Yliopiston kirjasto on kovin hieno laitos ja sen palveluksessa oleminen on kovin hienoa. Siitä johtuu, että tämän laitoksen henkilökunta joitakin heikkoja poikkeuksia lukuunottamatta on puoliruotsalaista tai pataruotsalaista ja juuri sitä täysiveristä lajia, joiden ukkovaarit eivät vielä ruotsin sanaa ymmärtäneet. Kirjastotyön hienoudesta on joku hyötykin, nim. se, että meillä voidaan saada vaikka aatelismiehiä suorittamaan juuri niitä tehtäviä, joiden näkee muissa suurissa kirjastoissa olevan tavallisten vahtimestarien hoidettavina. Mutta kansallisen kirjallisuutemme tärkein kokoelma tästä hienoudesta tietysti on saanut vissin leimansa.
Onhan tunnettua, että yliopiston kirjaston Fennica-osastoa viime aikoihin saakka ovat saaneet hoitaa henkilöt, joiden on käännettävä keskustelu jollekin hienommalle kielelle, jos heidän esim. olisi näytettävä osastoaan jollekin niin hullulle ulkomaalaiselle, että tämä olisi opiskellut suomenkielen ja luulee sillä tulevansa toimeen pyytäessään saada katsella suomalaisen kirjallisuuden kokoelmaa Suomen valtionyliopiston kirjastossa.
Jos suomenkielistä kirjallisuutta pidetään valitettavana ilmiönä, ei tietenkään sen tutkimista tarvitse odottaakaan, ja hyvällä syyllä se voikin jäädä suomalaisten itsensä tehtäväksi. Valitettavinta on, että Fennica-kokoelmaan on tällaisen hoidon aikana annettu tulla aukkoja, joita tuskin mikään mahti maailmassa voi täyttää.
Nyt toki on pakostakin luovuttu siitä, ei niin kovin kauan sitten noudatetusta periaatteesta, että ”genuint finskt namn” saattoi olla esteenä harjoittelijaksi pääsemiselle yliopiston kirjastoon. Suomenkielinenkin kirjastonkäyttäjä tulee mukiinmenevästi toimeen omalla kielellään. Mutta luetteloimistyössä, mikäli siinä tarvitaan joitakin selittäviä sanoja, ruotsilla tietysti on etusija. Selvää tietysti myös on, että ruotsalaiset kirjat on sidottava paljon hienommin kuin suomalaiset. Havaintoja siitä voi itsekukin tehdä.
Kun itäruotsalaisuus kirjastossa siis on määräävänä, on turha odottaa, että siellä nykyään pidettäisiin vironkielistä kirjallisuutta suuremmassa arvossa kuin aikaisemminkaan. Tunnettuahan on, että Venäjän vallan aikana tällä kirjastolla oli harvinainen ja kadehdittu etuoikeus saada ilmaiseksi kokoelmiinsa kaikki keisarikunnassa painettu kirjallisuus. Tätä arvokasta etuoikeutta on kuitenkin käytetty perin viheliäisesti kirjaston hyväksi. Puhumattakaan siitä – mikä kyllä Virossa on tarkasti noteerattu -, että ei millään tavalla ole kontrolloitu, saapuiko kirjastoon tosiaankin kaikki se kirjallisuus, jonka saamiseen sillä olisi ollut oikeus, päinvastoin saapuneestakin osa on hävitetty.
Vironkielinen osa saapuneesta on jätetty luetteloimatta, niin että se vielä tänäkin päivänä on kirjastossa kuolleena massana – sen sijaan että meillä olisi arvokkaampi Estonica-kokoelma kuin virolaisilla itsellään, jos tuota osastoa olisi älytty hoitaa. Sama laiminlyönti jatkuu yhä edelleenkin, mutta yhä suuremmassa mittakaavassa.
Kun nyt virolaista kirjallisuutta ei enää saada ilmaiseksi, ei sitä luultavasti tule kirjastoon enää lainkaan – ainakaan ei sitä näy luetteloissa eikä aikakauskirjojen joukossa enempää kuin poikkeuksena. Ruotsalaisesti orientoitunut kirjaston johto tietysti on iloinen, ettei sen tarvitse sotkea käsiään virolaisen kirjallisuuden käsittelyllä, mutta mitähän arvelevat vastaiset tutkijat, jotka huomaavat näin syntyneen aukon pakottavan heidät ulkomaanmatkojen tekoon, elleivät tahdo jättää aihettaan sikseen? Silloin varmasti on unohdettu ne – tosin sangen epäiltävät – ansiot, joita hra Schauman kuvittelee itsellään olevan kaasuvuotojen y.m.s. tutkijana eduskunnassa, mutta sitä paremmin muistetaan ruotsalainen ylikirjastonhoitaja Schauman, jonka aikana maan kansalliskirjastoa johdettiin ala-arvoisesti.
On paikallaan huomauttaa, että Ruotsissa ymmärretään pitää jonkunlaista huolta sikäläisten kirjastojen Fennica-kokoelmista. Eikö virolainen kirjallisuus olisi meille lähempänä kuin suomalainen ruotsalaisille?
Kaikki tämä on sellaista, minkä seuraukset tulevat näkyviin vähitellen ja yhä selvemmin vasta vuosien päästä. Mutta kirjastossa on sellaisiakin epäkohtia, joiden kanssa jokainen joutuu heti ensi käymällä kosketuksiin. Sellaisia ovat lukusalin epäjärjestys, käsikirjaston viheliäisyys ja kirjahankintojen hitaus.
