielellä. Kotimaisten kielten uhanalaistuminen on tapahtunut viimeisten kymmenen vuoden aikana nimenomaan opetuksen puolella.”
Englanti on yleinen etenkin maisteriohjelmien kielenä. Esimerkiksi ruotsinkielisen kauppakorkeakoulun Hankenin maisteriopetus on pääosin englanninkielistä.
”On ristiriitaista, että samalla Hankenin tarkoitus on suojella ruotsinkielistä kauppatieteiden opetusta”, Forsberg huomauttaa.
Maisterivaiheen kielellä on väliä, sillä juuri silloin opiskelijat erikoistuvat omaan alaansa ja sen käsitteistöön.
”Maisteritasolla ajatukset syvenevät. Pro gradu -tutkielmassa tätä syvempää ajattelua sovelletaan. Sen kirjoittaminen äidinkielellä kehittää opiskelijan omaa ajattelua ja luo kieleen uutta sanastoa.”
Kotimaisten kielten asema opetuskielinä herätti erityisen suurta huolta lukiolain uudistamisen yhteydessä.
Elokuussa 2019 voimaan astuneeseen lakiin oli tulla pykälä, joka olisi mahdollistanut ylioppilastutkinnon suorittamisen englanniksi. Tarkoituksena oli houkutella ”kansainvälisiä osaajia”.
Lopulta pykälä jätettiin pois, eivätkä uhkakuvat kotimaisten kielten kurjasta kohtalosta ole toistaiseksi muutenkaan toteutuneet.
Forsbergin mukaan huoli näivettymisestä ei ole suuri: vaikka suomen ja ruotsin asema opetuskielinä on heikentynyt, eivät ne ole uhanalaisia millään mittarilla.
”Englannin paine on kuitenkin kaikkialla niin vahva, että kannattaa pitää tuntosarvet ylhäällä ja muistaa, ettei kieli säily itsestään.”