Miksikään muuksi kuin epäjärjestykseksi ei voi näet kutsua sitä tilannetta, että muutamina aikoina päivästä lukusalissa on melkein mahdoton saada paikkaa, koska se on täyttynyt omia kirjojaan lueskelevista ylioppilaista. Kun kerran kurssikirjojen lainaaminen lukusaliin ei ole sääntöjen sallimaa, vielä vähemmän saisi lukusali muodostua omien kirjojen lueskelupaikaksi ja markkinapaikaksi. Ylioppilastalollahan on sitä tarkoitusta varten erikoinen huone.
Lukusalin käsikirjasto taas on joutunut sellaiseen kuntoon, että sille voisi yhtä hyvin itkeä kuin nauraa. Se on kokoonpantu joskus viime vuosisadalla, on siis vanhentunut ja aivan liian pieni.
Tavallisimmatkin käsikirjat on tilattava varastosta, mikä tekee työskentelyn hankalaksi ja iltapäivällä melkein mahdottomaksi, koska silloin ei saa varastosta enää tilata uusia teoksia. Suurin osa lukusalissa olevasta ja siis arvokkaimmasta hyllytilasta on käytetty sellaisen kirjallisuuden varastoimiseen, mikä varsin hyvällä syyllä voisi olla vaikka seitsemän kilometrin päässä kirjaston sisäosissa.
Elleivät kirjaston virkamiehet muuten osaa asettaa aktuaalisinta kirjallisuutta käsikirjastoon, suosittelisimme opintomatkoja Turun yliopiston kirjaston lukusaliin, jonka käsikirjaston voi huomata jo minuutin sitä katseltuaan kootun kirjaston käyttäjiä varten eikä tyhjän hyllytilan täyttämiseksi.
Harmillista edelleen on se tavaton virastomainen hitaus, jolla uusien kirjojen hankinta hoidetaan. Jos joku opiskelija monien suositusten ja pokkuroimisten perästä saisi kirjaston hankkimaan jonkun teoksen, kuluu vuosia, ennenkuin se on käytettävissä.
Eikö tosiaan voitaisi saada aikaan sellaista järjestelmää, että tilaukset hoidettaisiin nopeasti ja että tilaustoivomuksen esittäjä saisi tarvitsemansa teoksen väliaikaisesti käytettäväkseen heti, kun se on kirjastoon saapunut? Vähän lisävaivaa siitä henkilökunnalle aiheutuisi, mutta kun yliopiston kirjasto on maan keskeisin tieteellinen kirjasto, on sen ehdottomasti järjestettävä työnsä sellaiseksi, että se voi palvella maan tieteellistä työtä.
Kirjaston sisäisiä oloja tuntemattoman on vaikea varmuudella päättää, johtuvatko nämä epäkohdat hyvän tahdon puutteesta vaiko siitä, että kirjasto on jo liian kauan ollut vailla vakinaista johtajaa. Viimemainittu syy kuitenkin on todennäköisempi, koska se jo yksinäänkin voi selittää epäkohtien syntymisen. Tunnettua nim. on, että hra Schauman on menestyksellä noudattanut muutamien yliopiston professorien esimerkkiä ja siirryttyään politiikkaan hoitanut virastaan huolellisesti vain sen miellyttävän puolen: palkannoston.
Tilapäinen sijainen voi tietysti hoitaa vain juoksevat asiat, ja niin jatkuu kaikki ennallaan, tapahtuipa maailmassa kirjaston ulkopuolella mitä muutoksia tahansa. Jotta tällaista tilannetta ei jatkuisi liian kauan, olisi sangen toivottavaa, että hra Schaumanin vihdoinkin onnistuisi päästä ministeriksi, ellei muualle, niin lähettilääksi Patagoniaan, jotta kirjasto vapautuisi tarpeettomasta painolastista.
Nimitys ”painolasti” ei suinkaan ole aiheeton, sillä muistettava on, että yliopiston kirjasto on samalla myös kansalliskirjastomme, jonka johtajalla on moraalinen velvollisuus johtaa koko maan tieteellisiä kirjasto-oloja, niin että täällä voidaan tehdä tieteellistä työtä.
Jos yliopiston kirjasto on vailla isäntää, seisovat kirjasto-olommekin paikoillaan. Siinä tapauksessa, että hra Schauman tahtoisi poliittisen hosumisensa asemasta tehdä jotakin hyödyllistä korvaukseksi yliopiston tililtä nostamastaan palkasta, voisi hän pitää huolta oman kirjastonsa järjestämisestä sellaiseksi, että siellä voi työskennellä ja lisäksi hänen asiansa olisi huolehtia yhteistoiminnasta yliopiston kirjaston ja muiden tieteellisten kirjastojen välillä.
Merkillistä aikaansaamattomuutta on, että esim. niin mitätöntä asiaa kuin periodisten julkaisujen yhteisluetteloa ei näytä milloinkaan saatavan. Mutta mitenkäpä yliopiston kirjasto voisi olla muiden tieteellisten kirjastojen johdossa, kun sillä itselläkään ei tosiasiassa ole johtajaa!
Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen Urho Kekkosen vanhoja kirjoituksia. Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928. Tämä on kirjoitus on alun perin vuodelta 1927.
